Kuljin koiran kanssa kuraisella peltotiellä omissa ajatuksissani. Tien loppuessa jatkettiin matkaamme pellolle. Pohjammaalle tyypilliseen tapaan pelto oli kooltaan jättimäinen, laakea. Kuljettiin ojan vartta, vesi virtasi, koira kulki pitkällä edelläni kuono maassa. Jostain onnekkaasta syystä kohotin katseeni ja näin ehkä viidenkymmenen metrin päässä edessäni metsäpeuralauman pomppivan kohti metsän reunaa. Nopeasti lähdin koiran nimeä huutaen vastakkaiseen suuntaan juoksemaan, että se kiinnittäisi huomioni minuun ja saisin sen nopeasti kiinni, ennen kuin se huomaisi peurat. Porokoirana se olisi varmasti rynnännyt niiden perään ja juossut ties kuinka kauas.
Mutta metsäpeuroja! Olen kerran aikaisemmin nähnyt niitä meilläpäin, juuri samaisessa metsässä lenkillä ollessani. Pysähdyin vain ajattelemaan sitä, kuinka paljon ihminen menettääkään kulkiessaan esimerkiksi vain pururadoilla tai kaunpungin kaduilla, ehkä kuulokkeet päässään. Peurojen jälkeen nimittäin aloin myös kuunnella ympäröivää maalaismaisemaa: linnun (jota olin jostain syystä päässäni ajatellut tiiraksi, mutta googlettaessa totesin, ettei todellakaan ole) siivistä lähtevä ääni, erikokoiset papanat pellolla, se, miten koira kulkee kuono maassa selvästi jonkin eläimen jälkiä seuraten... Niin monesti itsekin kuljen vain silmät ja korvat kiinni luonnossa. Kannattaisi joskus käydä varta vasten tutkimassa, kuuntelemassa ja katselemassa: mitä kaikkea siellä voi nähdä tai kuulla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti