Koirat hoidossa

Ihan muutamalla sanalla on kerrottava tällaisesta uudesta kokemuksesta, nimittäin siitä, kun koirat  olivat koirahoitolassa. Meillä oli viime viikonloppuna semmoinen tilanne, että meillä oli häät, ja luonnollisesti kaikki meidän sukulaiset ja kaverit olivat meidän kanssamme juhlistamassa. Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jäi joko ottaa koirat juhlapaikalle kärvistelemään helteeseen ja oleskelemaan yksin jonnekin aittarakennukseen tai sitten viedä ne hoitolaan. Päädyimme jälkimmäiseen.

Koirat viettivät yhden yön Jyväskylässä Doggies and Kitties -lemmikkihotellissa. Lemmikkihotellista sai valita koirille kolmesta lomavaihtoehdosta sopivimman. Vaihtoehdot olivat tavallinen loma, hemmotteluloma tai aktiiviloma. Koska hemmottelu- tai aktiiviloman valitsemisesta tuli hintaan vain 8 euroa lisämaksua, otimme koirille hemmotteluloman, eli ne saivat tavallista enemmän huomiota ja herkkuja. Mitään todistusaineistoahan meillä ei ole siitä, saivatko ne minkäänlaista erikoiskohtelua muihin koiriin verrattuna, mutta ajatus oli hyvä, etenkin vieraita arkailevalle Veelalle. 

Yhteensä koirien reilun vuorokauden loma tuli maksamaan 48 euroa, mikä on mielestäni melko edullinen, tosin en yhtään ole seurannut hoitoloiden hintatasoa ja sitä, oliko tuo muihin verrattuna kallis vai halpa. Koirilla oli oma huone, jossa ei ollut pääsyä ulos, mikä oli toisaalta harmi, mutta toisaalta ihan hyväkin asia: koiria sitten varmasti lenkitettiin ja vietiin ulos, kun eivät itse päässeet ulkoilemaan. Huone oli kooltaan kyllä tosi pieni, mutta en kyllä tosiaan yhtään tiedä, minkä kokoisia tarhoja hoitoloissa yleensä on. Koirien huoneet sijaitsivat ilmastoidussa rakennuksessa, jossa oli modernit ja siistit tilat. Koirien huoneissa ei myöskään ollut kaltereita tai verkkoa, vaan ovet olivat läpinäkyvät ja umpinaiset. Ehkä olisin kiuitenkin itse kaivannut huoneelta jotain vielä vähän enemmän: vaikkapa ikkunaa tai jotain. Nyt siellä oli kolme umpinaista seinää, läpinäkyvä oviseinä, peti ja kuppi. Huoneen koko oli ehkä neljä tai viisi neliötä, toki isompia huoneita oli tarjolla isommille koirille.

Tärkeintä minulle kuitenkin oli, että koirat olivat hengissä vielä haettaessa, eikä Veelakaan yhtään varonut tai väistänyt henkilökuntaa, kun hain koirat, vaan päinvastoin. Se meni häntä heiluen heidänkin luokseen ja heittäytyi maahan puremaan sormia. Vielä merkittävämpää oli kuitenkin se, että maksua hoitaessani huoneeseen tuli eräs paikan työntekijä ja Riia meni tätä vastaan, nuuhkaisi ja heilutti häntää. Riia ei juuri koskaan heiluta häntäänsä, joten se osoitti, että työntekijä oli mieluinen ja mukava tyyppi Riian mielestä. Koiria oli siis selvästi pidetty hyvin.

Nyt, kun meidän koirahoitolaneitsyys on mennyt, voisin kyllä helpostikin kuvitella vieväni koirat jonnekin vastaavaan paikkaan uudestaankin. Mukava olisi ehkä ollut kuulla vielä vähän enemmän siitä, miten koirilla oli mennyt, mutta siinä niiden vouhkottaessa en oikein jaksanut alkaa kyselemäänkään tarkemmin. Halusin vain ulos niiden kanssa. Kerran olen kuitenkin tätini koiraa ollut hakemassa eräästä toisesta hoitolasta hänen puolestaan ja silloin koiran mukaan sai yhden A4:n, jossa kerrottiin koiran ajasta hoitolassa sanallisesti ja toisen A4:n, johon oli tulostettu kuvia koiran vierailun ajalta. Se oli mielestäni hyvää palvelua ja ehkä sellaista olisin vielä toivonut itsekin tuolta saavani. Mutta hyvä näin. Pääasia, että koirat voivat hyvin ja me saimme juhlia rauhassa ja huoletta. 

Pentulityä: kisakoira numero 2

Veelan kanssa olemme tällä hetkellä ihan tavallisessa, arkitokoon painottuvassa pentukoulussa. Omalla ajalla olen itsekseni käynyt sen kanssa kuitenkin treenaamassa myös agilityä ja agilitystä onkin tulossa sen päälaji, jos tähdet pysyvät kohdillaan. Riian kanssa aloitimme agilityn vasta sen ollessa noin vuoden ikäinen. Riiassa on paljon hyviä puolia, mistä tykkään ja erityisesti se sopii minulle ensimmäiseksi kisakoiraksi, koska se on niin ohjaajanöyrä ja minä olen kömpelö pääjalkainen. Agilityssä tarvittaisiin kuitenkin vähän enemmän asennetta, jotta päästään huipulle. En sano, ettei Riian kanssa koskaan päästäisi vaikkapa kolmosiin, tai että sille ei voisi asennetta tässä ajan myötä kehittyä, mutta onhan se fakta, että se on tosi nöpönuuka radalla, etenee juuri tasan niin nopeasti, kuin minä laitan sen etenemään ja menee sinne, minne minä sen ohjaan. Väitän, että tämä tulee todennäköisesti meidän vahvasta tokotaustasta. Riia on niin kovin ohjaajakeskeinen, eikä tee mitään päätöksiä itsenäisesti. Riia on pieni perfektionisti, jonka vauhti auttamatta kärsii siitä, että se on itsestäänselvissäkin tilanteissa niin kuulolla, tyyliin: suoraan putken edessä on hyppy, mutta hyppäänks mä sen vai hyppäänkö jonkun muun? Eli ensimmäinen asia, mitä aion tämän kisakoira numero kakkosen kanssa tehdä toisin on asenne. Haluan Veelalle agilityyn kunnon tappomeiningin ja hyvän estefokuksen. Haluan, että se ei pelkää lukita esteitä ja tehdä virheitä radalla. 

Kepit on toinen asia, minkä aion opettaa Veelalle aivan eri tavalla kuin Riialle aikoinaan. Riialle opetin kepit aika pitkälti itsekseni ohjureiden avulla. Suurin virhe, jonka sen kanssa niillä tein, oli todennäköisesti toistojen määrä. Nyttemmin, kun katon videolta meidän keppitreenejä, saatoin tehdä vaikka kuinka monta toistoa kepeille peräkkäin (10-15) ja koko ajan napsin sieltä ohjureita pois. Toisekseen en vaatinut Riialta vauhtia. Veelan kanssa aion ehdottomasti pitäytyä siinä, että keppejä tehdään aina sata lasissa eikä koskaan niin montaa toistoa peräkkäin, ettei sormet riittäisi laskemiseen. Ei siinä vain ole mitään järkeä! Vakavissaan olen harkinnut myös sitä, että opettaisin Veelalle kepit kujakeppi-metodilla. Siihen täytyisi vaan itse perehtyä vähän enemmän ja miettiä, onko niiden treenaaminen kuinka mahdollista hallikaudella, niihin kun tarvisi ne taittuvat kepit.

Kontaktit on kanssa asia, jotka olen suoraan sanottuna kussut Riian kanssa. Alunperin opetin sille 2 on 2 off -metodilla, mutta sitten aloin luistamaan siitä, koska kuvittelin, ettei mittelin kokoinen koira tarvi mitään pysäytyksiä, vaan se koskee joka tapauksessa kontaktipinnalle. Sittenhän Riia alkoikin loikkia kontaktipintojen yli ja siirryimme mukamasjuoksareihin. Eli toisin sanoen, opetin sen juoksemaan kehikon läpi, siirsin kehikon kontaktipinnalle, otin kehikon pois ja toivoin parasta. Puomilla Riian kontakti on 50/50. Aalla se onneksi on melko varma. Veelan kanssa tähtään alusta saakka ehdottomasti juoksareihin ja opetan sen matolla, en kehikolla. Koen, että matto on paljon kätevämpi ja helpompi häivyttää. 

Keinusta haluan tehdä alusta saakka kivan esteen. Lisäksi toivoisin, että saisin opetettua Veelalle keinun niin, että se juoksisi päähän saakka ja odottaisi sen laskeutumista. Riiahan tekee keinun niin, että se juoksee puoleen väliin, pysähtyy odottamaan ja tulee sitten alas. Tapa on toki turvallinen, mutta hidas ja lisäksi, siinä on vaarana se, että jos suunta ei olekaan suoraan eteenpäin, se hyppää alas koskematta kontaktipintaan. 

Mitäs meinaan tehdä samoin? 

Irtoaminen renkaalle on aika nasta juttu ykkösluokan radoilla. Tulen Veelankin kanssa pyrkimään siihen, että opetan renkaan kunnolla ja teen siitä varman. 

Lähdössä haluan koirieni pysyvän. Mikään ei oo turhempaa kuin se, että koira valuu lähdössä ihan esteeseen kiinni ja lopulta pudottaa sen ekan riman, kun saa luvan lähteä. 

Irtoaminen: Riia on tosi hyvä irtoamaan, kunhan vaan irrotan sen. Loppusuoralle irtoaminen on meidän bravuuri ja sinne se ampaiseekin aina kuin tykin suusta. Se on sitä paitsi maailman mahtavin tunne, kun tietää, että on nolla alla ja edessä vain loppusuora. Ja kun tietää, että koira handlaa sen, voi päästää sen vain menemään ja juosta itse täysillä perään. Ja kun koira pääsee maaliin, se kääntyy katsomaan naama loistaen: "vähänkö me oltiin hyviä!" Siitä fiiliksestä ei ole itku kaukana. Ja sen haluan kokea Veelankin kanssa. 

Vaarallisia koiria vai vaarallisia ihmisiä?

Halu kirjoittaa tästä aiheesta syntyi tästä blogitekstistä sekä ajankohtaisista uutisista.

Suomessa uutisoidaan säännöllisin väliajoin tapauksista, joissa koira on purrut joko ihmistä tai toista koiraa. Pahimmillaan tilanne voi olla hyvinkin vakava: koira voi saada aikaan suurtakin vahinkoa ihmiselle puhumattakaan siitä, minkälaista vahinkoa voi koira saada aikaan toiselle koiralle. On kuitenkin muistettava se, että koira ei lajina ole vaaraksi yhteiskunnalle ja ihmisille. Suurin osa tapauksista, joissa ihminen joutuu sairaalahoitoon jonkun eläimen toimesta liittyvät aivan muihin eläinlajeihin, kuin koiriin. Suurin osa ovat liikenteessä tapahtuneita yhteentörmäyksiä eläimen kanssa, mutta jos tarkastellaan vain kotieläinten aiheuttamia tapaturmia, saamme tällöinkin todeta, ettei koira ole kotieläimistä ns. vaarallisin. Yleisin kotieläimen kanssa tapahtunut, sairaalahoitoa vaativa tapaturma on ratsastaessa tai ajaessa hevosella sattuneet tapaturmat ja muun nisäkkään kuin koiran aiheuttamat puremat (useinmiten lehmä). Koiran aiheuttamat puremat tulevat sairaalaan hoidettaviksi kotieläinten kanssa aiheutuneista vahingoista vasta kolmantena. (Kojonen, Söderlund, Mäkisalo & Gissler.)

Tämä ei kuitenkaan millään lailla muuta sitä tosiasiaa, että koira voi olla pahimmillaan vaaraksi ihmisille, mutta ennen kaikkea toisille koirille. Ja jos uutisointia seuraa, joutuu huomaamaan, että tietyt rodut ovat useammin osallisina puremistapauksiin kuin toiset. Tämä postaus kertoo mielestäni hyvin, miksi näin on, enkä lähde sen kummemmin taustoja enää selvittämään sille, miksi koira puree. Monissa maissa, mm. Tanskassa ja Hollannissa, on päädytty kieltämään joitain tiettyjä koirarotuja. Aihe kiinnostaa minua, sillä siinä on mielenkiintoinen eettinen dilemma. Voiko ihmisten valinnanvapautta rajoittaa joidenkin yksittäistapauksien vuoksi? Tavallaan asiaa voitaisiin verrata vaikka siihen, että ratsastaminen pitäisi kieltää, koska se on vaarallista. Toki usein, kun koira hyökkää, aiheutetaan vahinkoa ulkopuoliselle, mutta uskon kyllä, että usein hevosetkin aiheuttavat vaaratilanteita muille, kuin omistajilleen. 

Tavallaan haluaisin itse kannattaa sitä, että ihmisillä olisi valinnanvapaus ja oikeus valita itse koiransa rotu. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että jokaisen, joka koiran ottaa, velvollisuus on selvittää valitsemansa rodun tausta ja ominaisuudet, jotka jalostuksen myötä todennäköisesti ovat sillä omalla koiralla vahvoina. Olen seuraillut viime päivinä keskustelupalstoja aiheesta ja minua henkilökohtaisesti kiehauttaa ehkä eniten näiden "taistelukoirien" puolustajien perustelut, että chihuahuat purevat paljon useammin tai kyllä minun naapurissani oleva cockerspanielikin hyökkii ihmisten jalkoihin. Mitä luulette, lohduttaako tämä kuolleen shetlanninlammaskoiran omistajia? Tuskinpa. Vapauttaako se sinut vastuusta, kun omistat amstaffin? Ei missään nimessä.

Käytän nyt esimerkkinä tuota amstaffia, koska se sattuu oleman koiran rotu, joka tappoi tämän shetlanninlammaskoiran (linkki uutiseen ylempänä). Tarkoitus ei ole mustamaalata koko rotua tai sanoa, että ne olisi mielestäni kiellettävä. Tarkoitukseni on herättää ajattelemaan. 

Mielestäni on kertakaikkiaan typerää, jos joku ison, vaikka nyt 30 kiloisen koiran omistaja alkaa urputtamaan, että naapurin chihuahuakin puree. Se, että tämä naapuri on ottanut amstaffin sijasta chihuahuan kertoo siitä, että hän on ollut selvästikin tavallista fiksumpi. Hän on ottanut koiran, jonka pystyy hallitsemaan, vaikka ei olekaan saanut sitä koulutettua kovinkaan hyvin. Valitettavasti on vain paljon niitä ihmisiä, jotka ottavat amstaffin tai rottweilerin, mutta eivät osaa, halua tai jaksa kouluttaa sitä niin, ettei se olisi kenellekään vaarallinen. Kaikki amstaffit ja rottweilerit eivät tietenkään kouluttamattominakaan ole vaaralisia, mutta se on kaikkien pakko myöntää, että suuremmat mahdollisuudet niillä on vahigoittaa jotakuta kuin chihuahualla. 

Se, että pienetkin koirat purevat tai että pehmeäsuiset noutajatkin purevat ei millään lailla lievennä sitä tosiasiaa, että jokaisella, joka valitsee "taistelukoirataustaisen" rodun tai rodun, jolla jostain muusta syystä on taipumusta reagoida aggressiivisesti, on kannettava vastuunsa valinnastaan. Keskustelupalstoilla valitettavasti joutuu törmäämään myös argumentteihin, että "ei amstaffi ole mikään taistelukoira." Voi olla totta, että amstaffia rotuna ei ole käytetty koiratappeluissa, mutta siitä tosiasiasta ei vain pääse mihinkään, että ko. rotu on kehitetty koiratappeluihin käytetyistä koirista. Eli koiriin kohdistuva aggressio on sillä mahdollisesti olemassa. Ja se, että se on siellä mahdollisesti, tekee rodusta sellaisen, jota ei missään nimessä voi kenelle tahansa antaa ja että jokaisen, joka amstaffia harkitsee, olisi tiedostettava tämä tosiasia ja elettävä sen mukaan. Esimerkiksi tässä artikkelissa amstaffien asiantuntija on hyvin kiteyttänyt sen, mikä amstaffeista tekee vaarallisen. Tärkein pointti taitaa olla tietämättömyys. Kuten tuossa Espoon-tapauksessakin, jossa pikkusheltie kuoli. Amstaffin haltija (joka ei ollut sen omistaja) ei osannut varautua siihen, että koira voi hyökätä ja se valitettavasti koitui pienen koiran kohtaloksi. 

Jokaisen koiraa haluavan olisi mitoitettava ne omat voimavaransa ja valittava rotu sen mukaan. Mutta koska käytännössä ikinä ei voida päästä siihen, että jokainen koiranostaja näkisi vaivaa ja tekisi taustatyötä rodun ja pennun suvun suhteen ja että jokainen kasvattaja olisi vastuullinen ja myisi pentuja vain osaaviin käsiin, joutunemme pohtimaan, pitäisikö asioita jollain tavalla muuttaa. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, koira ei ole kotieläimistä vaarallisin - ihmiselle. Mutta voinen väittää, että koira on kotieläimistä vaarallisin koiralle itselleen. Tuskin mikään muu eläin aiheuttaa niille niin paljon vahinkoa kuin toinen koira. Koirahyökkäykset ovat varmasti yleisempiä, kuin moni ei-koiraihminen edes tajuaa. Useinkaan hyökkäykset, jotka kohdistuvat toisiin koiriin, ei ihmisiin, eivät päädy uutisiin. 

En silti lähtisi sille linjalle, että jokin koirarotu pitäisi kieltää. Osaavissa käsissä amstaffi on jollekin täydellinen koira. Ehkä mieluummin kannattaisin jotain kurssia, ajokorttia tai vastaavaa tiettyjen rotujen ostajille. Ja ehkä sekin voisi lähteä rotujärjestöjen toimesta. Sillä tavalla, että vastuuntuntoiset kasvattajat suosittelisivat kurssia halukkaille pennunostajille ja saisivat sitten itse päättää, myyvätkö pentuja niille, jotka eivät ole kurssia suorittaneet. Eikä kurssi olisi mikään "olet valinnut tappokoneen, käytä aina kuonokoppaa" lietsontaa, vaan asiallista läpikäyntiä rodun historiasta, käyttötarkoituksesta ja jalostuksen etenemisestä sekä pennun kouluttamisesta ja sosiaalistamisesta. Tuollaiselle kurssille osallistuisin ainakin itse mielelläni. Se osoittaisi pennun ostajaltakin kiinnostusta tulevaa koiraansa ja sen mahdollisia haasteita kohtaan. Eikä kurssia tarvitsisi mielestäni rajoittaa vain näiden "taistelurotujen" piiriin vaan yhtälailla hyödyllinen kurssi sellainen olisi esimerkiksi monien palvelus- ja työkoirarotujen haluajille. Moni saattaa ottaa vaikka saksanpaimenkoiran tajuamatta ollenkaan rodun historiaa ja sitä, mihin se koira on tarkoitettu. Toki toivoisin, ettei sakemanneja nyt ihan kelle tahansa myytäisi, mutta silti uskon, että sakun saa, jos sakun haluaa, tietämättä koko rodusta yhtään mitään, valitetavasti. 

Uskoisin, että monellekaan rodulle tuollaisen kurssin käyttöönotto ei olisi pahitteeksi ja kuten jo sanoin, itse osallistuisin kurssille mielelläni ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Onhan esimerkiksi vaikka mitteleissäkin omat huonot puolensa juuri niiden alkuperäisen käyttötarkoituksen takia. Mutta se on vain asia, jonka kanssa minä itse olen valmis elämään. Jokaisella rodulla on omat luurankonsa siellä kaapissa ja tietyissä tilanteissa ne tulevat ilmi - tai sitten eivät. Mutta se mahdollisuus, että ne tulevat esiin, on kuitenkin pennun ostajan tiedostettava. Mitä haittaakaan tuollaisen kurssisysteemin käyttöönotosta olisi?

Kuvassa esiintyvä näyttelijäkoira näytti hampaitaan pehmopupulle.

Lähteet:

Helsingin uutiset: Amstaffi tappoi koiran Espoossa - Amstaffiyhdistys: "Tästä rodusta ei saa koirapuistokoiraa":

https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/687919-amstaffi-tappoi-koiran-espoossa-amstaffiyhdistys-tasta-rodusta-ei-saa

Iltalehti: Poliisilta lisätietoja rajusta koirahyökkäyksestä: koira pääsi karkuun aidan raosta - tapausta tutkitaan vammantuottamuksena: 

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201807182201080832_u0.shtml

Tutkimus: Vaaralliset eläimet:

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/230013/duo13221.pdf?sequence=1

Vaihda vapaalle-blogi: Kun amstaffi hyökkää:

http://vaihdavapaalle.pallontallaajat.net/2017/02/14/kun-amstaffi-hyokkaa/

Kehonhuoltoa ja Koirakoutsia

Pitkästä aikaa laatuaikaa aikuisen, fiksun ja motivoituneen mittelspitzin kanssa! Ilmoittauduin Riian kanssa Koirakoutsin motivointi ja sosiaalinen palkka-kurssille, joka on neljän kerran pituinen lyhytkurssi Koirakoutsilla Ylöjärvellä. Treenimatkaahan meille kertyy semmoiset 140 km suuntaansa, eli kuten jo Instan puolellakin päivittelin, niin sanonta "hulluilla on halvat huvit", ei taida enää päteä. Mutta otetaan huomioon, että kurssi kestää vain neljä kertaa, on sunnuntai-iltana ja minä olen kesälomalla! Joten ainakaan eilinen käynti Koutsilla ei tuntunut ollenkaan pahalta. 

Treenit ehdottomasti kruunasi se, että minulla oli vanha kunnon Riiani mukanani. Se teki hommia ihan täysillä ja nautin sen kanssa tekemisestä niin paljon! Ihanaa, kun saa touhuta koiran kanssa, joka tekee, muttei pure sormille! Voisin tiivistää kurssin annin johonkin toiseen postaukseen, sitten kun kurssi on kokonaisuudessaan ohi, mutta tulemme varmasti saamaan hyviä eväitä sosiaalisen palkan rakentamiseen ja motivaation ylläpitämiseen.

Tänään Riialla olikin sitten luvassa kehonhuoltopäivä ja se oli jo nyt hieman paremmassa kunnossa, kuin kaksi viikkoa sitten. Ainoastaan sen lihaskalvot kiristivät vielä lavoista rintaan ja alaselässä. Mutta koiran koko olemuksesta siinä hoitopöydällä huomasi, että tämä kerta oli paljon vähemmän kivulias kuin edellinen kerta. Riia oli paljon rennompi ja koitti paljon vähemmän päästä ylös. 

Ylipäätään minusta tuntuu siltä, että sen hitailu taitaa todella johtua Veelasta ja siitä, että pentu on kulkenut mukanamme treeneissä ja kisoissakin. Koirat taitavat olla vähän niinkuin lapset: molemmille olisi osattava antaa sitä omaa aikaa omistajan kanssa. Senkin takia olen tosi tyytyväinen, että tuli lähdettyä Riian kanssa Koutsin kurssille. Saammepahan nyt neljänä sunnuntaina viettää aikaa yhdessä ihan kahdestaan. 

Veela 14 vkoa

Huomenna Veelalle tulee ikää 14 vkoa. Veela on erittäin touhukas, utelias ja iloinen pentu. Se elää aina täysillä ja juoksee joka paikkaan. Se on kova puremaan ja taistelemaan leluista. Olemme sen kanssa pentukurssilla, minkä lisäksi käymme toisessa koirakoulussa walk in-pentukoulussa aina kun pääsemme. Pentu- ja koirakavereita olemme ehtineet tavata vasta tosi vähän, mutta siihen yritän tehdä parannuksen, jotta Veelasta kasvaisi sosiaalisesti yhtä taitava aikuinen, kuin Riiakin on.

Veela on ollut minulla usein treeneissä kuitenkin mukana ja niissä se käyttäytyy pääsääntöisesti hyvin. Ääntään se kuitenkin käyttää paljon ja mielellään ja joka tilanteessa. Se on myös hyvin dramaattinen pentu: muurahaisen pistosta seuraa sellainen draama ja kiljuminen, josta voisi olettaa, että muurahaislegioona söi juuri siltä jalan kokonaan pois. Se osaa myös näytellä: jos sen tassun päälle astuu vahingossa ihan vähäsenkin, se kiljuu ja huutaa ja pitää jokaista tassua vuorollaan ilmassa. Ilmeisesti unohtaa jo itsekin, mihin ottikaan kipeää. Draamailun saa loppumaan, kun nostaa pennun syliin ja silittää päästä.

Veela ja Riia tulevat hyvin toimeen keskenään, mitä nyt Riia osoittaa jonkin verran mieltään, jos Veelaa huomioidaan, tai jos se on treeneissä mukana. Riia ja Veela ovat mahdottoman kateellisia toisilleen kaikesta: niin leluista kuin luistakin ja se, mikä toisella on, on aina parempi kuin se oma. Ne kuitenkin leikkivät vetoleikkejä melkeen koko ajan ja joskus painivatkin. Veela on tosi nopea pentu ja pysyy Riian vauhdissa hyvin mukana pihallakin. Veela rakastaa palloja ja kiekkoja ja taistelee niistä aina tosissaan sekä Riian, että ihmisten kanssa.

Lupaavan harrastuskaverin Veelasta tekee se, että se on ahne ja yrittää aina parhaansa. Se haluaa miellyttää ihmisiä ja koittaa kaikin tavoin keksiä, miten namipalkinnoille pääsee. Sen bravuuri on agilityn takaakierto, johon se irtoaa nopeasti, kuin rasvattu salama. Lisää juttua vauva-agilitystä tulossa siis varmasti!

Veela on loistopentu, mutta hyvin erilainen kuin Riia. Se ei ole ollenkaan niin nöyrä ja vaikuttaa paljon Riiaa itsenäisemmältä. Aika näyttää, millainen harrastuskaveri siitä kasvaa!

Kun kisat menee huonommin, kuin olisit ikinä osannut edes kuvitella

Ilmoitin Riian vuoden tauon jälkeen rallykisoihin. Miksi? No, suoraan sanottuna siksi, että olin varma siitä, että saamme tulokset. Kisa oli oman seuran tuplakisat ja minä lähdin hakemaan sieltä kaksi hyväksyttyä tulosta. Emmehän me kylttien kanssa ole mitään harjoitelleet oikeastaan ollenkaan, mutta rallykuvioita kyllä. Ja lisäksihän toko tosi paljon tukee rallya, joten minulla oli mielestäni ihan oikeutettu luotto siihen, että tuloksia tulee. Ja kuka vaan, joka Riian tuntee, olisi varmasti kanssani ollut samaa mieltä. 

No, mitä sitten kävi? Minulla oli mukanani jonkun muun koira. Se näytti Riialta, mutta se ei ollut minun Riiani. Ei todellakaan. Riia kulki radalla metrin perässä koko ajan ja sitä ei kiinnostanut yhtään! Sen koko olemus oli masentunut, sen liike oli hidasta kuin lamaantuneella laiskiaisella eikä sitä saanut innostumaan mitenkään. Ja minä oikeasti YRITIN. Tunteeni ovat kaikkea häpeän, ärtymyksen, pettymyksen, huolen, surun ja turhautumisen sekamelskaa. Eihän tätä pitäisi ottaa niin vakavasti, tiedän sen, mutta ärsyttää niin paljon se, ettei Riia ollut yhtään oma itsensä. Samalla se toisaalta aiheuttaa huolta (mikä sillä on?) ja toisaalta pettymystä ja turhautumista koko koiraan (jos sillä ei olekaan mitään, vaan se vaan on "vanhetessaan" muuttunut tuommoiseksi flegmaattiseksi lapaseksi). 

Eniten ehkä ärsyttää vielä se, kun minun rataani näkemättä ihmiset sanovat, että "no olepa itse reippaampi ensi kerralla." Voin kertoa, että minä kyllä yritin kaikkeni ja parempaan en pysty. Minun ei olisi ollut enää mitenkään mahdollista olla itse aktiivisempi, kannustavampi ja reippaampi. Että tunkekaa ne neuvot sinne minne päivä ei paista. Tämä epäonnistuminen johtui 100 prosenttisesti Riian käytöksestä. Ja totta kai lähden nyt tutkimaan sitä ja seuraamaan sen käytöstä entistä tarkemmin, jos sillä tosiaan on joku pielessä. Mutta olen kyllä joka tapauksessa melko varma, että mitään fyysistä vikaa siinä ei ole, vaan sille on muodostunut joku ainakin rallyyn ulottuva lukko aivoihin. Jostain syystä se kokee kanssani (rallyn) tekemisen epämiellyttäväksi. 

En tiedä ulottuuko se muualle kuin rallyyn ja onko agilityn hitailukin nyt tätä jonkinlaista lukkotilaa vai johtuuko se juoksuista vai jumeista vai mistä. Mutta turhautumisen ja pettymyksen kyyneleet ovat kyllä koko ajan lähellä. 

Me olemme olleet pois aksatreeneistä kohta kaksi viikkoa, joten sitäkään en osaa sanoa, miten se treeneissä kulkee, mutta sitten, kun pääsemme taas treenaamaan, niin todella toivon, että minulla olisi vanha kunnon Riiani taas mukana. Eikä tuommoinen perässä vedettävä lapanen. 

Riiasta ei kisapäivältä tullut kuvamateriaalia ja vaikka olisikin, niin tuskin niitä haluaisi kukaan katsella. Veela oli turistikoirana mukana ja käyttäytyi ihan kivasti, vaikkakin hyvin Veelamaisesti, kuten kuvassa näkyy. Kuvat otti Niina Raina.

Pentukoulussa

Eilen Veela aloitti harrastusuransa pentukoulussa koirakoulu Fiiliksellä. Penturyhmä oli tosi iso: kahdeksan pentua omistajineen eikä koirakoulun koulutustila ole suuren suuri. Hyvin kuitenkin mahduttiin ja meidän ryhmässä oli tosi mukavia pentuja. Kaikki olivat tosi rauhallisia ja keskittyivät hyvin tekemään, vaikka kaikki olivat korkeintaan 4 kk ikäisiä. Veelakin on kyllä ihan huipputyyppi. Harjoittelimme luopumista, kontaktia ja luoksetuloa ja kaikki meni sen kanssa tosi hyvin. Se hakee luontevasti kontaktia ja on kiinnostunut tekemään mun kanssa hommia. Ainut vaan, mikä Veelassa on vähän rasittavaa, on se, että se alkaa heti haukkua, jos joku toinenkin haukkuu. Ja kun se ei jää siihen yhteen haukkuun, vaan se alkaa suorastaan räkyttämään. Pitää tehdä parhaansa, että saisi kytkettyä tuon tavan pois. 

Veela on aloitellut uraansa myös agilitypuolella omatoimisesti. Agilityyn me ehdottomasti tähdätään Veelan kanssa pääasiassa ja aksaan sillä ainakin tässä vaiheessa tuntuu olevan oikein lupaava luonne. Olemme käyneet tekemässä jo suoraa putkea, takaakiertoja ja siivekkeiden läpi juoksemista ja kaikkea niitä se tekee TÄYSILLÄ. Se rakastaa lelun repimistä ja kuumuu siitä kovasti. Joku varmaan kivittää minut nyt, mutta olemme harjoitelleet sen kanssa myös keinun paukuttamista. En koe siinä olevan mitään pahaa, että pönkkään keinun pään niin, että toinen pää jää maasta n. 5 - 10 cm korkeudelle ja opetan pennun pamauttamaan keinun siitä maahan. Veela ei ainakaan tässä vaiheessa hätkähdä liikettä eikä pamausta yhtään, eli jatkamme paukuttelua. 

Agilityn suhteen onkin Veelan kanssa paljon mietittävää siinä, miten lähdemme opettelemaan asioita. Agilityssä on niin monta tietä onneen, eli monet esteet voi opettaa eri tyyleillä ja ne kaikki on oikeita ja johtavat hyvään lopputulokseen. Voisin tehdä tästä erillisen postauksen vielä, koska se helpottaa omaakin ajatustyötä. 

Huollossa

Juoksujen jälkeen Riia ei ole oikein palautunut entiselleen radalla. Siltä tuntuu olevan puhti ihan poissa ja sitä pitää kauheasti vedättää. Oli pakko varata sille hieronta-aika, jos sieltä löytyisi syy vetämättömyyteen. Voihan se toki olla vaikka valeraskautta, tai jotain muuta hormoneihin liittyvää, mutta halusin kuitenkin kuulla, löytäisikö hieroja siitä mitään. 

Eilen kävimme sitten Mari Kolkkalalla Virroilla ja nyt tuntuu siltä, että löysin vihdoin meille sen the Hierojan. Aikaisemmista käynneistä muilla hierojilla tällä alueella on jäänyt syystä tai toisesta semmoinen fiilis, ettei ihan kolahda, mutta Mari kolahti. Hänen luonaan alamme kyllä käymään säännöllisesti. 

Riia sai uuden ajan heti puolentoista viikon päähän. Sen verran juntturassa se oli. Jalat olivat kuulemma ihan normaalisti jumissa, niin, miten aksakoiralla nyt usein vaan on. Mutta selkä ja erityisesti kalvot rintakehässä olivat huonommassa jamassa. Syytä tähän ei voi kuin arvailla: pennun tulo taloon, juoksut, jokin minulta huomaamatta jäänyt tapaturma... Ei voi tietää. Mutta Riialle teki selvästi tosi pahaa eilinen hieronta. Hieronta-alustallakin se vääntelehti naamansa ja hengitti tuskaisesti, kun Mari yritti saada lihaskalvoja auki. Lopuksi Riia sai vielä laseria, mistä se kyllä nautti. 

Hieronnan jälkeen se oli kotona tosi väsynyt ja väsymys jatkuu edelleen, vielä yön jälkeenkin. Eilen illalla sillä tuli yhtäkkiä myös tarve päästä pihalle ja kun huutelin sitä takaisin sisälle se ei tullutkaan. Laitoin kengät jalkaan ja lähdin huutelemaan pihalle ja siellä se istui talon nurkalla synkän näköisenä. Syy paljastui, kun menin lähemmäs: siltä oli tullut oikein heittämällä ripulikakat ja ne oli jääneet muhkeisiin housuvilloihin kiinni - asia, mikä johtaa Riialla lähes totaaliseen liikuntakyvyttömyyteen. Onneksi ripuloiminen jäi vain tuohon yhteen kertaan. Vatsa toimi aamulla normaalisti. Oli siis kunnolla lähtenyt kuona-aineet kehossa liikkeelle. Puolentoista viikon päästä hierontaan siis uudelleen. Toivotaan, että käsittely auttaa Riiaa saamaan vauhdin takaisin.