opiskelijaelämä = ei elämää

Mä oon nyt tänään taas, ja viimeaikoina oikeestaan koko ajan, joka päivä, joutunu miettimään sitä, että onko opiskelijaelämä sellaista elämää, jota mä haluan ja varsinkin jaksan elää. Mulle opiskelijaelämä ei ole bileitä ja kavereita. En ole tähän päivään mennessä onnistunut saamaan yhen yhtä hyvää kaveria opiskelukavereista. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että aloitin opinnot jo kaksi vuotta kasvatustiedettä lukeneena eli niin ollen toisen/kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa samoilta kursseilta. He taas tunsivat toisensa jo entuudestaan, enkä missään nimessä ole niin rohkea persoona, että menisin johonkin valmiiseen klikkiin jo mukaan. Alkio-kaverit ovat pysyneet hyvinä kavereina ja hiedän seurastaan nautin. Meillä on kuitenkin tosi erilaiset aikataulut/opinnot/vapaa-ajanharrastukset, joten vietämme ehkä illan-pari viikossa toistemme seurassa.

Bileitä en harrasta enää yhtään. En jaksa. Mua ei kiinnosta. Mulla on bileissä tylsää ja epämukavaa. Haluan nukkumaan viimeistään kaheltatoista. Oon tosi kiukkunen, jos mua väsyttää, eli en ees mitään parasta seuraa kenellekään. Joskus saatetaan istuu iltaa pitempään kaveriporukalla, jolloin menee just ehkä puoleen yöhön. Alkoholin juominen rajottuu tällä hetkellä mun elämässä lähinnä viinilasillisiin sillon kun se tuntuu hyvältä, eli ehkä kerran kuukaudessa.

Mä en oo vaan ehkä ikinä ollu semmonen ihminen, joka oikeesti nauttis niistä asioista, jokka perinteiseen opiskelijaelämään kuuluu. Mä oon enemmänkin perhekeskeinen, mä tykkään esimerkiksi tehä ruokaa, syödä yhessä ja pelailla pelejä kotona. Tykkään harrastaa liikuntaa, olla pihalla ja kokea erilaisia, ihania asioita. Mä oon koiraihminen, koiran omistaminen on mulle tosi iso asia ja koirien kanssa harrastaminen on ollut aina mulle kaikista rakkain harrastus.

Opiskelijaelämääni kuuluu siis alle 100 e:n kuukausibudjetti ja tuhannen vuoden yksinäisyys. Irtonaisuus. Tunne siitä, ettei pysty olemaan oma ittensä. Mä haluan valmistua erityisopettajaksi, koska se todella on mun juttu, mutta mä haluaisin voida tehä se sillä lailla, että vois tehä niitä itelle tärkeitä asioita samalla. Tällä hetkellä mä vaan odotan sitä, että mä valmistun, koska sitten "voin alkaa elää elämääni." Mutta eihän sen pitäisi niin mennä. En voi opiskella siten, että ootan vaan päivää, kun valmistun. Silloin mulla on rahaa, muttei ehkä niin paljoo aikaa. Jos lykkään kaikkea siihen, että olen töissä, on nää opiskelijavuodet hukkaan heitetty ja valmistumisen jälkeen mun täytyy hirveellä tohinalla tehä kaikki, mitä oon aina halunnu tehä.

Tää postaus on nyt alustus siihen, mikä mun päässäni on alkanut tänään kyteä. Jos ottaisinkin (taas) opintolainaa ja käyttäisin sen rahan koiraharrastukseen. Vai luulenko mä vaan tarvitsevani sitä niin paljon? Enkö oikeasti pärjää enää ilman, enkö keksisi jotain muuta, mistä voisin nauttia yhtä paljon? Jään pyörittelemään ajatusta mielessäni vielä vähän enemmän.

Minä tahdon koiran

Koiran hankkiminen tulee olemaan varmasti yksi blogini pääaiheista. Minulla on ollut koirakuumetta enempi ja vähempi siitä asti, kun muutin pois kotoa syksyllä 2011. Kotona siis edelleen asustelee rakas 11-vuotias kääpiösnautserinarttuni, jonka kanssa on tullut kyllä koko elämä jaettua. Neiti ei kuitenkaan sopeutunut ikinä kaupunkielämään, joten jouduin jättämään sen lapsuudenkotiini. Sitä on ikävä koko ajan ja joka päivä yhä edelleen. Harrastin käpsyn kanssa pääasiassa agilityä ja tokoa, sekä jonkun verran kierreltiin mätsäreissä.

Kotona asuu myös viisivuotias porokoirauros. Sen kanssa harrastin myöskin yhden syksyn ajan tokoa, kunnes tuli talvi ja kotipaikkakunnallani loppui koiraharrastus. Seuraavana kesänä totesin, että koira ei enää siedä muita koiria lähellään ja harrastus loppui siihen, kun tuli taas syksy ja koiraharrastukseen pakostakin tauko. Asuin maalla, jossa ei ikinä törmännyt kehenkään toiseen koiraan, joten minulla ei riittänyt aika, eikä oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan sosiaalistaa sitä, kun taajamaan olisi pitänyt ajaa autolla ja minulla ei tuohon aikaan ajokorttia vielä ollut. Koira on kuitenkin mitä parhain ystävä vielä kotona asuvalle pikkuveljelle ja kaikesta huolimatta muutenkin ihana pakkaus. Energinen ja viisas, juuri sellaisen koiran haluaisin itsellenikin.

Miksi en sitten omista koiraa? No siihen on syynä raha. Tahdon, että minulla on mahdollisuus viedä koira lääkäriin, jos se sitä tarvitsee, ostaa sille laadukasta ruokaa ja harrastaa kaikkea mahdollista. Aikaisemmin siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Kuitenkin J tekee nykyään opiskelujen ohessa opettajan hommia, joista saa ihan hyvin rahaa. Itsekin tienasin aika hyvin kesällä. Tarkastelemme siis tilannetta keväälllä ja mietimme olisiko nyt aika ottaa koira.

Minkä koiran haluaisin? Vastaus tähän kysymykseen vaihtuu nopeammin kuin sää ulkona. Minulla kuitenkin on muutama suosikkivaihtoehto, jotka pysyvät mukana päivästä toiseen. Samoin J:llä on asiaan oma näkemyksensä.
Kääpiösnautseri - rakastan snautserien itsepäistä ja huumorintajuista luonnetta. Oma käppänäni on kuitenkin samalla fiksu ja on oppinut kaiken, mitä olen halunnut sille opettaa. Se osaa satoja temppuja ja olemme saaneet ihastuttaa sukulaisia niillä tempuilla. Huono puoli käpsyissä on kuitenkin se, että niitä täytyy trimmata. Sehän tietää enemmän rahanmenoa ja stressiä, meillä kun ei autoa ole ja epäilen, että täällä Jyväskylän keskustassa ei ainakaan kovin lähellä ole ihmistä, joka osaisi trimmata snautsereita.
Länsigöötanmaanpystykorva - tämä on J:n suosikkirotu. Suloinen, pieni energiapakkaus. Minusta käyttöominaisuudet ja luonne muutenkin vaikuttaa meille sopivalta. Ainut mikä minua häiritsee, on yhdennäköisyys hirvikoirien kanssa. Vaikka ei se mikään ratkaiseva asia olekaan. Luonne on kuitenkin tärkeintä. Se, että koiran kanssa pystyy harrastamaan.
Mittelspitz - mittelit ovat suloisia ja ainakin tokossa ja agilityssä pärjäävät ihan hyvin, joten uskoisin niissä olevan tarpeeksi harrastuspotentiaalia myös minun tarpeisiini.
Schipperke - näihin en ole ehtinyt tutustua tarkemmin, kun olen vasta viime päivinä tajunnut, että myös schipperke saattaisi sopia meille. Pieni paimenkoira/rottakoira Belgiasta kuulostaa kuitenkin hyvältä, sillä rakastan terrierien luonteen sähäkkyyttä ja energiaa, mutta myös paimenkoirien miellyttämisenhalua ja laumaviettiä (eli sitä, että se pysyttelee lähellä).
Sekarotuinen - toisaalta minua houkuttelee pelastaa joku koditon koira vaikka Romaniasta. Katselen aina välillä kodittomien koirien kuvia. Huono puoli on vain se, että sekarotuisella on rajoitetut mahdollisuudet harrastaa, elikkä esimerkiksi agilityvalioksi niitä ei saa, siihen kun tarvitsee myös näyttelytuloksen. Lisäksi "löytökoira" voi tuoda mukanaan ongelmia, joihin ehkä taitoni ei riitäkään. Lisäksi asumme vuokrakämpässä kerrostalossa, joten koiran täytyisi olla hyvätapainen. Pentu on helpompi opettaa hyvätapaiseksi, kuin korjata aikuisen koiran käytösongelmia.

Joka tapauksessa tahtoisin melko pienen koiran. Olen todennut, että ne ovat minun juttuni. Tahdon pystyä ottamaan koiran kainaloon sohvalle ja tahdon pysyä sen perässä agilityradalla.

- Erika