sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kesän tavoitteiden toteutuminen

Kesäkuussa tein "summer bucket listin" eli listan, johon keräsin kesän tavoitteeni. Tämä on katsaus siihen, kuinka listan asiat toteutuivat.


Kohta 1: Paljon uintia.
Riia ui kesän aikana paljon, kesä-heinäkuussa melkein joka päivä. Itselleni vesi ja sää olivat aivan liian kylmiä, joten uiminen ei houkutellut. Mutta pääasia, että Riia pääsi uimaan.

Kohta 2: Pentutapaamiset.
Kyllä, näimme kesän aikana monta kertaa ystäväni schapendoes-pentua. Lisäksi treenasimme yhdessä toisen ystäväni labbis- ja kettuterrieripentujen kanssa. Niiden kanssa ei kuitenkaan päästy leikkimään.

Kohta 3: Tokoa.
Treenasimme melko ahkerasti tokoa ja pääsin kaupunkimme oman koirakerhon toimintaan hyvin mukaan. Saimme uusia ystäviä ja treeneissä vierähti aina 2 - 3 tuntia, koska meillä vain oli niin kivaa porukalla. Minnekään kauemmas en kuitenkaan valitettavasti kesän aikana lähtenyt tokokoulutuksiin. Ehkä syksyllä. Agilitykoulutuksessa kuitenkin kävin ja syyskuussa on vielä toinen aksakoulutusviikonloppu luvassa.

Kohta 4: kesälomareissu.
Sitä emme Riian kanssa tehneet. Emme käyneet edes Tampereella, vaikka piti. Mutta näin tällä kertaa.


Kohta 5: Miljoona Koira.
Toteutui. Kävimme, haimme EH:n ja lähdimme. Eipä siitä kummempaa raportoitavaa. Sää oli karsea, joten kehien jälkeen vain nopeasti kotiin. Ei tullut edes ostettua mitään.

Kohta 6: aksakunnon kasvattaminen.
Minä olen käynyt kesän aikana todella ahkerasti salilla ja se tuntuu hyvältä. Salihan ei kuntoa kasvata, mutta ehkä sieltä on saanut vähän juoksulihaksia. Juoksemassa tuli käytyä vähemmän kuin piti, mutta agilitytreenejä tehtiin paljon ja niissä toki pääsi juoksemaan. 

Kohta 7: ratsastaminen.
Kyllä, pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan ja oikein kunnolla pääsinkin! Kahden tunnin vaellus islanninhevosella oli hieno kokemus. Pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan tölttiä, minkä lisäksi myös laukattiin pitkiä pätkiä. Vesisateesta huolimatta kiva kokemus. 

Kohta 8: perunan viljely.
Omasta pienestä perunamaastani on saanut nostaa perunaa jo monta viikkoa. Ihanaa, herkullista uutta perunaa. Sen lisäksi olen saanut pellostani nauriita ja retiisejä. Punajuuri ja porkkanakin kasvavat, mutta melko pieninä.

Kohta 9: nauttiminen.
Kesästä tuli ainakin ehdottomasti nautittua. Kesä oli rentouttava, ihana ja koirientäyteinen. Treenit luistivat, agilityssä kehityttiin isoin harppauksin. Kesällä luin paljon, nukuin paljon, söin hyvin, urheilin, tein puutarhahommia... Eli nautin, nautin ja nautin. Paras kesä pitkään aikaan!


perjantai 25. elokuuta 2017

Ääneen sanottu on puoliksi tehty

Alkuviikosta klikkasin Facebookissa jo "osallistun"-painiketta. Ensimmäinen askel. Seuraavan askeleen otin eilen treeneissä. Sanoin sen nimittäin ääneenkin ja peräti kahdesti: "Olen tosissani miettinyt, jos ilmoittaisin Riian marraskuun kisoihin." Nyt alkaa nimittäin agilitynkin suhteen olemaan jo sellainen olo, kuin tämän vuoden alkupuolella oli tokon kanssa: mulla ei ole enää mitään syytä olla ilmoittamattakaan. Varsinkaan, kun ajatus kisaamisesta enemmän innostaa kuin hirvittää. Riia tekee jo keppejä aivan hyvin osana rataa ja oma radanlukutaitoni on ottanut kesän aikana ainakin miljoona harppausta eteenpäin. Periaatteessa voisin mennä jo vaikka ennen marraskuutakin kokeilemaan, miksipä ei? Marraskuu valikoitui ajankohdaksi kuitenkin, koska se tapahtuma tuli vastaan Facen uutisvirrassa ja ne kisat järjestetään Seinäjoella. Pitäisi vaan vielä ottaa selvää, miten agilitykilpailuihin edes ilmoittaudutaan. 

Seinäjoella on ensi viikonloppuna kisat, jonne todennäköisesti vien Riian mitattavaksi. Näin saisin edes jotain viitteitä siitä, mihin kokoluokkaan ollaan menossa. Jännittää ja hirvittää, mutta vielä miljoona kertaa enemmän innostaa. Agility on kuitenkin vain ja ainoastaan hauskaa, ei ole mitään väliä sillä, miten rata loppujen lopuksi menee.


Pakko vielä hehkuttaa eilisiä treenejä: meillä oli viime viikonlopulta ykkösluokan kilpailurata treeneissä. Radalla oli kaikki mahdolliset esteet ja estetyypit, vain okseria lukuunottamatta. Meidän yhteistyö radalla oli 10+, Riian vauhti oli mieletön, se teki keinun ja kepit kuin vettä vaan ja parasta, siiteintä ja mahtavinta oli loppusuora, joka aukesi puomin jälkeen. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä juoksemaan koiran mukana, mutta eteenlähetys toimi kuin unelma molemmilla kierroksilla ja puomilta vapauduttuaan ja käskyn saatuaan rakas koirani paineli suoraa tietää maaliin. Ei meille kummallakaan kierroksella nollaa olisi tullut, mutta se ei enää ollut kiinni koiran taidoista vaan ihan vaan omista vajaaksi jääneistä ohjauksista. Tulokset oltaisiin kuitenkin kummaltakin radalta saatu, joten eiköhän ole korkea aika laittaa ilmoittautumisia vetämään. 

Kisaurahan on just paras alottaa tälleen talven kynnyksellä, vai kuinka? :D

tiistai 22. elokuuta 2017

Juoksuarkea


Riialla on ollut tosiaan juoksu, joten treenaamiset ovat jääneet parin viikon ajalta aika vähälle. Me ollaan sen sijaan lenkkeilty metsissä ja Riia on saanut juoksennella irti. Nyt kun sillä on juoksut, se on entistä kovempi nuuhkuttelija, joten meille molemmille on mukavempaa, kun se saa juosta irti. Paitsi että silloin, kun se on irti, se yleensä menee edellä, eikä juuri malta jäädä nuuskimaan. No, pääasia, että on hauskaa, meillä molemmilla.

Jotenkin sitä on päivän aikana oikein alkanut odottamaan sitä hetkeä, kun pääsee Riian kanssa metsään lenkille. Se on ihanan rauhoittavaa. Varsinkin, kun koira saa olla irti, eikä tarvitse koko ajan pysähdellä odottelemaan sitä. Meillä menee hyviä metsäpolkuja vaikka kuinka paljon tässä lähellä ja parasta on tietenkin se, että melkein satavarmasti olemme ainoita lenkkeilijöitä varmaan viiden kilometrin säteellä. Kummempaa stressiä ei siis irtipitämisestäkään tarvitse enää ottaa. 

Irtijuoksemisen lisäksi Riian on ottanut ilon irti metsän marjasadoista. Lenkin aikana se syöksähtelee pusikosta toiseen mustikoita, puolukoita ja metsämansikoita napsien. Usein pysähdyn minäkin hetkeksi nauttimaan mustikoista tai metsämansikoista. Ovat ne vaan niin hyviä! Riia on muuten maailman huonoin mustikkakaveri silloin, kun yrittää oikeasti kerätä niitä. Se parkkeeraa marjastajan viereen ja koittaa napsia marjat käsistä (koska usein lenkillä teen niin, että poimin sille marjoja syötäväksi, joten se luulee, että tässä nyt ollaan taas sille keräämässä marjoja). Jossei se ehdi kädestä saamaan, laittaa se röyhkeästi päänsä sankoon ja syö sitten suoraan sieltä. Onneksi marjoja riitää ja saahan niistä kuitenkin vitamiinejä.

Syövätkö teidän koiranne marjoja suoraan puskista tai ylipäätään ollenkaan? Minkälainen syksyn alku teillä on ollut?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Unelmoi ja usko unelmiisi.

"Kaikista unelmistamme voi tulla totta, jos meillä vain on rohkeutta tavoitella niitä."
                                                                                                                          - Walt Disney

Viime aikoina olen törmännyt enemmänkin kehotuksiin unelmoida ja tehdä töitä unelmien eteen. Minä olen aina ollut todellinen haaveilija, mutta useimmat haaveeni ovat jollakin tasolla myös päässeet toteutumaan. Yksi haaveistani, joka odottaa toteuttamistaan, on ollut aina se, että voisin kilpailla agilityn tai tokon huipulla ja päästä mahdollisesti jopa kilpailemaan ulkomaille. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että panostan tulevina vuosina enemmän agilityyn ja varsinkin agilityn alkeisopetukseen seuraavan koiran kanssa. Koska toinen koira minulle kyllä tulee, se on vain ajan kysymys, milloin. Riian kanssa ollaan treenattu aina tavallaan hupimielessä agilityä ja edelleen ajatuksena on, että "kunhan kisoihin pääsisi", mutta seuraavan koiran kanssa aion panostaa myös agilityyn (tokon ohella) jo pentuaikana. Koiran omat ominaisuudet sen toki sitten parhaiten määrittelee, mikä tulee olemaan sen koiran ykköslaji ja mihin sen kanssa panostetaan, mutta jonkun verran siihen pystyy itsekin vaikuttamaan. Minä haluan olla hyvä sekä tokossa että agilityssä, mutta viime aikoina yhä enemmän on alkanut tuntua siltä, että varsinkin agilityssä. 



Agilityssä on hienoa etenkin se, että se on urheilulaji. Olen lapsuudessani ja nuoruudessani ollut erittäin epäurheilullinen, mutta salaa haaveillut siitä, että minäkin pärjäisin jossain urheilulajissa. Aktiivinen agilityn treenaaminen tekisi hyvää myös omalle kunnolle ja se voisi motivoida pitämään itsestään muutenkin parempaa huolta eli lähinnä syömään paremmin (nukkumisen kanssa minulla ei ole mitään ongelmia). Ihailen Suomen kärkiagilityurheilijoita: heidän treeneissään pukeudutaan aina urheiluvaatteisiin ja eväänä on proteiinijuomia ja hedelmiä (lähde: Instagram). Suomen maajoukkueella tuntuu olevan myös todellinen urheiluhenki: kaikkia kannustetaan ja oman joukkueen jäsenten menestyksestä iloitaan. Siihen yhteisöön olisi hienoa kuulua. 


Joskus aikaisemmin ajattelin tämän olevan vain haave muiden joukossa. Toteutuu, jos on toteutuakseen. Mutta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että minä haluan laittaa sen toteutumaan. Olen saanut uudessa seurassa valtavasti itseluottamusta ja oppinut arvostamaan itseäni agilityurheilijana. Meillä menee Riian kanssa ratatreenitkin yleensä putkeen ja minä olen melkein aina kartalla siitä, mitä minun pitää tehdä ja miten minun koirani kääntyy minnekin esteelle. Se on hieno tunne. Osaan myös sanoa meidän heikot kohtamme ja osaan paikata ne tarvittaessa. Tärkein huomio on kuitenkin se, että minä olen, tai minusta ainakin tuntuu siltä, että olen aktiivisimpia ja motivoituneimpia treenaajia meidän ryhmässä. Sekä tämän hetkisessä treeniporukassa että myös aikaisemmissa. Nimittäin, jos esimerkiksi kouluttaja on kysynyt jotain treeneihin liittyvää, kuten vaikkapa toiveita siitä, mitä harjoiteltaisiin, olen ensimmäinen, joka vastaa. Joskus jopa ainut. Olen myös treeneissä aina ensimmäisten joukossa paikalla lämppäämässä koiraa ja lähden kentältä viimeisenä (koska koira pitää jäähdytellä, moni muu vain lykkää sen autoon treenien jälkeen). Osallistumisprosenttini treeneihin on aina korkea, toki joillakin työt estää harrastamista, mutta sekin on yksi syy miksi minulla on täydelliset mahdollisuudet menestyä agilityurheilijana: minulla on säännöllinen päivätyö, jonka ansioista minulla on illat ja viikonloput aikaa treenata. 


Heti, kun minulla alkaa palkka kunnolla juoksemaan ja pakolliset muut menot on hoidettu alta, aion todellakin alkaa käymään vierailla kouluttajilla vaikka ympäri Suomea. Motivaationi oppia lisää agilitystä on valtava. Unelmien eteen on tehtävä töitä, mutta töitä agilityn eteen teen enemmän kuin mielelläni. Minusta mikään ei kuulosta paremmalta ajatukselta kuin se, että saisin töiden jälkeen pakata koira autoon ja hurauttaa vaikka jonnekin koulutusiltaan tai -viikonloppuun. Sitä paitsi, toisten koiraihmisten seura on paras seura. En malta odottaa sitä, kun päästään aloittamaan Riian kanssa kisaura. 

"Unelma on paras perusta tulevaisuuden luomiselle." -Victor Hugo.


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kun näyttelykärpänen puraisee

Ihmeitä tekee tuon SA:n saaminen. Sehän tarkoittaa sitä, että tuomarin mielestä Riia oli sertifikaatin arvoinen. Sertin saaminen olikin eilen lähimpänä, mitä se on ikinä meillä ollut: sertin ja Riian väliin jäi vain kaksi koiraa. Jos mitteleitä olisi ollut vähemmän, olisimme me voineet saada sen sertin. 

Riian toiset mätsärit ikinä, syksyllä 2015.
Ilmoitin Riian tuonne eilisiin näyttelyihin vain huvin vuoksi ja koska kaveritkin olivat menossa. Aika lähellä oli, etten edes ilmoittanut. Olin jo ehtinyt päättää, että Riian kanssa tullaan käymään näyttelyissä vain erittäin satunnaisesti. Kolmen EH:n putki oli lannistanut sen verran, että tuntui turhalta maksaa kalliita näyttelymaksuja jos käteen jää vain EH. Eilen kuitenkin tuli huomattua, että Riialla todella voi olla mahdollisuus saada joskus serti. Miksei useampiakin. Väistämättä toive saada siitä jonain päivänä myös muotovalio, syttyi uudelleen. Mitteleitä pyörii näyttelyissä yleensä aika paljon, joten onhan se selvää, että niitä pitäisi kiertää enemmän, jotta niitä sertejä voisi joskus saada. Kaksi kertaa sen saaminen on ollut jo lähellä, joten se on ehkä tarkemmin ajateltuna aika hyvä saldo. Kaksi kertaa kuudesta (virallisesta)näyttelykäynnistä. Ja olihan Riia pentuna myös ROP-pentu, joten ehkä siinä sittenkin on potentiaalia. 

Riia ROP-pentu Jyväskylässä lokakuussa 2015.
Sertin saaminen on niin paljon myös tuuri peliä: minkälaisia muut osallistuneet koirat ovat tasoltaan ja onko niillä jo muotovalion arvo. Lisäksi, jos koiria sattuukin olemaan ilmoitettuna tavallista vähemmän, on tietenkin mahdollisuus sertin saamiseen paljon suurempi, kunhan vaan ansaitsee ensin sen SA:n. 

Riia mätsärissä BIS 7 kesällä 2016.
Tälle vuodelle on harmillisesti enää aika vähän näyttelyitä tulossa. Riia on nyt tosi hyvässä turkissa, joten olisi mukavaa, jos sen voisi viedä mahdollisimman pian jonnekin. Vaikka turkin pysyminen on kyllä ihan arpapeliä. Sillähän tosiaan on nuo juoksut nyt ja nartut yleensä pudottavat karvat juoksujen jälkeen. Ja takaisin kasvamisessa voikin sitten taas kestää. Seinäjoen KV-näyttelyssä lokakuussa olen luvannut jo esittää ystäväni schapendoesin, enkä viitsisi ottaa sitä riskiä, että mittelien ja schapejen kehä osuisi päällekäin. Minun tuurillani ne varmasti menisivät ja Merri-schape on näyttelyyn jo ilmoitettu ja koska olen omistajalle sen luvannut esittää, niin ehkä en ota riskiä. Tai sitten yritän suostutella Riialle jonkun varaesittäjän. 

Mutta ehkä nyt, kun ei välttämättä ole rahat enää niin tiukalla, kuin opiskeluaikana, niin voisi ottaa asiakseen kokeilla onneaan ahkerammin näyttelyissäkin. Eihän sitä tiedä, jos tähdet hyvinkin pian osuisivat meidänkin osalta kohdalleen ja meille napsahtaisi vaikka se serti. Tai edes varaserti. 

Riian kanssa tuli ehkä totuttua mätsäreissä vähän turhan helppoon menestykseen, joten lannistuin liian helpolla näyttelyiden suhteen. Eilinen näyttelyreissu osoitti todella, että meillä on mahdollisuuksia noissa missikisoissakin.

lauantai 12. elokuuta 2017

AVK ERI4 SA

Aamulla saatiin kaikessa rauhassa lähteä ajelemaan kohti Seinäjokea. Oli ihan hyvä fiilis. Jo aamulla tuntui, että tästä tulee hyvä päivä. Näyttelypaikalla aurinkokin kurkisti pilvien takaa, eikä kehään pääsemisen odotus ollut turhan pitkä. Odotellessa pääsin näkemään kaverini jämptin ja kettuterrierinkin kehät, samalla mittelikehälle kurkkien. Avoimessa luokassa oli neljä narttua. Jonkin verran olin ehtinyt tuomarin arvostelua seuraamaan ennen omaa kehää ja minulla oli edelleen tunne, että meillä voisi olla mahdollisuus pärjätä. Tuomari oli kyllä sijoittanut paljon melko kevyitä koiria, mutta ei vaikuttanut olevan turhan tarkka turkin pituudesta tai neliömäisyydestä. Riian fiilis oli alusta saakka vähän masentunut ja apea. Sitä selvästi ahdisti peräpäähän koskeminen, tunkeilevat urokset ja ympärillä tapahtuvat rähinnät ja haukunnat. Laitan tämän kaiken juoksujen piikkiin. Kuitenkin sain sen esiintymään ihan ok:sti, ravaamaan sitä piti vähän innostaa ja häntää kannustaa pysymään selän päällä. Ilmeisesti onnistuin kuitenkin ihan hyvin, kun tuomari antoi meille ERIn. Kilpailuluokassa jäätiin totta kai tapamme mukaan viimeiseksi, mutta iloinen yllätys koitti, kun kehäsihteeri ilmoitti meidän olevan "avo neljä, erinomainen ja sertifikaatin arvoinen!" Se oli mahtavaa! Ei ehkä muille kovin suuri saavutus, mutta minulle mahtava päivän pelastus! (ja pakko heti katsoa joku näyttely kalenteriin, minne seuraavaksi mentäisiin.)


Tässä vaiheessa kävin viemässä jo koiran Miialle ja lähdin hakemaan arvostelua. Kehäsihteeri kuitenkin sanoi, että tehän tulette vielä paras narttu -kehään. Aivan, niinpä! En ole tottunut siihen, että kilpailuluokan jälkeen tapahtuisi enää mitään. Mutta äkkiä koira takaisin ja siitäpä päästiinkin sitten melkein suoraan kehään. Riia osoitettiin kuudenneksi ja sertin ja sen väliin jäi vain kaksi koiraa. Ei voi muuta sanoa, kuin että äärettömän onnistunut reissu!

Arvostelu kokonaisuudessaan:
Raamikas, voimakas, kookas narttu. Hyvät pään linjat. Hyvin kiinnittyneet korvat. Hyvä kaula, ylälinja sekä häntä. Erinomainen raajaluusto. Sopivasti kulmauksia. Etuosa saa tiivistyä. Voisi olla hieman hoikemmassa kunnossa. Hyvät sivuliikkeet. Avoimet kyynärpäät. Hieman löysä edestä. Kaunis väri. Erinomainen käytös. 

Eli ei muuta kuin pikkuisen vähemmän ruokaa ja uusia haasteita kohti!


torstai 10. elokuuta 2017

Syksy on täällä!

Syksy koitti ja sen mukana arki. Minä menin töihin ja sen kunniaksi Riia aloitti juoksut. Vähän kummallista, kun luulin, että ne oli toukokuussa... Mutta voihan se kierto heitelläkin ihan häränpyllyä nuorella koiralla. Ekaa kertaa elämässään Riia käyttää nyt myös housuja. Me harjoitellaan kaiken varuulta, jos joskus tulee tilanne, että tarvitsee käyttää. Lisäksi Riian vuodon määrän näkee nyt ihan konkreettisesti: se on lähes mitätöntä, mutta kuitenkin havaittavissa. Käyttämällä housuja, pystyy laskemaan myös vuotopäivien määrän, mikä on ehkä ihan hyödyllinen tieto. Housuissa ei ole ollut Riian mielestä enää mitään ihmeellistä ekan puolen tunnin jälkeen. Ne on Riialle ihan ok (kunhan ne vaan saadaan päälle). Mun mielestä vähän rasittavat, koska tuon koiran kaksoiskierrehäntä yhdistettynä pitkiin karvahapsuihin ja hännästään erittäin herkkään koiraan, housujen pukeminen ei ole mitään kauhean nopeaa ja kätevää hommaa. Vähän kuin kieputtaisi korkkiruuvia korkkiin! Ja siihen päälle ne karvat. Joita ei saa yhtään kiskaista. 


Tänä syksynä olisi tarkoitus tehdä Riiankin kanssa kaikenlaista. Parin viikon päästähän olisi Ähtärissä tokokoe, mutta se nyt luultavasti jää meiltä välistä, meidän treenikentälle kun ei saa juoksuisena edes mennä. Toki omalla kotipihalla voitaisiin kokeilla alo-liikkeet läpi ennen kuin ilmoaika ensiviikolla päättyy ja tehdä päätös sen mukaan, mutta en haluaisi mennä kokeeseen, jos tuntuu, ettei olla valmiita. Silloin joutuu jännittämään liikaa! Ja ai niin, eihän tokokokeeseen edes saa juoksuisena mennä, joten senkin puolesta joudutaan todennäköisesti jättämään väliin. Syksyllä on kuitenkin tulossa vielä kolme koetta Ilmajoella, joista yksi on mittelimestaruudet, jonne ainakin ollaan menossa. Kokeet olivat syyskuun, lokakuun ja marraskuun lopussa, joten aikaa treenata on hyvin. 


Ensi viikonloppuna on Seinäjoella ryhmänäyttely, jonne ollaan myös menossa. Mitteleitä on sinne tosi paljon (totta kai, meidän tuurilla) tulossa, joten mitään suuren suurta menestystä ei odoteta. Kunhan käydään. Riia olisi tarkoitus viedä syksyn aikana myös Sagin mittaustilaisuuteen hakemaan virallinen mittaustodistus kisauraa varten. Haaveena olisi vielä ennen lumien tuloa päästä kisaamaan, ehkä Lakkelle, ehkä Lagulle tai sitten mennään ihan Jatin kisoihin asti. Jatilla ainakin on kisoja pitkin vuotta ja halli on jo valmiiksi tuttu. Eikä Jyväskylä liian kaukana ole. 

Jostain syystä mua on alkanut kiinnostaa myös uudestaan rally. Jotenkin tuntuu, että Riia voisi olla jo kypsä avoimeen luokkaan siinäkin lajissa, koska se on saanut ehdottomasti enemmän kuuliaisuutta sitten niiden vuoden takaisten epäonnistuneiden parin avo-startin jälkeen. Pitää varmaan käydä kokeilemassa rataa. Meillähän vaan on ollut vähän ongelmana se, kun rallyssa radalla on niin paljon sitä seuraamista, niin se on rikkonut meidän seuraamista tokon puolella. Siksi täytyy ehkä kisata ensin rauhassa tokon avoimessa, ennen kuin menee sotkemaan sitä rallylla. 


Tällä viikolla ei olla päästy treenaamaan mitään juoksujen takia, eli edelliset treenit olivat tasan viikko sitten. Nyt jo tuntuu siltä, että pitäisi päästä tekemään jotain. Hienoa olisi, jos pääsisi opettelemaan jotain ihan uutta. Siksi myös nose voisi olla tulevaisuudessa - tai tulevana talvena - juttu, jota voitaisiin kokeilla. Olen varma, että Riia rakastaisi ko. lajia, joten ehkä sitä on ihan sen takia kokeiltava!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Fyysinen rankaiseminen ja pakotteiden käyttö


Tänä kesänä yhtäkkiä olen kiinnittänyt huomiota  asiaan, jonka olen ajatellut olleen jo aivan menneen talven lumia: fyysiseen rangaistukseen koirien koulutuksessa. Valitettavasti olen törmännyt tähän tosi monta kertaa tämän kesän aikana ja sattumalta tapaukset ovat aina liittyneet pk-harrastajiin ja pk-rotuihin. Itse en kannata fyysistä kurittamista ollenkaan. En tarkoita tällä nyt sitä, etten ikinä esimerkiksi nykäisisi hihnasta saadakseni koirani huomion tai nostaisi sen nenää maasta fyysisesti käsin, kun se haistelee kentällä, mutta näkemäni tapaukset ovat vain olleet jotain paljon enemmän: koiraa on nyitty hihnasta toistuvasti, napakasti ja/tai kipua tuottavasti, panta on asetettu kaulalle siten, että se on suoraa henkitorven päällä ja olenpa joutunut todistamaan kerran jopa koiran suoranaista läimäyttämistä. Näillä ihmisillä on aina ollut hihnan toisessa päässä perinteinen pk-koira: sakemanni, belgi tai holsku.

Riiaa ei fyysisesti kurittamalla saisi tekemään mitään, vaan päinvastoin se lamaantuisi aivan totaalisesti, se on varmaa. Sille äänenkin korottaminen on jo liikaa. Jopa pelkästä huokailusta se ottaa nokkiinsa. Toki se on fyysiseltä kooltaankin niin pieni, ettei sitä ole ikinä tarvetta vaikkapa repiä hihnasta suurin elein. Mutta onko mitään koiraa? Seurasin Instagramissa erästä IPO-harrastajaa, jolla on todella taitavia koiria. Eräässä seuruuvideossa koira oli pitkässä liinassa ja ohjaaja tasaisin väliajoin nykäisi koiraa liinasta terävästi. En nähnyt mitään syytä sille, miksi hän teki näin, mutta ehkä saadakseen ryhtiä seuraamiseen? Tämä on ilmeisesti ihan yleinen "koirankorjaus"menetelmä pk-puolella. Lopetin tämän kyseisen henkilön seuraamisen Instagramissa siihen. Miksi joku edes haluaa ladata sinne videota, jossa nykii koiraansa remmistä?

Onko saksanpaimenkoira ja malinois sellaisia koiria, jotka tarvitsevat kovempia otteita pysyäkseen hallinnassa? Millaistahan on olla pk-tottistreeneissä mukana? Laitetaanko siellä ohjaajat nykimään, läpsimään ja pakottamaan koiriaan? Minun ymmärrykseeni ei mene esimerkiksi noutokapulan opettaminen pakolla, mikä on ilmeisesti yleistä pk-harrastuksissa. Minä olen vähän järkyttynyt siitä, että tällaista vielä nykypäivänäkin tapahtuu ja että se näyttää olevan ihan hyväksyttävää tietyissä piireissä. Minä olen tosi herkkä ja pehmeä ohjaaja, enkä voisi ikinä satuttaa koiriani, joten tästä syystä tuntuu, ettei esimerkiksi sakemannit ja belgit ehkä tule olemaan minun juttuni, vaikka niitä kovasti ihailen ja niistä usein haaveilenkin. Minun käteeni taitaa sopia paremmin pehmeämpi koira. Pakko kuitenkin ennen pk-maailmaan astumista koittaa kasvaa ihmisenä sen verran, että uskallan todella pitää pääni ja vaikka poistua paikalta, jos joku ehdottaa, että otapa tuosta liina ja ala nykiä koiraasi tiiviinpään seuraamiseen. Minä tiedän, että tiiviin seuraamisen ja vaikkapa hyvän noudon saa aikaan ilman pakotteita ja pakottamista, joten miksi niitä pitää käyttää? Miksi kukaan haluaa pakottaa koiraa, kun se vain rikkoo koirasi suhdetta sinuun? Vai onko ne niin pahoja oikeasti, kuin mitä minä luulen? Olenko minä vain liian herkkä itse? Tarvitseeko kova koira pakotteita ja onko haaveeni pk-lajeista aivan turhia, jos en ole valmis käyttämään fyysisiä pakotteita? 

Kertokaa millaisia kokemuksia ja näkemyksiä teillä on pakotteista ja rangaistuksista koirien koulutuksessa!

lauantai 5. elokuuta 2017

PK SM 2017

Kuka seuraa palveluskoirien SM-kisoja, jotka ovat käynnissä tällä hetkellä Paimiossa? Minä seuraan, tosin vain sosiaalisen median kautta. Livestreameja tapahtumasta ei ole, mikä on tietenkin ymmärrettävää, olisihan maastoista aika hankala livestreamia kuvata. Vaikka toko kaikkine pilkunviilauksineen onkin aina ollut minulle ykköslaji ja ensisijainen kiinnostuksen kohteeni ja vaikka agility on noussut vähintään yhtä suureen arvoon sydämessäni, on minulle edelleen selvää, että jonain päivänä tulen harrastamaan myös pk-lajeja. Niissä vain on sitä jotain. Omia suosikkilajejani ovat viesti ja haku sekä tietenkin suojelu, vaikka sitä en todennäköisesti tulekaan itse koskaan harrastamaan (koska omat rahkeet eivät vain riitä). 

Kun katsoo kisojen tuloslistoja, sekä kuvia, joita mm. Sporttirakki postaa tapahtuman FB-sivuille, voi iloksensa huomata kisojen rotukirjon olevan kohtalaisen laaja. Tämäkin on yksi syy, miksi minä pidän palveluskoiralajeista ja tykkään seurata niitä: ne eivät ole vain bordercollieiden riemuvoittoa, vaan itseasiassa huipulla on yleensä jotain ihan muita rotuja. Kuvissa olen nähnyt hienoja suorituksia tänään mm. suomenlapinkoiralta ja dalmatialaiselta. Arvostan todella paljon!

Koska mittelin kuvat eivät ehkä istu pk-aiheeseen postaukseen, saa tällä kertaa postausta kuvittaa koirien hankintaa koskevat meemit.

On vähän harmi toisaalta, että ominaisuudet, joita koiralta vaaditaan pärjätäkseen pk-lajeissa, ovat sellaisia, jotka ehkä ovat rajoite esim. agilityssä. Tällaisia ominaisuuksia ovat suuri koko ja tietynlainen vahva ruumiinrakenne - pk-esteet ovat haastavia suorittaa ja vaativat koiralta paljon voimaa. Lisäksi koiran täytyy pystyä tuomaan parikiloista kapulaa. Kropaltansa iso ja jykevä koira ei ole ehkä se kaikkein näppärin kääntyjä agilityradalla. Tokossa taas on periaatteessa samoja juttuja, kuin pk-tottiksessa, mutta eri vaatimuksilla. Siinä missä pk-seuraamisen tulee olla mahdollisimman tiivistä, lähtee liian tiiviistä seuraamisesta tokossa pisteitä. Joten niiden kahden lajin yhdistäminen saman koiran harrastusrepertuaariin on ehkä vielä haastavampaa kuin agilityn ja pk-lajien. Siksi olisi ehkä hyvä, jos olisi erikseen pk-koira, jonka kanssa tekisi pääasiassa vain niitä pk-juttuja. 


Minä olen kuitenkin vielä melko nuori koiraharrastaja, joka ei ole ihan kauhean montaa vuotta aktiivisesti koirien kanssa harrastanut. Sen vuoksi täytyy vielä koittaa päästä mahdollisimman monta lajia kokeilemaan. Ehkä minä jonain päivänä tiedän, mitkä lajit sitten todella ovat niitä omia juttuja ja mitä varten koiria haluan treenata (eikä sillä lailla, että kokeillaan ja harrastetaan kaikkea mahdollista). Vielä pitäisi kuitenkin saada koira, jonka kanssa voisi kokeilla myös niitä pk-juttuja. Riian kanssa toko ja agility tulee aina olemaan ykkösjuttuja ja on hienoa, jos pystymme vielä tulevaisuudessa sen kanssa kisaamaan molemmissa lajeissa. Kuitenkin jo alustavasti yritän kartoittaa pk-rotuisia koiria, mikä olisi sellainen luonteeltaan, jonka kanssa itsellä varmimmin natsaisi. Valinnanvaraa kun on niin paljon, mutta mikään ei tunnu täydelliseltä! Onneksi monien rotujen sisällä on yksilöiden välillä paljon vaihtelua luonteessa ja työominaisuuksissa. Olisi se hienoa jonain päivänä päästä pk-lajeja kokeilemaan. 

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Mittelspitzin turkin hoito

Ajattelin kirjoittaa tästä aiheesta, jos joku rotua miettivä pähkäilee, millaista on hoitaa mittelin turkkia. Minullahan ei kokemusta ole kuin tästä yhdestä yksilöstä, mutta mitä nyt olen muiden mitteli-ihmisten kanssa jutellut ja Facebookin mitteliryhmistä lukenut, on Riialla hyvin tyypillinen mittelin turkki (näin niinkuin hoidollisesta näkökulmasta).

Anteeksi koiran v*ttuuntunut ilme. Se inhoaa valokuvausmallina oloa. 
Mittelin turkki on parhaimmillaan vaikuttavan näköinen, mutta siitä huolimatta erittäin helppohoitoinen. Itse en ole kovinkaan ahkera ja vannoutunut turkin hoitaja, mutta harjaan ja kampaan silloin kun muistan, eli noin kolmen - neljän viikon välein.  Toistaiseksi Riialle ei ole muodostunut takkuja ikinä minnekään muualle kuin korvien taakse ja peppukarvoihin. Ja nekin takut ovat olleet sellaisia, että ne on varsin helposti saanut kammalla auki sen kummemmitta taisteluitta. Silloin, jos muistaa harjata säännöllisesti muutaman viikon välein, ei takkuja tule ollenkaan. Nyt olen harjannut sen viimeksi silloin, kun asuttiin Jyväskylässä (toukokuussa), koska en ole kaiken tämän muuttohässäkän ja tavaroiden uudelleenjärjestämisruljanssin keskellä vain muistanut. Eilen havaitsin pienen takkusen korvan takana, niin muistinpa ottaa harjan taas käteen. Alle vartissa koira oli taas takuton ja siisti. 

Tässä on minun työvälineeni Riian turkin hoidossa, kaikki erittäin hyviksi todenneena.
Ylläolevassa kuvassa on välineet, joita minä pääasiassa Riian turkin hoitoon käytän. Noista eniten harjaa ja kampaa. Pientä punaista kutsun karstaksi, vaikka en ole varma, onko se sen oikea nimitys. Joka tapauksessa sillä on helppo "pehmittää" mahdolliset korvien taakse syntyneet sykeröt ennen kampakäsittelyä. Lisäksi Riian korvantauskarvat ovat ainakin hienonhienoa silkkiä, jotka vähänkin kostuessaan menee laineille. Karsta avaa laineet kätevästi (laineistahan niitä takkuja sitten ennen pitkää muodostuu, jos niitä ei silloin tällöin kampaile).


Peppukarvat eivät juuri takkuunnu, muuten kuin ehkä pohjavillasta. Sen vuoksi ne on helppo selvittää harjalla. Harjana meillä on tuollainen puuvartinen Amico-merkkinen harja. Sain joltakin kessu-ihmiseltä vinkin, että tuommoinen harja, jossa ei ole niitä sellaisia "pompuloita" piikkien päässä on hyvä. Ja kyllä itse olen kokenut tuon toimivaksi. Peppukarvojen lisäksi sillä on hyvä harjata koira läpi kaikkialta muualtakin, erityisesti mahan alta ja rinnasta. Niihin ei takkuja synny, mutta siitä huolimatta nekin on hyvä käydä harjalla läpi. Tuo harja on tosi hyvä myös karvanlähtöaikaan, jolloin karvaa lähtee PALJON. Muutenhan mitteleistä ei juuri lähdekään. Hännän yleensä kampaan, koska se on Riialla ainakin niin ohut ja kaksoiskierteen takia vielä kovin heiveröisen oloinen siima, niin se on mielestäni kivempi ottaa varovaisesti kammalla. Riia ei siitä kovin paljoa tykkää, mutta helpointa se on tehdä, kun laittaa koiran kyljelleen makaamaan ja kampaa häntäkarvat alustaa vasten.


Pesemisen hoidan silloin, kun siltä tuntuu. Sain keväällä Faunattarelta pitkäkarvaisille koirille tarkoitettuja shampoita, jotka vaikuttivat alkuun tosi hyviltä, mutta nyt, kun olen ehtinyt pestä niillä useamman kertaa, olen huomannut, että ne vähän pehmentävät ainakin Riian peitinkarvaa. Muutenhan sillä ei ole mitään väliä, mutta Tuurin näyttelyssä se sai ekaa kertaa vähän moitetta pehmeähköstä karvasta ja olin juuri pari päivää ennen näyttelyä pessyt Riian. Sen vuoksi en aio ennen näyttelyitä kyllä ainakaan noilla shampolla pestä, yleensä en kyllä pese ennen näyttelyitä muutenkaan.

Saksia mittelin turkille ei tarvi muuten näyttää, muuta kuin juurikin näyttelyitä varten. Kuvan oikeanpuoleiset sakset ovat ohennussakset ja niillä leikataan mittelin korvien kärjistä kolmion malliset. Mittelien karvat kasvavat aika nopeasti ja juuri tänään trimmasin Riian korvat taas. Viimeksi trimmasin ne Tuurin näyttelyä varten kesäkuussa. Yläpuolen kuvassa näkyy trimmatut korvankärjet. Tarvikekuvan vasemmanpuoleiset sakset ovat taas tassusakset, joilla leikataan tassuista pienet "kissantassut."Aivan ylimmässä seisontakuvassa huomaa hyvin, kuinka Riian varpaiden väleistä puskee noita pitkiä karvahiippoja. Nekin tosiaan tuli kesäkuussa leikattua ja nyt ne ovat jo noin pitkät. Nekään eivät muuten haittaa, muuta kuin vain esteettisesti. Eli näyttelyitä varten leikkaan ne pois. 

Joskus, kun saa oikeen inspiraation, on ihanaa harjata Riian turkki oikein hyvin ja kammata läpikotaisin. Se tekee turkista tosi ilmavan ja tuuhean näköisen. Onneksi kuitenkaan turkkia ei ihan joka viikko tarvitse huoltaa. Toki syksyllä ja keväällä sitä joutuu sitten taas melko paljon huuhtelemaan, koska imaisee kyllä sisäänsä melkoisen määrän hiekkaa ja kuraa. Mutta itse olen kovin mieltynyt nyt jo tuohon mittelin turkkiin siitä huolimatta. 

tiistai 1. elokuuta 2017

Iloinen agiliitäjä ja keppien kunto

Otettiin lähikentälle kenttävuoro sunnuntaipäivänä ja lähdettiin radalle. Tarkoituksena oli tehdä muutamia perusharjoituksia, kuten irtoamista, eteenlähettämistä, kontakteja sekä keppejä osana rataa. Harjoitukset sujuivat tosi hyvin kaikki ja niiden välissä ehdittiin pitämään kuvaustaukojakin. Tai Riia ei olisi kyllä ehtinyt, mutta pysähtyi sitten, kun käskettiin. Katsokaa, kuinka se hymyilee! 






Meidän kaikki päällimmäiset agilityongelmat alkaa olla takanapäin. Keinun kanssa ei ole minkäänlaista pelkoa enää havaittavissa, muuten kuin vähän hitaana suorittamisena. Riia pysähtyy keinun puoleen väliin odottamaan toisen pään laskeutumista. Toisaalta se on hyvä, eipähän tule lentokeinuja, eikä näin ollen ole vaaraa, että kammo keinua kohtaan ehkä koskaan palaisi. 

Irtoamistreenitkin sujuivat hyvin. Se on oppinut tosi näppärästi tarjoamaan esteitä ja riittää, kun rintamasuuntani ja sanallinen käskyni osoittavat esteen, minne mennään ja niin se lähtee. Viimeinen ongelmakohtamme oli kepit ja niistä kuvasin pienen videonkin sunnuntain treeneistä:


Sanokaa, jos video ei näy. Se on piilotettuna Youtubessa, eli linkin takaa katsottavissa. En halunnut laittaa julkiseksi, koska se on vain muutaman sekunnin "turha" video. Mutta kiva kuitenkin laittaa tänne blogiin, kun olen asiasta niin paljon puhunut. Itse olen aika tyytyväinen keppien suoritukseen tällä hetkellä, koska se on aika varmaa. Oikea keppiväli löytyy ehkä yhdeksässä kerrasta kymmenestä (kiitos vielä kerran sinulle, joka vinkkasin sitä two by two -menetelmää tähän ongelmaan!). Nopeutta olisi siihen vielä kiva saada lisää, mutta eiköhän se tule sitä mukaa, kun keppejä nyt aletaan varmaan enemmän treenaamaan ilman ohjureita. Riian kropassa kuitenkin huomaa, että se selvästi hakee sitä pompottavampaa rytmiä aluksi, mutta puolivälissä alkaa joutua miettimään, jolloin vauhtikin hidastuu. Lopussa se taas kiihtyy.

Agilityuramme lähti tänäkesänä kyllä todelliseen nousukiitoon ja ollaan mittaamista varten valmiita kisaamaan!