sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kiva kesäpäivä Pietarsaaressa

Tämä (aamu)päivä tuli vietettyä Pietarsaaressa aksakisoissa. Ykkösille oli tarjolla kaksi rataa, molemmat agiratoja. Rataprofiili oli mukava, hieman haastava, mutta silti passeli ykkösille. Mutta eipä jäänyt meidän radoista jälkipolville taaskaan mitään kerrottavaa, sillä molemmista napattiin hyllyt. Kahdesti Riia teki kyllä ihan ok kepit (eli siis ekalla radalla kolmannella yrittämällä ja tokalla toisella), mutta tänään sillä vaan oli jotenkin ihan hulivilipäivä. Se esimerkiksi pöhisi muille koirille lämppäämään mentäessä, mitä se ei ikinä tee ja yritti aivan selvästi päästä riehumaan muiden kanssa. Pöhinämeiniki jatkui radallakin, eikä koira ollut yhtään minulla hallinnassa. Ekan radan hylky tuli, kun Riia, täysin tapojensa vastaisesti, ampaisi pois ohjauksestani ja suoraan kentän toiseen päähän putkeen. Toisella radalla hylly sitten taas tuli siitä, kun minä luulin, että Riia sinkosi mutkaputken samasta päästä takaisin pois, ja laitoin sen uudestaan samaan putkeen. Siinä vaiheessa oli onneksi ratavirheitä kertynyt jo 15, eli moka ei kauheasti jäänyt harmittamaan. Riia olisiis sillä radalla taas yhdessä kaarteessa lähtenyt keulimaan ja melkein karannut aitaamattoman (!) kentän reunalla riekkuvien lasten luo, kieltäytynyt sekä putkesta että kepeiltä, joten hyl siihen päälle, ei niin tunnu missään, varsinkaan, kun medeissä oli kova taso, eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuuksia palkintosijoille tuommoisilla tuloksilla. 
Kuva: Meeri Koski
En tiedä, johtuiko pöhinäfiilis kesästä, säätä, nurmikentästä vai mistä, mutta tämä oli kyllä jotain uutta. Kentän aitaamattomuus vähän häiritsi, sillä se selkeästi vaikutti koiran fokukseen. Vaasassahan se ei vaikuttanut millään lailla, mutta tänään se selvästi häiritsi Riiaa. Onneksi seuraavat kisat on näillä näkymin meidän seuran omat kisat ja siellä on kunnon aidat kenttien ympärillä. 

Meeri Koski

Riia on kyllä minulle monelta osin täysin harjoituskappale tässäkin lajissa. Moni asia on selvää, mitä tulen Veelan kanssa tekemään toisin. Ensimmäinen on se, että en anna sen ikinä roiskia kontakteilta alas, vaan alan heti pienestä pitäen opettamaan juoksareita tai 2-on-2-offia kunnolla. Ja pidän kiinni siitä vaatimuksesta. Toinen on sitten ne kepit. Minä yritän harjoitella niitä Veelan kanssa aina vain silloin, kun koiralla on paljon energiaa ja motivaatiota. Todennäköisesti lähden Veelaa opettamaan kujakeppimetodilla. Sillä tavalla ajattelisin, että todennäköisimmin saisi nopeat kepit ja koiran motivoitumaan keppien tekemiseen. 

tiistai 22. toukokuuta 2018

Stay positive!

Viime kisojen jälkeen mä olen ruvennut opettelemaan positiivista asennetta ja suhtautumista agilityssä. Keppiongelmaamme mietittyäni, olen alkanut olemaan varma siitä, että ongelma johtuu Riian itseluottamuksen puutteesta. Riia on aina ollut sellainen herkkis, joka tajuttuaan, että minä turhaudun tai se ei heti osaa jotain, poistuu paikalta. Se on niin naurettavaa, miten se voi tuossakin asiassa olla niin ihmismäinen: liian vaikean haasteen edessä sen korvat painuvat luimuun ja se vaan kääntää selkänsä ja kävelee pois. Taakseen katsomatta. Sama se on varmasti kepeilläkin. Se aistii kuinka jännittynyt, tai ehkä pikemminkin jo valmiiksi turhautunut minä olen, ottaa siitä painetta eikä kykene suorittamaan keppejä. Tästä lähin siis pelkkää positiivisuutta radalle!

Kuva Vaasan kisoista. (C) Meeri Koski
Pääsimme kokeilemaan uutta asennettani eilen treeneissä, kun koutsimme oli taas keksinyt sellaisen radan, että oksat pois! Radalla harjoiteltiin leikkauksia niin hypyille kuin kepeillekin. "Takaaleikkaus kepeille, salli minun nauraa", olisin ennen ajatellut, mutta eilen yritin ajatella, että "täältä pesee!" Ja pikkuisen jäikin voittajafiilis treeneistä! Ensinnäkin, Riian kanssa leikkaukset hypyille sujuivat aivan mahtavasti! Kepitkin saatiin tehtyä etupalkan kanssa niin hienosti, että kentän laidaltakin kolmosissa kisaava sivusta seuraaja huusi minulle, että vau, huikeaa! Täytyy varmaan jatkossakin enemmän hyödyntää silloin tällöin tuota etupalkkaa kepeille. Niin harvoin, ettei Riia totu siihen, mutta sen verran usein, että sen itseluottamus kepeille kasvaa. Ja minä olen niin ylpeä siitä, että pidin oman pääni kasassa ja ensimmäisellä kertaa, kun Riia kyllä aloitti kepit hienosti, mutta lopetti kesken (etupalkkaa ei ollut) kannustin sitä ja taputinkin palkaksi hyvästä yrityksestä. Viimeisellä kierroksella mentiin muuten koko rata ilman etupalkkaa kaikki leikkaukset suorittaen! Hah, osataan me sittenkin jotain!

(c) Meeri Koski
Sitten vielä pentupöhinää. Mun on pitänyt kirjoittaa Veelasta enemmänkin ja siitä, miten ollaan valmistauduttu sen tuloon (ei juuri mitenkään). Mutta jostain syystä tekstit ovat jääneet vain luonnoksiksi. Puolitoista viikkoa kuitenkin enää, niin saamme hakea pennelin kotiin. Eiköhän siitä sitten ala asiaa olemaankin. Tähän mennessä olen vain katsellut söpöjä, kasvattajan lähettämiä kuvia, lukenut pennunkoulutuskirjaa ja ostanut sille söpön pinkin pannan. Riian väri on turkoosi ja Veelan pinkki. Se sopii sille oikein hyvin, onhan se sellainen Blondi. Se on nimittäin Talvitassun Briljantti Blondi (tiedot Koiranettiin tulivat tänään näkyviin, eli nyt se on virallinen nimi).

perjantai 18. toukokuuta 2018

Kisat floppaa

Kun kisat menee päin pyllyä.
Eilen tehtiin ex tempore -kisareissu Vaasaan. Päätettiin viisi päivää sitten, vikana ilmopäivänä, että mennään kisaamaan ja niin me eilen kisattiin tuulisessa ja hyytävän kylmässä Vaasassa. Ensimmäinen järkytys Vaasassa oli se, että agilitykenttä sijaitsi meren rannalla keskellä mitä parhaimpia lenkkipolkuja ja muuta ulkoilualuetta (viereisellä kentällä pelattiin pesäpalloa ja vain n. 100 m päässä kentältä ihmiset heittelivät palloa). Ja kenttä oli kaiken huipuksi aitaamaton. No, onneksi asia ei aiheuttanut yhdellekään koiralle ongelmia, sillä kaikki pysyivät kutakuinkin radalla, mitä nyt muutamat lähtivät tuulessa leijuvien lehtien tai roskien perässä vähän sinkoilemaan. Asia toi tilanteeseen kuitenkin oman pikku lisähaasteensa ja totta kai pienen turvattomuuden tunteenkin. Onneksi Riia ei ole karkaavaista sorttia.

Ratoja oli kolme ja tuomarina toimi Hilpi Yli-Jaskari. Radat olivat aivan ihanat, tosi helpot ja ykkösluokan tasoiset. Ja Hilpi on ihana tuomari. Mutta. Meidän ratamme, yllätys, yllätys ja rumpujen pärinää... kaatuivat kaikki keppeihin. Riia on tehnyt kolmissa edellisissä treeneissä niin hienot kepit tosi vaikeista kulmista ja olen saanut tehdä esimerkiksi valssia sinne keppien jälkeen jo eikä se ole häriintynyt siitä, vaan on suorittanut kepit loppuun. Siksi minulla oli melko luottavainen fiilis kepeille näissä kisoissa. Ekalla radalla Riia kuitenkin haki tokaan keppiväliin ja lopulta, kun sain sen lähtemään ekasta välistä, se lopetti vain kesken. Taas ikään kuin ei oltaisi keppejä kahta kertaa enempää harjoiteltu. 

Tokalle radalle yritin saada fiiliksen nousemaan, että ehkä tämä oli vain joku aivopieru. Mutta ei, tokalla radalla sama homma. Ikään kuin oltaisiin keppejä tehty vain pari kertaa aikaisemmin. Siinä vaiheessa radan jälkeen meinasi jo tulla itku. Laitoin koiran vaan remmiin ja lähdin kiertämään merenpoukamaa yksin itkua nieleskellen. Mikä tässä voi olla? Miten se voi aina olla kisoissa, kuin ei ikinä olisi keppejä nähnytkään, kun se treeneissä tekee jotain kolmosluokan tasoisia keppikulmia ihan ongelmitta? Kiersin poukaman ympäri ja kentän luona vastaan tuli treenikaverini, jotka lähtivät vielä kiertämään kanssani poukaman toiseen kertaan ja koittivat tsempata. Siinäkin vaiheessa olin vielä aivan, että ihan sama, en edes starttaa kolmannella radalla ja pidän kisataukoa siihen saakka, että me oikeasti osataan ne kepit. Enkä edes mene treeneihin maanantaina, kun nyt just lakkasi olemasta hauskaa. 

Vein sitten Riian häkkiin lepäilemään ja menin kavereitten kanssa katsomaan makseja loppuun ja seuraamaan seuraavan radan rakennusta. Minä edelleen itkua nieleskelin. Paska koira ja paska laji. Erityisesti harmitti se, että kaveritkin sanoivat minun tehneen juuri niin kuin koutsi on ohjeistanut: anna koiralle tilaa, anna sen hakea ne kepit, rintakehä auki, älä ryntää linjalle, odota, pidä ohjaus ja hoe. Tein parhaani, mutta se ei riittänyt. Taaskaan. Se vihlaisi kaikista eniten.

Muut kaverini kisasivat pikkumineissä ja mineissä, joten kun he alkoivat siinä virittelemään koiriaan ja valmistautumaan vikaan rataan, jäin yksin ja sain onneksi pikkuhiljaa koottua itseni. Lopulta, kun valmentajaparini ja läheisin agility-ystäväni meni ja otti viimeiseltä radalta luvan, sain oman fiiliksenikin nousemaan sen verran, että lopulta päätin pitää vain tosi kivaa vikalla radalla. Eikä me viimeiseltä radalta saatu kuin vitonen kepeiltä. Riia lähti taas tekemään keppejä tokasta välistä ja uudestaan otettuamme meinasi tulla välistä pois, mutta sain korjattua ja kannustin sitä vain tosi isolla tsempillä. Olin päättänyt, että en ala huokailemaan ja syyttämään koiraa, vaan totesin sillekin radalla vaan, että ei haittaa, kokeillaan vielä. Ja muu rata menikin tosi hienosti ja palkkasin koiran isosti loppuun. Että lopulta jäi kyllä ihan ok fiilis, vaikka edelleen harmittaa tuo keppiongelma niin paljon, että melkeen alkaa taas itkettää. 

Kotimatkalla puhuimme vielä ystäväni kanssa siitä, että minä varmaan kuitenkin, tiedostamattani, käyttäydyn erilailla kepeillä kisoissa kuin treeneissä ja ehkä jännitän niitä ja Riia aistii sen. Koen itse, etten olisi yhtään erilainen kuin treeneissä, mutta jossakinhan se syy on pakko olla, kun koira toimii kisatilanteessa niin erilailla. Tuntuu niin turhauttavalta treenata keppejä treeneissä, koska niissä ei siellä ole mitään ongelmaa. Siksipä päätimmekin, että minun on nyt vaan kisattava tosi paljon ja otettava kisat ihan täysin treenistä. Eikä saa ajatellakaan, että meillä olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia luvaan. Ja niinpä ystäväni sai suostuteltua minut ensi viikon sunnuntaina Pietarsaareen kisoihin. Niille aion asettaa tavoitteeksi vain sen, että kannustan Riiaa koko radan ajan, enkä huokaile yhtään, jos kepit menee päin mäntyä. Seuraavat kisat onkin sitten siitä kahden viikon päästä meidän omalla kotikentällä. Toivottavasti saan torjuttua ajatuksen luvista ihan kokonaan pois mielestä. Keskitytään nyt ihan vaan siihen henkiseen puoleen ja etenkin oman pään kestämiseen. Minä olen niin huono häviäjä, että siinä sitä onkin tekemistä. Uusi tavoitteemme onkin olla ensi kesänä kakkosissa. Sitä ennen pitää tehdä tosi paljon työtä oman pään kanssa, että alan kestämään näitä epäonnistumisia.

Epäonnistunut näyttelyposetus kuvituskuvaksi, koska ei ole tullut otettua kuvia pitkään aikaan. 
Ja vaikka tämä teksti onkin jo kilometrin pituinen, niin pakko kirjoittaa vielä tämän viikon toisesta harmistuksesta, jonka sain niinikään kuulla eilen: meidän lauantain tokokoe on peruttu liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Tosi harmi, koska olisi ollut mukavaa käydä tekemässä tälle keväälle vielä yksi avoluokan koe. Ajatelin nimittäin kesän aikana palailla taas rallyilyn pariin. Mutta saapa nähdä sitten, koska seuraavan kerran pääsemme starttaamaan tokokokeessa. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Seinäjoki RN 13.5.2018

Järkyttävän helteinen näyttelypäivä osui tälle kertaa kohdalle ja se vaikutti heti selvästi koiran viretilaan. Riiaa kiinnosti kuin kilo kärpäsiä ja se näkyi esiintymisessäkin: oli työn ja tuskan takana saada sen häntä pysymään ylhäällä koko kehän ajan. Korvatkin sojottivat minne sattuu, koska koiraa ei oikeasti vain kerta kaikkiaan kiinnostanut. Tulokseksi tänään kuitenkin ERI oikein hyvällä arvostelulla tiukalta tuomarilta, Riitta Lehtovaaralta:

"Erinomaista tyyppiä. Feminiininen narttu, joka rungoltaan voisi olla lyhyempi. Otsa saisi kaartua paremmin. Kauniit silmät, hieman haja(?)-asentoiset korvat. Hyvä ylälinja. Hieman alas kiinnittynyt häntä, riittävä runko. Suorat etukulmaukset, riittävän kulmautunut takaosa. Oikea karvanlaatu. Turkki hieman niukka. Oikeat liikkeet." 


Vaikka ehkä pitäisi olla ERIin tyytyväinen, varsinkin, kun tuomari oli kuulemma tiukka eikä siellä tosiaan mitään pelkkiä erejä jaeltu, vaan ihan H:sta alkaen mitä vain, olen silti hieman pettynyt, ettei saatu SA:ta ja tilaisuutta kilpailla sertistä. Jotenkin turhauttavaa, kun Riiahan nyt on pääasiassa saanut  näyttelyistä arvosanan ERI ja pariin otteeseen jopa sen SA:n, eli koko ajan ikään kuin pidetään yllä toivetta siitä, että niitä sertejäkin voisi jossain vaiheessa tulla. Sílti joka kerta sen sertin saaminen jää yhtä kauas. 

No varmaan me tulemme jatkamaan tällä tasaisella 2 - 3 näyttelyn vuosivauhdilla sertien metsästystä. Jospa Riia sitten vaikka vetskuluokassa valioituisi. 

torstai 10. toukokuuta 2018

Mielipide: kesäturkki

Mulla ei oo oikeestaan ikinä ollut minkäänlaista kiinnostusta oman koiran turkin ajelemiseen kesää varten, mutta ei oo kyllä ollut minkäänlaista kiinnostusta puuttua myöskään siihen, jos joku niin tekee. En ymmärrä yhtään sitä ainaista tappelua siitä, saako (turkkirotuisen) koiran turkin ajella kesäksi. Mielestäni koiran kiusaamista ei ole turkin ajeleminen eikä myöskään ajelematta jättäminen. Toiset puolustelee ajelematta jättämistä sillä, että pitkä turkki myös suojaa auringolta. Siihen en kyllä ota kantaa muuten kuin että joo, ihon palamiselta se ainakin suojaa, auringon lämpövaikutukselta suojaamisesta en olisi niin varma. Koiriensa turkin ajelevia moititaan usein myös siitä, ettei koira näytä enää rodunomaiselta sen jälkeen. Mielestäni maailman huonoin argumentti, koska sillä voi sitten samantien puolustella melkein mitä vaan epätervettä piirrettä koirassa: mopsien kuonoja ei voi lähteä jalostuksessa pidentämään, koska ne eivät silloin näytä rodunomaisilta jne. 


Jotkut koirat kärsivät auringosta ja kesäilmoista enemmän kuin toiset, joten yhtä vastausta siihen, onko turkin ajeleminen tai leikkaaminen järkevää vai ei, ei mielestäni ole. Joku koira ei ole lämpimistä säistä millänsäkään, kun taas joku toinen, saman rotuinen ja samanlaisella karvapeitteellä varustettu rotukaveri taas voi olla lämpöhalavauksen partaalla koko kesän. Minulla ei tosiaan kokemusta karvan ajelemisesta ainakaan vielä ole, mutta uskoisin kuitenkin, että se on enemmän järkevää kuin haitallista, jos koiran omistaja niin haluaa tehdä. 

Voisinko itse ajella Riialta kesäksi karvat lyhyemmiksi?
Toisaalta joo, mutta toisaalta en. Minä rakastan Riian ulkonäköä ja parasta siinä on pehmoinen, pitkä turkki. Riia kuitenkin valitettavasti kärsii kovasti kuumista säistä ja hakeutuu usein kesäaikaan varjoon tai järveen ja lätäköihin. Treenata sen kanssa ei kerta kaikkiaan edes voi helteillä, koska se ei jaksa tehdä mitään. Kesäaikaan me käymmekin lenkillä vasta iltamyöhään tai ei ollenkaan (jolloin täytämme liikunnan tarpeen uimalla järvessä), treenaamme tosi lyhyissä pätkissä turkkia koko ajan välillä kastellen, en jätä sitä autoon hetkeksikään ja pidän vettä tarjolla koko ajan, olimme sitten missä tahansa. 


Suunnittelin, että tänä kesänä saksisin itse siltä vaikka mahanaluskarvat lyhyemmäksi, kunhan kesän näyttelyt on käyty. Sen pidemmälle en ehkä koskaan raaski mennä, koska lyhyeksi ajeltu mitteli ei vain ole yhtä kaunis (pinnallista, tiedän). Mutta sittenpähän kärsin itse seuraukset ja treenaan helleaikaan ihan vain puoliteholla ja koiran jaksamisen mukaan. Onneksi satun olemaan itsekin ihminen, joka vihaa hellettä enemmän kuin mitään muuta säätätilaa, joten silloin pysyttelen minäkin mieluummin pois treenikentiltä ja oleskelen sisätiloissa ilmastoinnin vaikutuksen alla. 

maanantai 7. toukokuuta 2018

Kysymykset ja vastaukset

Mitä tavoitteita sulla on "koirarintamalla"? Riian ja seuraavien koirien kanssa.


Päätavoite jokaisen koiran kanssa on tietenkin se, että koira on onnellinen ja terve, mutta puhun tässä nyt enemmän näistä ei niin itsestäänselvistä tavoitteista, eli kisatavoitteista. 

Riian kanssa tärkein tavoite on aina ollut tottelevaisuusvalion arvo. Sen lisäksi haluan mahdollisimman monta kertaa sen olevan vuoden tokomitteli, mutta se, että se on saanut tuon arvonimen kerran, on jo ollut unelmien täyttymys. Lisäksi Riian kanssa haluan päästä kilpailemaan agilityssä kolmosluokkaan. Siinä sen varalle tärkeimmät tavoitteet. Muita haaveita ovat esim. edes yhden sertin saaminen näyttelyistä sekä rallytokovalion arvo sekä edelleen se koiratanssikisojen kokeileminen.

Veelan kanssa en vielä tarkempia tavoitteita osaa sanoa. Toistaiseksi ainakin nuo samat, kuin Riialla eli tokovalioituminen ja agilityn kolmosluokka. 

Muuten minulla on tavoitteena "koirarintamalla" se, että minulla on joskus harrastuskaverina pk-lajeihin tai pelastushommiin sopiva koira, jonka kanssa pääsisin harrastamaan hakua ja/tai viestiä.


Top5 koirarodut kaikista ryhmistä?

En osaa sanoa viittä suosikkia joka ryhmästä, mutta tässä joitakin suosikkejani:

FCI1:
- bordercollie
- australiankelpie
- mudi
- pyreneittenpaimenkoira

FCI2:
- kääpiösnautseri

FCI3:
- ei ole varsinaisesti suosikkia, mutta jos on pakko sanoa joku, niin jackrusselinterrieri ja borderterrieri

FCI4:
- ei varsinaisesti suosikkia, sileäkarvaisista tykkään vähinten

FCI5:
- mittelspitz
- samojedinkoira
- siperianhusky
- islanninlammaskoira

FCI6:
- petit basset griffon vendeen

FCI7:
- bretoni

FCI8:
- amerikancockerspanieli
- kultainennoutaja
- novascotiannoutaja

FCI9:
- villakoirat

FCI10:
- whippet
- englanninvinttikoira 
- saluki

Mikä on sellainen rotu, jota ihailet, mutta et voisi koskaan ottaa?


Onpa hyvä kysymys. Paljon on semmoisia rotuja, joista en tykkää ja joita en itselleni ottaisi, mutta rotuja, joita ihailen, mutta en ottaisi, joutuu oikein miettimään. Mieleeni tulee suursnautseri, dobermanni, siperianhusky, australianpaimenkoira ja valkoinen paimenkoira. Kahta ensimmäistä en ottaisi todennäköisesti siksi, että niiden koko on tosi epäkäytännöllinen ja aiheuttaa rajoitteita agilityssä. Lisäksi samoilla käyttöominaisuuksilla saa pienempiäkin koiria, niin miksi ottaisin noin suuren. Siperianhusky olisi yksi unelmani, mutta tuskin tulen koskaan kuitenkaan ottamaan sellaista, koska se ei käyttöominaisuuksiltaan sovi minulle ollenkaan. Vaikka valjakkourheilukin minua kiinnostaa, niin ykköslajini kuitenkin todennäköisesti aina on toko tai agility. Eikä husky ole todellakaan paras vaihtoehto kumpaankaan. Valkkari on upea koira, mutta aivan liian sairas minun makuuni. En halua suosia sairaan rodun jalostusta. Aussie taas on tosi upea koira ja näistä ehkä epävarmimmin kuuluu kategoriaan "en ottaisi." Aivan hyvin saattaa olla jonain päivänä niinkin, että minulla aussie on, mutta kyllä se tuntuu olevan vähän turhan vartioviettinen ja dominoiva koira minun tarpeisiini.

Kuinka monta koiraa voisit kerrallaan omistaa?

Tämän uskon riippuvan tosi paljon koirista. Uskon, että minulle ihanteellisinta on pitää 2 - 3 harrastuskoiraa kerrallaan. Koirayksilöt ja harrastukset kuitenkin määräävät sen, kuinka monelle koiralle on kerrallaan aikaa. Yhtäkään koiraa en halua ottaa pakonomaisesti vain sen takia, että olisi saatava uusi koira, vaan minulle kyllä (toivottavasti) koira tulee aina tulemaan tarpeeseen. 


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Tässä on Veela





Nyt on sopiva aika julkistaa blogissakin Veelan olemassaolo. Kävimme nimittäin lauantaina sitä ensimmäistä kertaa katsomassa. Veela vaikutti persoonaltaan oikein sopivalta Riian kaveriksi: energinen, reipas ja tasapainoinen pieni mittelin alku. Veela on tällä hetkellä neljä viikkoa ja kolme päivää, eli se kotiutuu meille kesäkuun ensimmäinen viikonloppu. Veela tulee Talvitassun kennelistä Kuopiosta. Koko nimen paljastan sitten, kun rekisteripaperit on olemassa. Veela on väriltään vaalea kerma, eli Riiaa paljon vaaleampi, lähes valkoinen.

Veelan varalta suunnitelmissa on kesän aikana kaikki mahdolliset pentukoulut sekä sitten loppukesästä, syksyllä ja alkutalvella pentunäyttelyt. Ennen kaikkea tulemme tähtäämään alusta asti agilitykentille. Vaikka ihan varmasti treenaamme tokoakin kilpailuihin tähtäävästi siinä samalla, niin tämän kaverin, toisin kuin Riian kanssa, aion aloittaa heti pennusta lähtien agilityyn tähtäävän harjoittelun. Riia on hyvä ja tasainen agilitykoira, mutta harmillisesti tuskin koskaan mikään arvokisamitalisti, sillä kun ei vauhtia ihan huippuaikoihin saakka ole ja lisäksi sitä hidastaa vielä sekin, että se on niin niukin naukin medi. Veelasta on hyvät mahdollisuudet kasvaa minikokoinen koira, mutta mikäli se mediksi asti kasvaa, niin senkin kanssa tehdään sitten se, mihin pystytään suurempien koirien joukossa. Niin kuin tietenkin yhä Riiankin kanssa. Veelan lopulliset tavoitteet  kussakin lajissa näkee sitten vielä tarkemnmin myöhemmin. Ennen kaikkea Veela, kuten Riiakin, tulee kuitenkin olemaan meille rakas kotikoira, joka tulee joka tapauksessa olemaan meille maailman paras Veela. 

Blogin sekä instatilin nimet tulevat totta kai Veelan tulon myötä muuttumaan. Olen lähes satavarmasti tehnyt päätöksen, että nimeksi muuttuu Riia ja Veela, mutta jos jollakin on ehdotuksia uudesta nimestä, niin kuulen totta kai mielelläni!

torstai 3. toukokuuta 2018

Kysymyksiä ja vastauksia

Kysymys ja vastaus -postausta toivottiin, joten nyt, jos jaksatte miettiä kysymyksiä, niin niitä saa heitellä kommenttiboksiin. Ihan mistä tahansa maan ja taivaan väliltä saa kysyä :)




tiistai 1. toukokuuta 2018

Hyvää toukokuun ekaa päivää!

Kevät on jo pitkällä ja kesä lähenee kovaa vauhtia. Tälle keväälle olemme päässeet avaamaan jo ulkokenttäkauden sekä tokon että agilityn osalta. Seuramme kesäkentät sijaitsevat suht kaukana (10-15 km) hallista, joten lämppälenkkimaastot vaihtuivat täysin kesäkentälle siirryttäessä. Eikä missään nimessä ainakaan huonoon suuntaan vaihtuneetkaan! Kesäkentillä nimittäin voi melko huoletta pitää koiria irti lämpätessä ja jäähdytellessä ja se on kyllä parasta. Riia ainakin nautti täysin siemauksin eilen päästessään juoksemaan neljän kaverin kanssa.


Viime viikonloppun agilitykisoista en ole jaksanut tehdä omaa postausta, koska niistä ei kovin paljon kerrottavaa jäänyt. Tulokset olivat HYL, 10 ja 14. Ei siis mitään mainittavaa. Ärsyttää ihan suunnattomasti se, että meillä ei ole mitään muuta ongelmaa ykkösen radoilla, kuin ne saakelin kepit. Aina vaan kepit! Välillä olen valmis lopettamaan koko lajin, kun itse teen parhaani kepeillä, mutta mikään ei vaan riitä. Rytmitän, odotan, annan koiralle tilaa, en vedätä, en jätätä, hoen kepikepiä, pysyn rauhallisena, uskon, toivon ja rukoilen, mutta se ei vaan tee niitä kisoissa. Ei aina treeneissäkään pysty, mutta ei ainakaan kisoissa. Se ei vaan tee. Se aloittaa ne kyllä, mutta ei malta tehdä niitä loppuun asti. Uskon, että se johtuu siitä, että sillä on vain niin kova halu jatkaa eteenpäin, että se alkaa sählätä. Kahdella radalla se lopetti puolen välin paikkeilla ja vikalla radalla vikassa keppivälissä. Piru vieköön! Olen ihan lopen kyllästynyt siihen, että meidän virhe on se, että me ei osata keppejä. Eihän niitä ykkösissä kovin moni muukaan 100 varmasti tee, mutta meillä se ei ainakaan ole kiinni yrittämisen ja treenaamisen puutteesta! Mistä se sitten on kiinni, siihen en osaa vastata. 



Jatkamme edelleen siis harjoituksia. Eihän tässä muukaan auta. 


Toukokuussa pitäisi kovasti malttaa ja muistaa treenata tokoakin, sillä luvassa on ainakin yhdet kokeet (en ole vieläkään päättänyt, ilmoitanko Riian niihin toisiin). Niiden tokokokeiden jälkeen palaamme näillä näkymin rallyn pariin, sillä laji on alkanut kiinnostamaan minua sen verran paljon uudelleen. Pakkohan sitä on yrittää koulutustunnusta avoluokastakin! 

Ensi viikonlopusta alkaen kirjoitankin sitten toko- ja agilityjuttujen ohessa ihan uudesta aiheesta, josta en ole blogiin kirjoittanutkaan vielä. Mutta siitä lisää sitten vasta ensi viikonloppuna! ;)