tiistai 21. huhtikuuta 2015

Juokseminen saa olon tuntumaan paremmalta

Mä olen aina inhonnut juoksemista. Mun mielestä se on ollut silkkaa kidutusta, jonka aikana hengittäminen on vaikeeta, kylkiin pistää, kaikkialle sattuu. Ylämäkiä ei vaan jaksa juosta. Perhanan ylämäet. Keski-Suomi on tehty niistä. Ylämäen jälkeen on aina alamäki, vai miten se meni? Joo niin varmaan. Ei täällä.

No mutta sitten mä kuulin, että jos meinaa saada reitensä kapeemmaks, nii ainoo oikee tapa on juokseminen. Juokseminen kuulemma auttaa. Ja onhan juokseminen muutenkin kuningaslaji. Kaikki, jokka jaksaa juosta on kuninkaita. Ite oon aina nauttinu pitkistä kävelylenkeistä musiikit korvilla. Kunnes eräänä päivänä mä halusinkin juosta.

Kyllästyin siihen, että mun jalat on paksut. Kyllästyin siihen, että näytän possulta. Kyllästyin siihen, että juoksijat juoksee mun ohi kun mä oon kävelemässä. Ja hankin aktiivisuusmittarin. Siihen piti saada askelia ja tuloksia! Lähdin juoksemaan. Onhan se nyt aivan perseestä. Sattuu edelleen joka paikkaan ja hengittäminen on vaikeeta. Mutta mä päätin pystyä siihen. Päätin käydä semmoset kolme kertaa viikossa Lenkillä. Siis JUOKSUlenkillä.

Se on siis pyllystä, kuten totesin. Mutta pikkuhiljaa, ihan vähän kerrallaan, se ei olekaan niin pyllystä. Kun se tulee se hyvä biisi soittimesta ja askeleet osuu just niihin biitteihin. Tai kun on edessä piiiitkä ylämäki ja joku oikeen aggressiivinen laulaja karjuu sydämensä pohjasta. Tai kun vaan yhtäkkiä kasvattaa vauhtia, koska se tuntuu hyvältä ajatukselta. Tai sitten kun viimein päässyt sen ylämäen päälle ja siellä ihan totta on se alamäki sittenkin ja saa vaan rauhassa rullailla sitä alas? Tai juosta niin lujaa kun kintuustaan pääsee? No viimeistään se ei ole yhtään pyllystä siinä vaiheessa, kun kaatuu makuuhuoneen lattialle puuskuttamaan. Peilikaapin ovesta näkyy punanen naama. Ja sitä voi pitää voittajan naamana ainakin koko sen illan ja seuraavan päivän.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Silmät auki luonnossa

Kuljin koiran kanssa kuraisella peltotiellä omissa ajatuksissani. Tien loppuessa jatkettiin matkaamme pellolle. Pohjammaalle tyypilliseen tapaan pelto oli kooltaan jättimäinen, laakea. Kuljettiin ojan vartta, vesi virtasi, koira kulki pitkällä edelläni kuono maassa. Jostain onnekkaasta syystä kohotin katseeni ja näin ehkä viidenkymmenen metrin päässä edessäni metsäpeuralauman pomppivan kohti metsän reunaa. Nopeasti lähdin koiran nimeä huutaen vastakkaiseen suuntaan juoksemaan, että se kiinnittäisi huomioni minuun ja saisin sen nopeasti kiinni, ennen kuin se huomaisi peurat. Porokoirana se olisi varmasti rynnännyt niiden perään ja juossut ties kuinka kauas.

Mutta metsäpeuroja! Olen kerran aikaisemmin nähnyt niitä meilläpäin, juuri samaisessa metsässä lenkillä ollessani. Pysähdyin vain ajattelemaan sitä, kuinka paljon ihminen menettääkään kulkiessaan esimerkiksi vain pururadoilla tai kaunpungin kaduilla, ehkä kuulokkeet päässään. Peurojen jälkeen nimittäin aloin myös kuunnella ympäröivää maalaismaisemaa: linnun (jota olin jostain syystä päässäni ajatellut tiiraksi, mutta googlettaessa totesin, ettei todellakaan ole) siivistä lähtevä ääni, erikokoiset papanat pellolla, se, miten koira kulkee kuono maassa selvästi jonkin eläimen jälkiä seuraten... Niin monesti itsekin kuljen vain silmät ja korvat kiinni luonnossa. Kannattaisi joskus käydä varta vasten tutkimassa, kuuntelemassa ja katselemassa: mitä kaikkea siellä voi nähdä tai kuulla?

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Onnellisuus

Mä oon nyt tosiaan ollu tämän viikon lapsuuden kodissani. Täällä sitä on päässyt taas omille juurillensa ja kiinni siitä, mitä ite on. Oon nauttiny sydämeni kyllyydestä koiralenkeistä ja hyvästä ruuasta, isosta kodista ja tutuista asioista. Oon huomannu, että täällä voi oikeesti rentoutua ja nauttia elämästä. Jyväskylä ja kaupunkiympäristö ei sen puolesta oikeen sovi mulle. Oon kova stressaamaan ja kaipaan sitä, että saa vaan rauhassa iteksensä kulkea mettässä ja pelloilla, mieluusti koiran kanssa. Täällä totesin todellakin, että mun sielu kuuluu maalle. Toivon, että tulevaisuudessa voisin asettua pysyvästi asumaan jonnekin, jossa on paljon peltoa, mettää ja järvi. Pimeitä talvi-iltoja ilman valosaastetta ja armoton hiljaisuus, joka syntyy siitä, että läheisimmälle "isolle tielle" on matkaa pari-kolme kilometriä ja sankka mettä on siinä välissä. Niistä asioista on mun onnellisuus tehty.


perjantai 3. huhtikuuta 2015

Kuulumisia

Kevät on ollut kiireinen, mutta pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Lisäksi, kun ajatuksia on jo vuodesta toiseen pyöritelty, punniskeltu ja mietitty, niin viimeinkin, olemme menossa kattomaan koiranpentua kolmen viikon päästä! Ihanaa! Tyyppi on rodultaan mittelspitz. Oon tykänny aika spitzeistä, mutten oo koskaan niitä varsinaisesti tuntenut. Oon kuullu kuitenkin, että melko haukkuherkkiä kavereita ovat ja siksi mua vähän pelottaakin, että sopeutuisko semmonen kerrostaloon. Mutta kiva juttu kuitenkin, että kasvattaja antaa tulla kattomaan pentuja ja miettiä rauhassa ennen lopullista päätöstä. Ehkä sen näkee sitten paikan päällä, millainen se kaveri on :)

Nyt kerkee ehkä muutenkin vähän petraamaan tässä blogissa + ehkä on jotain kerrottavaakin tulevaisuudessa. Nyt oon viettänyt pääsiäisviikkoa Alavudella, kun yliopistolla ei oo ollu opetusta koko viikolla. Oon nautiskellu elämästä huonosta säästä huolimatta!