Silmät auki luonnossa

Kuljin koiran kanssa kuraisella peltotiellä omissa ajatuksissani. Tien loppuessa jatkettiin matkaamme pellolle. Pohjammaalle tyypilliseen tapaan pelto oli kooltaan jättimäinen, laakea. Kuljettiin ojan vartta, vesi virtasi, koira kulki pitkällä edelläni kuono maassa. Jostain onnekkaasta syystä kohotin katseeni ja näin ehkä viidenkymmenen metrin päässä edessäni metsäpeuralauman pomppivan kohti metsän reunaa. Nopeasti lähdin koiran nimeä huutaen vastakkaiseen suuntaan juoksemaan, että se kiinnittäisi huomioni minuun ja saisin sen nopeasti kiinni, ennen kuin se huomaisi peurat. Porokoirana se olisi varmasti rynnännyt niiden perään ja juossut ties kuinka kauas.

Mutta metsäpeuroja! Olen kerran aikaisemmin nähnyt niitä meilläpäin, juuri samaisessa metsässä lenkillä ollessani. Pysähdyin vain ajattelemaan sitä, kuinka paljon ihminen menettääkään kulkiessaan esimerkiksi vain pururadoilla tai kaunpungin kaduilla, ehkä kuulokkeet päässään. Peurojen jälkeen nimittäin aloin myös kuunnella ympäröivää maalaismaisemaa: linnun (jota olin jostain syystä päässäni ajatellut tiiraksi, mutta googlettaessa totesin, ettei todellakaan ole) siivistä lähtevä ääni, erikokoiset papanat pellolla, se, miten koira kulkee kuono maassa selvästi jonkin eläimen jälkiä seuraten... Niin monesti itsekin kuljen vain silmät ja korvat kiinni luonnossa. Kannattaisi joskus käydä varta vasten tutkimassa, kuuntelemassa ja katselemassa: mitä kaikkea siellä voi nähdä tai kuulla?

Onnellisuus

Mä oon nyt tosiaan ollu tämän viikon lapsuuden kodissani. Täällä sitä on päässyt taas omille juurillensa ja kiinni siitä, mitä ite on. Oon nauttiny sydämeni kyllyydestä koiralenkeistä ja hyvästä ruuasta, isosta kodista ja tutuista asioista. Oon huomannu, että täällä voi oikeesti rentoutua ja nauttia elämästä. Jyväskylä ja kaupunkiympäristö ei sen puolesta oikeen sovi mulle. Oon kova stressaamaan ja kaipaan sitä, että saa vaan rauhassa iteksensä kulkea mettässä ja pelloilla, mieluusti koiran kanssa. Täällä totesin todellakin, että mun sielu kuuluu maalle. Toivon, että tulevaisuudessa voisin asettua pysyvästi asumaan jonnekin, jossa on paljon peltoa, mettää ja järvi. Pimeitä talvi-iltoja ilman valosaastetta ja armoton hiljaisuus, joka syntyy siitä, että läheisimmälle "isolle tielle" on matkaa pari-kolme kilometriä ja sankka mettä on siinä välissä. Niistä asioista on mun onnellisuus tehty.

Mitä tehdä kotona yksin?

Mulla on ongelma: mulla ei oo mitään tekemistä, kun oon yksin kotona. Kotona en osaa opiskella, joten meen yleensä kirjastoon lukemaan. Mutta iltaisin, jos oon yksin, en oikeen osaa tehdä mitään. Eikä kyse ole siitä, ettenkö viihtyisi yksin. Mä rakastan yksinoloa ja joskus on todella tarpeen saada jäädä yksin. Mutta muutaman tunnin jälkeen iskee jo armoton tylsyys. Ja pelkään, että hukkaan aikaa. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain. Eikä saa mennä nukkumaan ainakaan ennen yhtätoista...

Tänään J lähti pikkujouluihin ja jäin yksin kotiin. Yksin kotona oleminen ei ole mitenkään harvinaista. Tänään vaan en ollut oikeen osannut varautua siihen, koska en tiennyt tai ainakaan muistanut tietäneeni, että pikkujoulut ovat tänään. Yleensä, jos J lähtee jonnekin, varaan itselleni ajatuksissani jonkun elokuvan, jota sitten katson. Tai lähden kavereille. Mutta koska en etukäteen tiennyt jääväni yksin, en ollut osannut varata mitään leffaa. Tytötkin olivat illan harrastuksissaan ja jouduin olemaan kotona yksin ilman mitään suunnitelmia. Käytiin päivän jumpassakin M:n kanssa tavallista aikaisemmin, jo kolmen maissa. Jumpan jälkeen menin kotiin ja söin. J lähti. Lähdin käymään kaupassa ja ostin JOULUSUKLAATA. Nam. Kävin suihkussa. Majotuin sohvalle Täykkäreiden ja suklaan kanssa. Katsoin yhden jakson, piirsin vähän ja suunnittelin opintojeni aikatauluja. Täykkärit takaisin päälle ja pari jaksoa. Kuvatekstit keskeneräiseen valokuva-albumiin. Tiskikoneen tyhjäys. Siinäpä se. Sitten minulta loppui tekeminen. Kello on kymmenen. Väsyttää. Pitäisikö mennä nukkumaan? Saako kymmeneltä mennä nukkumaan?

Mitä sitten haluaisin tehdä yksin ollessani? Jotain hyödyllistä! Kuten urheilla! Mutta sen olin tälle päivää tehnyt jo ja kerkesin käydä suihkussa. Laittaa ruokaa! Tälle päivälle ruuat tehty ja ostin suklaata, joten ei kannata alkaa nyt ainakaan leipomaan, ettei tuu syötyä enempää ylimääräistä. Fiilistellä musiikkia! Fiilistelin suihkussa ja sen jälkeen kunnes tympäännyin ja päätin tehdä jotain hyödyllistä. Miksi haluan aina tehdä jotain hyödyllistä? Koska nykyään olen tottunut siihen, että koko ajan pitäisi tehdä jotain. En ole tottunut olemaan jouten. Ainakaan yksin ollessani. Kamalaa. Sehän on elämässä parasta, että saa vain lojua omien ajatustensa kanssa. Eikö niin? Ei aina tarvitse tehdä mitään luovaa tai liikunnallista. Ehkä tämä sohvalla suklaan kanssa lojuminen antaa minulle huomista päivää varten aivan uutta energiaa. Huomenna voisin vaikka lukea tenttiin. Tai sitten ottaa rennosti, tenttiin on vielä kuukausi. Pitäisikö lähteä hankkimaan ensimmäiset joululahjat? Se olisi ainakin piristävää!

Opiskelijabudjetin sisustusta

Opiskelijabudjetilla kämppää ei kauhean helposti saa näyttämään Kotivinkin kansikuvalta. Rakastan kuitenkin kaikkea kaunista, mutta myös käytännöllistä. Haluan, että kodissani olo tuntuu kodikkaalta, mutta että se on samalla myös helppo pitää siistinä ja hyvännäköisenä. En ole valkoisen sisustuskulttuurin ylin ystävä, mutta kieltämättä silmääni ei miellytä myöskään tällä hetkellä etenkin olohuoneessamme vallitseva värien sekamelska. Meillä on valkoiset kirjahyllyt, vihreä ja keltainen sohva, kellertävän puisen värinen sohvapöytä ja hamsterin häkkipöytä on sinikansinen. Olkkarin kaksi valaisinta sentään natsaavat yhteen: nurkan lattiavalaisin on valkoinen ja paperinen ihan kuten kattovalaisinkin. Olohuoneessa ostettua on vain toinen sohva ja kattovalaisin: muut on sukulaisilta saatuja. Sen vuoksi sekamelska on mitä on. Sitten joskus, kun on rahaa, menee olkkarin sisustus uusiksi. Kodissamme on kuitenkin muutama suosikkijuttuni ja tämä on postaus esittelee ne.

Tämä on ihana kynttilälyhtyni olkkarista. Siinä on teksti "live, laugh, love", mikä sopii varsin hyvin elämäntavoitteeksi :)

Keittiön taulu ruokapöydän yläpuolella. Hienoja vanhoja autoja, amerikkalainen ruokapaikka ja huomaa rakastunut pari syömässä ravintolan ikkunassa.

Tämä on lempikohtani meidän asunnosta: keittiön ikkuna. Vaikka keittiömme on kapea, rakastan silti sitä. Punainen väri on siellä teemana OPH Nordican chilli-kodinkonesarjan myötä. Viime viikolla ostin sydämenmuotoisen tuikkutelineen ikkunaan. Pidän sydämen muodosta ja siitä, mitä se symboloi: rakkaus. Myös kynttilät on aika ykkös tunnelmantuoja  näin syksyllä.

Tässä vielä tuikkuteline lähempää.

Viinipulloista saa hyviä kruunukynttilänjalkoja. Vihreät ovat parhaita valkoisilla kynttilöillä, mutta tällä kertaa kynttilät ovat violettia. Ne ostin noin vuosi sitten tarjouksesta Tiimarin lopettaessa.

Olen niin ylpeä, kun olen saanut pidettyä Aloe Verani hengissä jo kohta puolitoista vuotta! Se on tällä hetkellä oikeastaan aika kauniinkin näköinen, vaikkei se ehkä aina mikään kedon kaunein kukka olekaan roikkuvine lehtineen. Kannun sain mummiltani kastelukannuksi ja rakastan sitä niin paljon! Se on varmasti kaunein esine minkä omistan. 

Nämä nalletaulut ovat olleet lapsuudenkotini seinällä. Nyt kuitenkin olen saanut ne tänne meidän kotiin. Ne tuovat lapsuuden mieleen, mutta samalla myös symboloivat merta ja merenkulkua. Pidän hirveästi merestä, vaikka en koskaan sen rannalla ole asunutkaan. Haaveissa olisi saada vielä nallejen läheisyyteen kaunis sinivalkoinen majakka. Majakat kiehtovat minua jostain syystä valtavasti ja tahtoisin sisustaa tulevaisuudessa kylppärini merihenkiseksi.

Tämä on aivan uusi hyllykoriste, jonka ostin viime viikolla. "Run Forest run" on repliikki yhdestä lempparielokuvastani Forest Gump ja minun oli pakko ostaa tämä, vaikka yleensä karsastan tuommoisia pikkuesineitä, joilla ei ole mitään virkaa ja jotka vaikeuttavat pölyjen pyyhintää hyllyiltä.

Mitäs mieltä olette? Pienestä se sisustuskin lähtee liikkeelle :)

Ei hätää, mä pärjään kyllä. Mulla on suklaata.

Mä oon kipee. En pahasti, mutta vähän kumminkin. Tuskan hiki on koko ajan päällä ja kamala räkäinen yskä. Se alkoi kunnolla viime viikonloppuna. Oltiin J:n kanssa mun kotona käymässä. Lauantaina lähdettiin heti mun töiden jälkeen yhen maissa ajamaan kohti Seinäjokea mun kummipojan synttäreille. Sieltä illalla kotiin Alavudelle. Sinä iltana jo tuntu siltä, että nyt on kyllä kuumetta. Mutta en viittiny mitata. Seuraavana päivänä oli kolmessa paikassa isänpäiväkestit, joten täytyhän minun pystyä juhlistamaan sekä ukkia, pappaa että iskää kakuin ja kahvein. Kun tämä urakka oli ohi, pääsin myöntämään itelleni, että kipeeksihän tässä ollaan tultu. Mittasin kuumeen, kun äiti totesi olevansa kanssa kuumeessa ja oli kaivanut mittarin jo valmiiksi esille. Se näytti 37,3, eli ei paljon mitään, mutta kuitenkin asteen verran enempi kuin mulla on normaalisti, joten kyllähän sen kuumeeksi voi sitten jo laskea.

Nyt podenkin siis sairaspäivää kotona. Vietin sängyssä aamua kahteentoista asti kirjaa lukien. Nyt oon yrittänyt jo vähän reipastua ja aloin vähän tekemään kouluhommia. Ensin piti vaan tietysti hakea kasvissosekeittoa alakerrasta ja suklaata kaupasta. Niiden voimilla sitten olen suunnilleen saanut viimeisteltyä esseen, jonka palautuspäivä on huomenna.

Opiskelua.

Kamu

Melkein puolitoista vuotta sitten hankimme minun koirakuumetta/hoivaviettiäni lieventämään pienen hamsterin. Kamu tuli meille noin neljän kuukauden ikäisenä yksityishenkilöltä, joka ei voinut sitä enää pitää, kun oli saanut siitä allergiaoireita. Kamu haettiin pienessä pahvilaatikossa ja mukana tuli vähän ruokaa, hoito-ohjeet ja rekisteripaperit. Se on vähän hassua, kun miettii millaista hamsterin kasvatus voi olla. Hankkiiko joku itselleen ihan tosissaan näyttelyhamsteria? Vai myykö kasvattaja niitä pääasiassa vain lemmikeiksi? Koiramaailmassa tuo kasvattaminen ja harrastaminen on niin säädeltyä, tavallaan totistakin puuhaa. Ja kasvattajat ovat yleensä tarkkoja siitä, kenelle pentu päätyy ja tuleeko se käymään elämässään näyttelyissä ja harrastuksissa. Kamun kasvattaja tuskin edes tietää, että tuo rotta on meillä.

Aluksi Kamu oli vähän arka, mutta samalla myös äänekäs. Se kolisutti asumuksensa kalterikattoa ja juoksenteli ympäriinsä häkissä. Tai siis muovidunassa, semmoinen sen asumus on. Pikkuhiljaa J sai Kamun kesytettyä. Hänen "koulutustaitojaan" ja kärsivällisyyttään tämän hamsterin kanssa ei voi kuin ihailla. J istui illat Kamun häkin vierellä ja jutteli sille. Pikkuhiljaa Kamu oppi tulemaan kädelle ja sen uskalsi nostaa pois häkistä. Tänä päivänä Kamu on niin kesy, että se tulee nimensä kuultuaan kurkkaamaan kopistaan, tai jos se on vapaana, se tulee kurkkaamaan piilostaan. 

Niinkuin kaikki hamsterit, Kamukin on todellinen ahmatti. Sillä on aina tarjolla siemensekoitusta ja ainakin 2 - 4 kertaa viikossa tuoreruokaa, mutta joskus annamme sille myös spesiaaliherkkuja, kuten kuivahedelmiä, ananasta, raejuustoa ja sen aivan ehdotonta suosikkiruokaa keitettyä kananmunaa. Sen silmät melkein pullistuu päästä, kun sille antaa kananmunaa. Kamu ei ikinä pure tai ole muutenkaan mitenkään villi tapaus, mutta kananmunanpalasen se sieppaa kädestä niin nopeasti ja väkivaltaisesti että omia sormia kannattaa varoa :D

Kamu on nyt siis melkein kaksivuotias ja se on alkanut selvästi hidastaa elämänmenoaan. Aikaisemmin se heräsi aina iltaisin kahdeksan-yhdeksän välillä ja alkoi kerjätä ulos: seisoskeli kopin katolla, kiipeili sieltä häkkinsä ylätasanteelle ja kolisutti kaltereita ja tepsutteli taas koppinsa katolle odottamaan auttavaa kättä. Tässä oli juuri kolmen viikon tauko, ettei se käynyt hereillä illalla kuin syömässä ja täydentämässä koppinsa ruokavarastoja. Toissapäivänä, kun tulin myöhään illalla kotiin, J oli nostanut Kamun taas makkariimme jaloittelemaan. Se oli kuulemma halunnut ulos. Se oli ihana kuulla, sillä luulen, että Kamu on tulossa vanhaksi, kun ei enää halua ulos ja pelkään, että se kuolee kohta. Kamu on kaveripiirissämme suosittu tapaus, kaikki haluavat aina nähdä Kamun ja ottaa sen syliin. Minulle ja J:llekin Kamusta on tullut aika tärkeä otus, se kun on niin persoonallinen ja selvästi tykkää meistäkin, tai ainakin J:stä kovasti. Mutta hamsterien elinkaari on hyvin lyhyt: 1,5 - 2,5 vuotta, joten elämänsä loppupäässähän tuo on. Joka tapauksessa, on ollut ihanaa olla Kamun omistajana, se on minun ensimmäinen hamsterini, J:n ensimmäinen karvainen lemmikki ja meidän ensimmäinen yhteinen lemmikki, joten se on meidän elämässämme saanut olla merkkipaaluna.

Kamun seikkailuista olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta ehkä säästän ne johonkin toiseen postaukseen. Pitkää ikää Kamulle!

- Erika

Minä tahdon koiran

Koiran hankkiminen tulee olemaan varmasti yksi blogini pääaiheista. Minulla on ollut koirakuumetta enempi ja vähempi siitä asti, kun muutin pois kotoa syksyllä 2011. Kotona siis edelleen asustelee rakas 11-vuotias kääpiösnautserinarttuni, jonka kanssa on tullut kyllä koko elämä jaettua. Neiti ei kuitenkaan sopeutunut ikinä kaupunkielämään, joten jouduin jättämään sen lapsuudenkotiini. Sitä on ikävä koko ajan ja joka päivä yhä edelleen. Harrastin käpsyn kanssa pääasiassa agilityä ja tokoa, sekä jonkun verran kierreltiin mätsäreissä.

Kotona asuu myös viisivuotias porokoirauros. Sen kanssa harrastin myöskin yhden syksyn ajan tokoa, kunnes tuli talvi ja kotipaikkakunnallani loppui koiraharrastus. Seuraavana kesänä totesin, että koira ei enää siedä muita koiria lähellään ja harrastus loppui siihen, kun tuli taas syksy ja koiraharrastukseen pakostakin tauko. Asuin maalla, jossa ei ikinä törmännyt kehenkään toiseen koiraan, joten minulla ei riittänyt aika, eikä oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan sosiaalistaa sitä, kun taajamaan olisi pitänyt ajaa autolla ja minulla ei tuohon aikaan ajokorttia vielä ollut. Koira on kuitenkin mitä parhain ystävä vielä kotona asuvalle pikkuveljelle ja kaikesta huolimatta muutenkin ihana pakkaus. Energinen ja viisas, juuri sellaisen koiran haluaisin itsellenikin.

Miksi en sitten omista koiraa? No siihen on syynä raha. Tahdon, että minulla on mahdollisuus viedä koira lääkäriin, jos se sitä tarvitsee, ostaa sille laadukasta ruokaa ja harrastaa kaikkea mahdollista. Aikaisemmin siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Kuitenkin J tekee nykyään opiskelujen ohessa opettajan hommia, joista saa ihan hyvin rahaa. Itsekin tienasin aika hyvin kesällä. Tarkastelemme siis tilannetta keväälllä ja mietimme olisiko nyt aika ottaa koira.

Minkä koiran haluaisin? Vastaus tähän kysymykseen vaihtuu nopeammin kuin sää ulkona. Minulla kuitenkin on muutama suosikkivaihtoehto, jotka pysyvät mukana päivästä toiseen. Samoin J:llä on asiaan oma näkemyksensä.
Kääpiösnautseri - rakastan snautserien itsepäistä ja huumorintajuista luonnetta. Oma käppänäni on kuitenkin samalla fiksu ja on oppinut kaiken, mitä olen halunnut sille opettaa. Se osaa satoja temppuja ja olemme saaneet ihastuttaa sukulaisia niillä tempuilla. Huono puoli käpsyissä on kuitenkin se, että niitä täytyy trimmata. Sehän tietää enemmän rahanmenoa ja stressiä, meillä kun ei autoa ole ja epäilen, että täällä Jyväskylän keskustassa ei ainakaan kovin lähellä ole ihmistä, joka osaisi trimmata snautsereita.
Länsigöötanmaanpystykorva - tämä on J:n suosikkirotu. Suloinen, pieni energiapakkaus. Minusta käyttöominaisuudet ja luonne muutenkin vaikuttaa meille sopivalta. Ainut mikä minua häiritsee, on yhdennäköisyys hirvikoirien kanssa. Vaikka ei se mikään ratkaiseva asia olekaan. Luonne on kuitenkin tärkeintä. Se, että koiran kanssa pystyy harrastamaan.
Mittelspitz - mittelit ovat suloisia ja ainakin tokossa ja agilityssä pärjäävät ihan hyvin, joten uskoisin niissä olevan tarpeeksi harrastuspotentiaalia myös minun tarpeisiini.
Schipperke - näihin en ole ehtinyt tutustua tarkemmin, kun olen vasta viime päivinä tajunnut, että myös schipperke saattaisi sopia meille. Pieni paimenkoira/rottakoira Belgiasta kuulostaa kuitenkin hyvältä, sillä rakastan terrierien luonteen sähäkkyyttä ja energiaa, mutta myös paimenkoirien miellyttämisenhalua ja laumaviettiä (eli sitä, että se pysyttelee lähellä).
Sekarotuinen - toisaalta minua houkuttelee pelastaa joku koditon koira vaikka Romaniasta. Katselen aina välillä kodittomien koirien kuvia. Huono puoli on vain se, että sekarotuisella on rajoitetut mahdollisuudet harrastaa, elikkä esimerkiksi agilityvalioksi niitä ei saa, siihen kun tarvitsee myös näyttelytuloksen. Lisäksi "löytökoira" voi tuoda mukanaan ongelmia, joihin ehkä taitoni ei riitäkään. Lisäksi asumme vuokrakämpässä kerrostalossa, joten koiran täytyisi olla hyvätapainen. Pentu on helpompi opettaa hyvätapaiseksi, kuin korjata aikuisen koiran käytösongelmia.

Joka tapauksessa tahtoisin melko pienen koiran. Olen todennut, että ne ovat minun juttuni. Tahdon pystyä ottamaan koiran kainaloon sohvalle ja tahdon pysyä sen perässä agilityradalla.

- Erika