perjantai 27. lokakuuta 2017

Mun pieni pakkomielteeni

Yritän elää ihan normaalia elämää. Käyn päivätöissä ja yritän siellä parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti. Jutella työkavereille normaaleista asioista ja koittaa kaikin tavoin piilottaa heiltä pakkomielteeni. Tai voisiko sitä jopa kutsua jonkinlaiseksi riippuvuudeksi? Heti, kun lyön koulun ovet takanani kiinni, valtaavat ajatukset mieleni täysin. Mitähän Riialle kuuluu? Minne lenkille tänään mentäisiin? Mitähän me seuraavissa treeneissä treenataan? Rekku muuten hyppäsi tosi ketterästi viime treeneissä, taitaa akupunktio toimia. Pitäisiköhän ilmoittaa Riia sinne itsenäisyyspäivän koirantanssikisoihin? Onkohan Nutrima muuten vielä tarjouksessa?

Koirat valtaavat mieleni vapaa-ajalla täysin. Halusin koiran, jotta minulla olisi jotain tekemistä ja harrastuksia. Nyt minulla ei oikeasti ole melkein mitään muuta. Ajattelen koiria tai koiriin liittyviä asioita ehkä 90 % vapaa-ajastani. Torstait ovat viikon paras päivä. Torstaina vietämme treenikaverini kanssa yhdessä peräti viisi tuntia - ensin kälisemme vajaan tunnin ajomatkan ajan koirista suu vaahdossa, sitten vedämme agilitytreenit, minkä jälkeen on meidän omat treenit ja vielä vajaa tunnin ajo takaisin kotiin. Juttu ei lopu millään. Koiraihmisten kanssa riittää aina puhuttavaa.

Minä en edes muista viikonloppua, jolloin viimeksi olisi ollut koiravapaata. Ensi viikolla on sentään  koiravapaa viikonloppu. Tai siis ei aivan koiravapaa, eihän Riia minnekään katoa. Mutta harrastamisesta vapaa viikonloppu. Tänä viikonloppuna on Seinäjoki KV, sekä käymme vetämässä meidän ryhmäläisille yhden väliin jääneen reenin lauantaina. Riia lähtee hallille mukaan, niin pääsee sekin treenaamaan vielä toisen kerran tällä viikolla. Totta kai.

Jos en mieti treenejä tai tulevia kisoja, mietin rotuja, joita voisin ottaa tai luen koiraihmisten blogeja. Koiramme-lehden saapuminen on kuukauden kohokohta, puhumattakaan Putkeen!-lehdestä. Mittelspitz-lehden luen heti läpikotaisin ja tsekkaan eri lajien tuloslistat. En malta odottaa ensi vuotta, kun kotiin tulee lisenssin kylkiäisenä myös Palveluskoirat-lehti, jonka tilaamista joka tapauksessa olen miettinyt jo pari vuotta. 

Vapaa-aikani kuluu aika leppoisasti, kun mietin, minne voitaisiin mennä vierailevalle kouluttajalle treenaamaan, mietin tulevia näyttelyitä ja tutkin kasvattajien kotisivuja. Puhun vapaa-ajalla koirista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Jossei muut, niin ainakin avomies kuuntelee - velvollisuudentunnosta. Vieraille koitan parhaani mukaan kuitenkin esittää normaalia. Kuin minulla olisi jotain muutakin elämää. Se onnistuu yleensä niin kauan, kunnes joku mainitsee koiran. Minkä rotuinen? Ai jaa, oho, kuka sen emä on? Ai et muista? Kasvattaja? Milloin se on syntynyt? Mistä se on kotoisin? Ja muut joutuu ihmettelemään, mitä nämä asiat minua liikuttaa. Niinpä, en tiedä. Kunhan liikuttaa. 

Kuva: Reetta Aho

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Eka yritys avoimessa


Tämä päivä oli kaikin puolin fiasko. Tänä päivänä pidettiin tokon mittelimestikset, joissa ei jaettu yhtään palkintoa kenellekään. Ilmoittautuneista nimittäin vain yksi saapui paikalle ja sössi avoimen luokan niin, että jäi tuloksetta eli mestispalkintoja ei voitu jakaa. Eli olimme Riian kanssa ainoita mitteleitä koko kisassa ja saimme päkerrettyä kasaan pisteitä säälittävät 168,5. Mä en oikein tiedä mikä meni pieleen, ei nimittäin ainakaan ne liikkeet, mitkä oletin, että menisi. Mutta huomasin heti aluksi, että koira on ihan unessa. Olisi pitänyt ottaa se jotenkin paremmin haltuun, nostattaa vähän kierroksia tai jotain. Se meni ihan jossain talvihorroksessa koko luokan läpi. 

Ensimmäisenä liikkeenä tehtiin nouto. Meidän pravuuri. Liike, josta olin satavarma, että saadaan kymppi. Vedettiin siitä nollat. Riia syösyi nätisti kapulan perään, mutta unohti sitten tuoda sen, kun samassa kohdassa tekonurmimatto haisi niin hyvältä. Voi perkele. Huono tuuri, että pravuuriliike on heti ekana. Toisena otettiin liikkeestä seisominen, mikä on meillä ollut vähän epävarma liike. Riia jätätti ja jouduin käskyttämään sitä uudelleen, mutta seisomaan se kyllä jäi. Siitä liikkeestä 7. Seuraaminen meni aivan päin persettä. Suoraan sanottuna. Riia ei ollut yhtään mukana. Vitonen siitä. Merkin kierto menikin yllättäen aika hyvin. Riia näki merkin, syöksyi sinne ekalla käskyllä, mutta jäi merkille jumittamaan ja minun piti käskeä se takaisin. Vitonen siitäkin. Luoksetulosta saatiin kasi. En tiedä mistä muusta lähti pisteitä, mutta Riia jäi jumittamaan tässäkin jotain ja sillä kesti varmaan kolme sekuntia mennä istumaan mun viereen ja jäikin vielä jonnekin puoli metriä mun taakse. MITÄ IHMETTÄ?

Liikkeestä istumisesta saatiin sentään repäistyä 9,5. Hypystä jopa 10. Ruudusta 0. Se ei löytänyt sitä, vaan lähti aluksi väärään suuntaan ja mun piti kädellä ohjata oikeaan suuntaan. Sitten se meni sivusta ruutuun ja jäi vieläpä puoliksi ulkopuolelle. Kysyn vaan taas, että mitä ihmettä, Riia... Ja meidän toinen satavarma ei-ainakaan-nolla -liikkeemme eli kaukokäskyt: se meni kerran maaten ja jäi siihen. Ei noussut enää millään. Mitä ihmettä, Riia... Eli nolla kaukoistakin. Luojan kiitos sentään ryhmäliikkeestä 9,5, vähennys siitä, kun nenä kävi kerran maassa. Kokonaisvaikutelmasta tuomari antoi 8. Varmaan säälistä. Meidän suoritus oli aivan sysipaska, vaikka kehui kyllä, että huomaa, että koiran kanssa on tehty töitä ja oikeaan suuntaan ollaan menossa. 

Mutta voi vittu. Tulipahan käytyä. 

lauantai 14. lokakuuta 2017

Lakken uuden hallin avajaisepikset

Tänään taas episteltiin kahdella radalla, tuloksina HYL ja 5. Vihdoinkin saatiin tulos, kolmansista epiksistämme. Vihdoin ja viimein! Nyt kyllä jo palan halusta päästä korkkaamaan viralliset kisat, koska niistä jää sentään jotain jälkiä jonnekin - ainakin koiranettiin. Ja sitä paitsi agility on laji, jossa voi edistyä vain tekemällä. Voidaanhan me vaikka hamaan ikuisuuteen asti hinkata erilaisia ohjauskuvioita treeneissä, mutta rataa oppii tekemään vaan rataa tekemällä. Eli kisaamalla. Treeneissähän harvemmin tehdään rataa kuitenkaan kisamielessä, vaan tyyliin sillä tavalla, että radalla on joku yksi teema, vaikkapa takaakierrot, ja niitä harjoitellaan koko radan ajan. Ja radan vaikeimpia kohtia hinkataan uudestaan ja uudestaan. Meidän ohjauskuvioarsenaali on kyllä jo sen verran suuri, että varmasti ykkösluokan kisoissa jo pärjättäisiin. Meidän pitäisi ennemminkin saada kokemusta oikeiden ohjauskuvioiden valitsemisesta ja radan muistamisesta. Eli kisaamaan vaan! Täytyy alkaa kisakalenteria kasaamaan, jahka mittelien tokomestaruuksista toivutaan.


maanantai 9. lokakuuta 2017

Valmistautumista avo-luokkaan

Järkytys, miten nopeasti syksy onkaan mennyt! Ensi viikolla on jo mittelien mestaruustokoilut. Me ollaan Riian kanssa kyllä harjoiteltu koko syksy, mutta vaihtelevalla menestyksellä ja välillä monien viikkojenkin taukoja pitäen. Aika paljon ollaan keskitytty tänä syksynä agilityyn, lähinnä olosuhteiden pakosta ja siitä, että olosuhteiden ollessa tällaiset (ei sisätilaa tokotreeneille) oma aksainnostukseni on mennyt tokoinnostuksen edelle. Ajatella, että piti tämäkin tilanne elämässään nähdä! 

Ajatuksenani oli, että tämä koko viikko treenataan lyhyitä pätkiä ja lähinnä niitä kolmea meille vaikeaa liikettä, eli ruutua, merkinkiertoa ja jääviä. Riialla jäävistä tällä hetkellä tuppaa olemaan turhan vahvana se istuminen ja tarjoaa sitä joka kerta. Eli maahanmeno pitäisi saada takaisin kivaksi jutuksi ja seisominen opetella kuntoon. Ensi viikon olenkin sitten melkein kokonaan ulkomailla ja Riia saa ajatustaukoa. Sitten ennen sunnuntaita on vielä pari päivää aikaa treenailla.

Tänään mentiin ihan vaan omalle kotipihalle treenaamaan ja ajatuksenani oli tehdä niitä vaikeita liikkeitä hyvällä fiiliksellä. Mentiin puoli tuntia ennen Riian ruoka-aikaa treenaamaan, mikä taisi olla tosi hyvä päätös. Riia oli erittäin motivoitunut ja innolla tekemisessä mukana. Sekä ruutu että merkin kierto menivät kerrasta putkeen, joten ei otettukaan niitä sen enempää. Jäävätkin menivät tosi hyvin, vain yksi lipsahdus istumaan, vaikka käskin menemään maahan. Mutta napakampi "maahan"-käsky tuotti tulosta. 

Olen huomannut, että jos jäävien eri variaatioita toistaa useampaa peräkanaa, alkaa Riia helposti jätättämään ja tarjoamaan vääriä asentoja. Se menee siitä ehkä vielä vähän sekaisin, mutta eiköhän se ajan kanssa korjaannu. Tähän kokeeseen tullaan menemään sillä fiiliksellä, että ei välttämättä saada mitään tulosta. Hyvällä tuurilla voidaan toki saada tulos, mutta kyllä harjoittelu on sen verran huonoksi laadultaan jäänyt, ettei olisi mikään ihme, vaikkei tulosta tulisikaan. Otamme siis ekan avoimen luokan kokeen hyvänä kokeenomaisena treeninä. Siinäpähän sitten tulee ilmi se, mitä muuta meidän pitää vielä harjoitella. Ja kuinka Riia oikeasti kisatilanteessa liikkeet osaa. 


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

One mind dogs -kouluttajan opeissa

Tälle päivälle seuraamme saapui kouluttamaan One mind dogs -kouluttaja Elina Rönnholm. Menimme Riiankin kanssa hänen oppeihinsa. Päällimmäinen ajatus treenien jälkeen on epätoivo omasta muistikapasiteetista, mutta toisaalta ylpeys Riiasta. Se veti taas ihan huippuhyvin!

Rata oli äärettömän monimutkainen ja hankala muistaa ja sisälsi paljon kiemuroita. Harjoituksen teemana taisi olla "katse koirassa" ja sainkin oikein kantapään kautta oppia, kuinka tärkeää se on. Rata oli rakennettu sillä lailla, että siellä oli paljon ansoja, joihin koira helposti meni, jos katse ei pysynyt siellä missä piti, eli koirassa. Riia on tosiaankin herkkä lukemaan ohjaustani, mutta tuntuu, kuin tämä treeni olisi ollut iso edistysaskel kohti parempaa yhteistyötä. Toivottavasti muistan jatkossakin pitää huolta linjoista ja siitä, että kerron koiralle jo ponnistusvaiheessa, minne sen esteen jälkeen mennään. 


Siitä huolimatta, että minun muistikapasiteettini ei riittänyt sisäistämään tuota koko rataa, vaikka olin tahkonut sitä melkein vuorokauden ennen treenejä päähäni, saimme Riian kanssa paljon hyvääkin palautetta tekemisestämme. Riialla on esimerkiksi kuulemma tosi vahva takaakiertotaito, johon voin luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Saimmekin hyviä ohjeita mm. siihen, miten pystyn lähettämään Riian vielä kauempaa takaakiertoon. Riian ohjauksenlukuherkkyys vaikuttaa kuitenkin paljon siihen, että minun on oltava juuri oikein päin ja viimeisteltävä ohjaukset loppuun asti. Eli jatkaa matkaani vasta sitten, kun koira on sen esteen lukinnut. Ohjausherkkyys tekee kuitenkin Riiasta siinä mielessä helpon ohjattavan, että sen pystyy pienillä avuilla lähettämään kauemmaksiki esteelle. Nyt kun saataisiin vielä minulta se automaatio-perille saattaminen minimiin, niin meistä tulee vielä jotain!


Meistä tuli Riian kanssa myös astetta uskottavampia agilityharrastajia viikonloppuna, kun hommasin Riialle Back on Track -takin. Ostin verkkoloimen koossa 37 ja ollaan opeteltu nyt käyttämään sitä. Mielestäni se on tosi tyylikäs Riian päällä, mutta muuten ihan tavallisen takin oloinen. Mutta ehkä se oikeasti toimii, mene ja tiedä. Vielä takin käyttöön tottumattomana naurattaa Riian pörröhäntä ja -pää, jotka tulevat esiin takin molemmista päistä. Keskivartalo taas pienenee ainakin kuudella numerolla eikä tunnu sopivan päähän ja peppuun ollenkaan. Olisi tavallaan hauskaa ajaa koiralta karvat joskus kokonaan ja saada sitä kautta vähän parempi käsitys siitä, minkä mallisen koiran minä omistankaan. Se taitaa ollakin todellisuudessa paljon sporttisemman näköinen, kuin karvat antavat ymmärtää!

torstai 5. lokakuuta 2017

Aggressiivisen koiran omistajan vastuu

Kirjoitin toissapäivänä kentällämme sattuneesta tapaturmasta, jossa suurikokoisen rodun edustaja kävi sivustaseuraajan näkökulmasta täysin syyttä suotta pienen koiran päälle niin pahasti, että pikkukoira oli seuraavan yön teho-osastolla. Tämä tapaus on pyörinyt mielessäni pari päivää ja minua edelleen kylmää se, kuinka tuollaiset asiat vain tapahtuvat. Varoittamatta. Ensin kaikki on hyvin ja seesteistä, mutta seuraavassa hetkessä kentällä onkin helvetti irti. 

Olen miettinyt meidän tokovalmennustamme Riian ollessa vähän alle vuoden ikäinen. Samassa ryhmässä oli kaikista kilpailuryhmistä koiria ja jopa yksi evl-koira. Yhden kerran tuo evl-koira lähti jossain liikkeessä Riiaa kohti, Riia oli minulla kaukokäskyjen paikkamakuussa. Koira tuli äristen kohti, Riia nousi ja lähti juoksemaan karkuun. Iso koira, sakemanni, oli juuri saamassa Riian kiinni, kun sen omistaja sai napattua siitä kopin. Säikähdin tuota suuresti, mutta sakun omistaja vain otti koiransa ja siirtyi hallin toiseen päähän ja minä en oikein osannut sanoa enkä tehdä mitään. Riialle ei onneksi jäänyt traumoja, eikä se saanut hampaasta, mutta minut tilanne säikäytti.

Tuo koira oli evl-tasoinen ja tuokin toissapäivänä kentällä pikkukoiran päälle käynyt koira kisasi avoimessa luokassa. Tittelit ja palkinnot eivät kerro kuitenkaan todellisuutta siitä, kuinka yhteiskuntakelpoinen tuo kyseinen koira on. En ymmärrä sitä riskiä, jonka tuollaisten koirien omistajat ottavat viedessään koiransa kokeisiin. Tokossa joka luokkaan kuuluu ryhmäliikkeenä paikalla olo. Mitä, jos se koira siitä lähtee ja päättää hyökätä? Saksanpaimenkoiran kokoinen koira saisi todennäköisesti lähtemään hengen Riian kokoisesta koirasta yhdellä iskulla. Minua melkeen alkaa itkettää suuttumuksesta ja pelosta. Siitä ajatuksesta, millaisen riskin otan luottaessani siihen, että kukaan ryhmäliikkeen koirista ei nouse ja käy toisen rivissä suorittavan kimppuun. Mitä jos parin viikon päästä kokeessa on joku aggressiivinen yksilö?

Varsinkin pienen koiran omistajana suututtaa se, että joku lähtee kokeeseen koiran kanssa, jolla on taipumusta käydä toisiin kiinni. Minua inhottaa tällä hetkellä ajatus siitä, että Riia on tuon toissapäiväisen koiran vieressä istunut ja maannut useita kertoja ryhmäliikkeessä. Ja tällä viikolla itseasiassa Riiaa pyydettiin jopa tulemaan tuon hyökänneen koiran ja erään toisen koiran väliin, koska niillä on ollut "pientä kismaa." Minun pikkukoirani laitettiin niiden kahden suuren väliin, joista toisesta paljastui vain joidenkin minuuttien päästä peto, joka on valmis lähes viemään toiselta koiralta hengen. Kiva hei. 

Eihän kukaan omasta koirastaan usko pahinta, ennen kuin se pahin tapahtuu. Mutta kyllä pitäisi enemmän tosissaan ottaa koiran häilyvätkin taipumukset hyökätä lajitoverin kimppuun noin raa'asti. Ja seuraavaksi sitten alkaa miettiä, onko sen paikka koulutuskentillä tai kokeissa.




keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kroppa reistailee edelleen

Noin kuukausi sitten kävimme viimeksi hierojalla Riian kanssa ja tänään taas. Seuraava aika saatiin kolmen viikon päähän. Riian kroppa ei ollut enää niin totaalisessa jumissa kuin viime kerralla, onneksi. Edelleen jumissa, mutta nyt sen verran vähemmän jumissa, että hieroja pystyi jo paikallistamaan sen kropasta ne ongelmakohdat. Riian selkä on todennäköisesti joutunut kierteelle sen kaatuessa siellä putkessa. Sille on jäänyt pahasti jumiin selän keskiosa ja se näkyy lihasvärinänä. Todennäköisesti siellä on kuulemma myös jotkut hermot jääneet puristuksiin, mistä aiheutuu Riian selkälihaksissa tapahtuva värinä aina silloin tällöin. Kipualue kulkeekin Riialla vasemmasta takajalasta selän yli oikeaan etujalkaan. Tämä kaikki siis johtuu hyvin todennäköisesti siitä taannoisesta putkionnettomuudesta ja sitä lähdetään hoitamaan useammalla hierontakerralla lyhyellä välillä. Jossei se auta, suositteli hierojamme jäsenkorjaajaa tai *joku hieno ammattinimike*. Toivotaan vaan, että hieronta auttaisi, sillä lähin jäsenkorjaaja esimerkiksi on kuulemma Vaasassa. Toki tarvittaessa lähdemme hoidattamaan Riiaa kauemmaksikin.

Hieroja yritti myös päästä kyselemällä selville ongelman alkuperästä ja hänelle tuli mieleen, että doboilu, jota Jyväskylässä harrastettiin, on saattanut pitää Riian kropan auki ja nyt sen puute näkyy koiran kehossa. Hän myös suositteli hommaamaan BoT-takin Riialle. Joten eipä tässä auta muuta kuin mennä takki- ja pallo-ostoksille sekä jäädä odottamaan seuraavaa hoitoaikaa. 




tiistai 3. lokakuuta 2017

Kun kentällä tapahtuu pahin mahdollinen

Pahin asia, mitä voi kuvitella koiraurheilukentällä voivan tapahtuvan, on se, että toinen koira hyökkäisi toisen kimppuun. Tänään tämä valitettavasti tapahtui meidän treenikentällämme. Onneksi oma koirani ei ollut kumpikaan osapuoli tapauksessa, mutta kauheaa oli seurata vierestäkin tilannetta. Meitä oli kentällä neljä ihmistä ja sillä hetkellä treenasi kaksi koiraa. Toinen koirista oli pienikokoinen pentukoira ja toinen suurikokoinen aikuinen. Yhtäkkiä, varoittamatta, aikuinen koira nappaisi pienestä pennusta kiinni, ravisteli ja heitteli. Luojan kiitos iso koira osasi kuitenkin päästää käskystä irti ja sen omistaja sai koiran hallintaan. Pienelle koiralle ehti vaan käydä jo tosi huonosti. Tilanne päätyi siihen, että pikkukoira joutui päivystykseen ja sitä kautta teholle lähimpään kaupunkiin, jossa oli tilaa: Jyväskylään. Vaikka olin tapauksessa vain sivustaseuraaja, painaa tämä kovasti mieltä tällä hetkellä. Toivottavasti pienelle koiralle ei käynyt todella huonosti.

Kolme muuta meistä lähti eläinlääkäriin (molempien koirien omistajat ja yksi kuskiksi), joten minä jäin yksin kentälle sinne autoihin jääneitä koiria vahtimaan. Sinä aikana, muita takaisin odotellessa, risteili päässäni paljon asioita. Suurimpana kiitollisuus siitä, että Riia oli tuona hetkenä autossa. Tilannetta ei olisi mitenkään voinut etukäteen ennustaa tai estää. Mitään syytä tapahtumalle en siinä hetkessä, eikä kukaan muukaan myöhemminkään keksinyt. Tapahtuma tuli kaikille aivan puskista. Näin silmissäni uudelleen ja uudelleen, kuinka pieni koira lentää ilmaan, kun suurikokoinen lajitoveri käy siihen kiinni. 

Mietin, etten ikinä ota niin isoa koiraa, että se kykenisi fyysisesti tuottamaan toiselle koiralle vammoja. Mietin, miten paljon me näihin eläimiin luotamme, vaikka ne todella ovat vain eläimiä eläinten vaistoineen. Iso koirayksilö olisi helposti voinut purra pienen koiran kuoliaaksi. Ja silti me vain pidämme normaalina, että ne ovat samalla koulutuskentällä yhtäaikaa. Mietin, miten tästä voidaan jatkaa. Uskallanko tulla enää kentälle? Riiaakin on kerran purtu ja vaikka siinä ei käynyt läheskään näin huonosti, nousivat ne tunteet taas pintaan. Minulle on siitä jäänyt kammo tietynlaisia koiria kohtaan. Kovin isot ja vilkkaat koirat liian lähellä Riiaa hermostuttavat minua. Varsikin, jos ne ovat irti. Pelko ei kuitenkaan hyödytä ketään, tiedän sen. Mutta kumpa minun ei tarvitsisi enää ikinä olla tilanteessa, jossa Riia on vaarassa. 

Myöhemmin, kun kentälle tulivat takaisin toisen koiran omistaja ja kuskiksi lähtenyt henkilö ja he kertoivat, että pennun kanssa on lähdetty Jyväskylään saakka, mietin mielessäni sitäkin, onko reilua asua täällä hevonkorvessa, jossa ei ole edes valmiuksia hoitaa päivystyksessä mitään pintanaarmuja suurempia tapaturmia? Mitä, jos minun koiralleni olisi käynyt noin? Puolentoista tunnin matka Jyväskylään eläinlääkäriin kiljuvan koiran kanssa olisi varmasti ollut elämäni pahin ja pisin. Seinäjokihan tässä olisi vain 40 minuutin ajomatkan päässä, mutta siellä ei ollut kuulemma tilaa. Kuinka se voi olla mahdollista? Riskeeraanko koirani elämän asumalla kaukana hoitavista eläinlääkäriasemista? Varsinkin, kun harrastaa vielä tuommoisia riskaabeleja asioita koiransa kanssa. Tilanteessa ensimmäisenä muuten, kun paikallinen eläinlääkäri ei ensin edes vastannut, ehdin miettiä, että "nyt pitää soittaa 112:seen, soittakaa nyt joku 112:seen" kunnes tajusin, että tuskin ottaisivat koiraa kyytiin. Mutta kyllä pitäisi olla eläimillekin ambulanssit. Oikeasti. Joku kuljetus, jolla eläimet pääsisivät nopeasti hoitoon ja saisivat matkan aikana jo ensiapua. Tuokin pieni koira oli varmasti shokissa ja kipeä.

Pieni pelko niskassa mietin, uskallanko mennä enää noihin treeneihin. Vaikka tiedän, että hyökänneen koiran omistaja on vastuullinen ja viisas ihminen, pelkään silti hänen koiraansa. Pelkään, että näin käy vielä uudelleen. Pelkään, että mitä jos uudessa aksaryhmässämme onkin joku iso ja aggressiivinen koira? Tai mitä jos ensi kerralla tokokokeessa Riian kimppuun hyökkää joku ryhmäliikkeessä? Tai aksakisoissa joku juoksee radalle ja käy päälle? Ikinä ei voi tietää, mutta tällä hetkellä pelkään sitä todella. Sen pienen koiran omistajalle tämä päivä on varmasti pitkä, raskas ja huolentäyteinen. Kaikki voima hänelle.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Koiratanssikivaa

Koiratanssi on aina ollut minulle laji, jota pitää kokeilla. Olen opettanut Riialle paljon temppuja, suurimman osan sillä ajatuksella, että niitä voisi joskus käyttää hyväkseen koiratanssikoreografiaa suunnitellessa. Inspiraatiota uusien temppujen keksimiseen olen hakenut koiratanssikisavideoista. Tänä keväänähän minä osallistuin Digidogin koiratanssin nettikurssille ja tuon kurssin aikana me saatiin kasaan kiva, pieni koreografian pätkä, joka sai kouluttajalta kehujakin. Tällä syksynä mieleen onkin uudelleen noussut ajatus kisaamisesta tuossakin lajissa. 


Riia rakastaa temppujen tekemistä, joten olisi hauska kokeilla esiintymistä koiratanssilavalla. Koiratanssi vaikuttaa leppoisalta ja hauskalta lajilta. Todennäköisesti se olisi hyvä keino yrittää saada myös omaa kisajännitystä kuriin, siellä kun epäonnistuminen on vain itsestä kiinni - kukaan ei tiedä, mitä temppuja olet suunnitellut tekeväsi, eli jos koiratanssikehässä mokaa, sen pystyy hyvin mielikuvituksella ja tilannetajulla paikkaamaan.


Itsenäisyyspäivänä olisi tosiaan koiratanssikisat Ylöjärvellä, mutta sitä täytyy vielä harkita. Itsenäisyyspäivä osuu kuitenkin keskelle viikkoa ja se on ihan normaali työviikko muuten. Viimeistään voisimme kuitenkin tosiaan käydä kokeilemassa lajia Vantaalla helmikuussa. Ehkä talven mittaan jossakin päin Suomea järjestettäisiin lajista koulutuspäiviäkin? Pitää pitää silmät auki. Suunnitelmissani on vuokrata lähimmästä koirahallista vakiovuoro kerran viikkoon meidän omaan käyttöön, jolloin päästäisiin agilitytreenien lisäksi treenailemaan muitakin lajeja talvella lämpimässä hallissa. Oma vapaa-aikani tulee todennäköisesti menemään aivan täysin koirien parissa koko talvi, siltä ainakin näyttää. Mutta mikäs sen parempaa!