Lukukoira - maailman paras kuuntelija

Opiskelen edelleenkin siis erityis/luokanopettajaksi ja tänään meillä demojen tauolla tuli puhetta lukukoirien käytöstä. Eräs tuttuni tekee gradua virkamieskoirista, jotka ovat käytössä Valteri-koulu Mikaelissa Mikkelissä. Hänen kanssaan on ollut asiasta puhetta paljonkin. Virkamieskoirien tehtävänä on mm. pitää yllä rauhallista ilmapiiriä luokassa, lohduttaa ja rauhoittaa oppilaita tarvittaessa sekä toimia muutenkin opettajan tukena ja parina koulupäivissä. Siitä asti, kun kuulin tällaisesta toiminnasta, olen ollut aivan varma, että teen kaikkeni, jotta tällainen työmuoto voisi jonain päivänä olla mahdollista itsellenikin.

Tänään demoilla siis tämä tuttuni mainitsi minulle, että Kennelliitto järjestää lukukoirakoulutuksen helmikuussa. Koulutuksessa mahdolliset tulevat lukukoiran ohjaajat perehdytetään lukukoiran ja tämän ohjaajan tehtäviin ja itse lukukoirakokelaan soveltuvuus tälle "alalle" testataan. Jos koira soveltuu lukukoiraksi, siitä tulee virallisesti Kennelliiton nimittämä lukukoira. Googletin heti kurssin ja valitettavasti tämä helmikuun kurssi jää ainakin meiltä väliin, koska se on juuri samana viikonloppuna kuin tokokoe ja olen sinne Riian jo ilmoittanut ja maksanut. Toisekseen, koiran pitäisi olla yli kaksivuotias, mitä Riia ei vielä helmikuussa ole. Joka tapauksessa olen aivan varma, että vien Riian lukukoirakoulutukseen heti, kun vain mahdollista. Toivottavasti jo seuraavaan, minkä Kennelliitto järjestää.

Miksi tämä toiminta kiehtoo?
Minä olen tehnyt useita harkkoja koulutukseni aikana ja törmännyt hyvin moneen erilaiseen lapseen ja nuoreen ongelmineen. Vaikeuksia löytyy laidasta laitaan ja jokaiseen ongelmaan tietenkin auttavat eri keinot. On kuitenkin tutkimustuloksia, joiden mukaan koiran läsnäolo rauhoittaa lasta ja luo turvallisuuden tunnetta. Lukukoiran etu on myös se, että lapsi, jolle lukeminen on vaikeaa ja epämiellyttävää, saa turvaa kuuntelevasta koirasta ja voi olla varma, ettei koira ainakaan kritisoi, jos lukee heikosti tai väärin. Koira kannustaa jo pelkällä läsnäolollaan jatkamaan yrittämistä. Ja esimerkiksi lukivaikeuksien hoidossa paras hoitokeino on harjoitteleminen eli lukeminen. Jotkut lapset voi olla vaikea motivoida siihen, jos he ovat jo lannistuneet lukemisen vaikeudesta, mutta jos paikalle tulee koira kuuntelemaan nimenomaan lukemista, voi asenne lukemista kohtaan ollakin yhtäkkiä aivan toinen.

Tutultani kuulin erittäin hyviä kokemuksia koiran käytöstä luokassa muutenkin kuin vain lukukoirana. Koiran läsnäolo rauhoittaa, mutta jos joku hermostuu, voidaan esimerkiksi vedota koiraan tyyliin: "katso, kuinka sen korvat menevät luimuun, kun sinä huudat." Tai jos keskittymisvaikeuksisen lapsen kärsivällisyys loppuu, voi hän pitää viiden minuutin tauon koiran kanssa "käypä pissattamassa Rekku." Koirien kautta pystyy integroimaan ihan jokaiseen arkipäivään pieniä annoksia liikuntaa esimerkiksi juuri jakamalla pissatusvuoroja. Lisäksi voi opettaa vastuunottoa ja vastuunkantoa, elävästä eläimestä huolehtimista, eläimen kehonkieltä, biologiaa ja vaikka mitä.

Ai minä töihin? 

Koiralle on helppo avautua ja kertoa murheistaan sellaisen teininkin, joka ei aikuisille avaudu. Koira aivan takuuvarmasti osoittaa kiintymyksensä ja on kiitollinen saamastaan huomiosta. Joskus lapselle voi olla palkitsevaa saada hyvin tehdystä työstä kiitokseksi pienen hetken koiran kanssa. Kuulin, että virkamieskoirille saa esimerkiksi antaa namin, kun on tehnyt tehtävät hyvin. Koiria voisi käyttää siis opetuksessa apuna vaikka miten monin eri tavoin!

Paras avustajakoira on herkkä ihmisten mielialoille, on itsevarma eikä hätkähdä pienestä. Se rakastaa ihmisiä ja varsinkin lapsia, on peruskoulutettu ja ohjaajansa hallinnassa. En ole ihan varma, onko Riia aivan paras mahdollinen koira tällaiseen, mutta se pitäisi testata! Riia on mittelimäiseen tapaan pidättyväinen vieraita kohtaan eikä se juuri välitä rapsutuksista ja silittelyistä. Lapsia se tosin rakastaa aivan valtavasti ja se on tosi hyvä lukemaan ihmisen mielialoja ja maailman paras lohduttaja, koska silloin se tulee lähelle pyytämättä. Riia on myös pomminvarma koira joka tilanteessa, se ei pelkää ääniä eikä erilaisia tiloja tai alustoja, se pystyy keskittymään, vaikka huoneessa olisi useampi koira, se ei missään nimessä ole vähääkään aggressiivinen tai arvaamaton ja se rakastaa leikkimistä, riehumista, temppuilua ja nameja. Tokikin juuri tuo pidättyväisyys voi olla este virkakoirana toimimiselle, mutta ei välttämättä. Pidättyväisyys ei esimerkiksi meillä täällä kotona ollessa ilmene millään lailla, vaan Riia ottaa kaikki vieraat aina ilolla vastaan. Mutta esimerkiksi pihalla, koulutushalleissa ja vieraissa paikoissa sitä ei yhtään kiinnosta vieraat ihmiset, vaikka he haluaisivat moikatakin Riiaa. Paitsi jos he ovat lapsia, ne on vaan ihan liian ihania. Siksi ihan mielenkiinnosta haluan sen tuonne testiin viedä! Ehkä Riia voisi jonain päivänä toimia minulla työparina.

Haluatko lukea aiheesta lisää?
Koirat kasvatus- ja kuntoutustyössä ry. 
Valteri-koulu Mikaelin virkamieskoirat Facebookissa
Kennelliiton tiedote lukukoirakoulutuksesta
Ylen uutinen lukukoirista

Melkein valmis opettaja

Hassua, kun on suorittanut niin paljon opintoja avoimen yliopiston puolella, ennen kuin on ees päässyt sisälle yliopistoon, niin tällainen tilannekin on mahdollista: en ole tehnyt edes kanditutkielmaani vielä, mutta käytännössä minun pitäisi olla valmis viimeistään 2016 vuoden lopulla. Eli ensi vuonna! Tämän kevään jälkeen minulla on suorittamatta pari kurssia erityispedagogiikan syventäviä opintoja, kaksi harjoittelua, 28 opintopistettä POM-opintoja, kandi ja gradu. Kandin teen erään ystäväni kanssa yhdessä ensi syksynä. Pomit valmistuu kevääseen 2016 mennessä, syventävätkin varmasti. Sitten olisi enää ne kaksi harjoittelua ja gradu. Jos saisin harjoittelut alta pois ensi kevääseen mennessä, voisin käytännössä mennä jo syksyllä tekemään sijaisuuksia jonnekin samalla, kun kirjoittaisin graduani.

Opintojani on niin vähän jäljellä! Sitä on vaikeaa uskoa juuri sen takia, että en tuota kandiakaan ole vielä saanut tehtyä. Ja se, miksen ole saanut sitä tehtyä, johtuu siitä, että en voi virallisesti olla kandi ennen kuin olen tehnyt POMit ja Jyväskylän erkalla ne saa aloittaa vasta kakkosvuonna. Niiden tekemisessä kestää se vähintään puolitoista vuotta, joten tässäpä syy, miksi en ole jaksanut sitä kandia vielä edes ajatella. Mutta ajatella! Voisin ensi vuoden syksynä, puolentoista vuoden päästä, olla käytännössä jo tekemässä opettajan hommia! Minä tarvitsen välillä tämmöistä tsemppiä, sillä niin kuin tässä postauksessa kerroin, opiskelijaelämä ei tosiaan ole minua varten. Sitten ensi keväänä, kun olen kaikki pienimmät pahat saanut pois alta, aion todentotta nauttia elämästäni oikein kunnolla!

Kaukaa kuulin naurua ja lähdin sitä etsimään.

opiskelijaelämä = ei elämää

Mä oon nyt tänään taas, ja viimeaikoina oikeestaan koko ajan, joka päivä, joutunu miettimään sitä, että onko opiskelijaelämä sellaista elämää, jota mä haluan ja varsinkin jaksan elää. Mulle opiskelijaelämä ei ole bileitä ja kavereita. En ole tähän päivään mennessä onnistunut saamaan yhen yhtä hyvää kaveria opiskelukavereista. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että aloitin opinnot jo kaksi vuotta kasvatustiedettä lukeneena eli niin ollen toisen/kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa samoilta kursseilta. He taas tunsivat toisensa jo entuudestaan, enkä missään nimessä ole niin rohkea persoona, että menisin johonkin valmiiseen klikkiin jo mukaan. Alkio-kaverit ovat pysyneet hyvinä kavereina ja hiedän seurastaan nautin. Meillä on kuitenkin tosi erilaiset aikataulut/opinnot/vapaa-ajanharrastukset, joten vietämme ehkä illan-pari viikossa toistemme seurassa.

Bileitä en harrasta enää yhtään. En jaksa. Mua ei kiinnosta. Mulla on bileissä tylsää ja epämukavaa. Haluan nukkumaan viimeistään kaheltatoista. Oon tosi kiukkunen, jos mua väsyttää, eli en ees mitään parasta seuraa kenellekään. Joskus saatetaan istuu iltaa pitempään kaveriporukalla, jolloin menee just ehkä puoleen yöhön. Alkoholin juominen rajottuu tällä hetkellä mun elämässä lähinnä viinilasillisiin sillon kun se tuntuu hyvältä, eli ehkä kerran kuukaudessa.

Mä en oo vaan ehkä ikinä ollu semmonen ihminen, joka oikeesti nauttis niistä asioista, jokka perinteiseen opiskelijaelämään kuuluu. Mä oon enemmänkin perhekeskeinen, mä tykkään esimerkiksi tehä ruokaa, syödä yhessä ja pelailla pelejä kotona. Tykkään harrastaa liikuntaa, olla pihalla ja kokea erilaisia, ihania asioita. Mä oon koiraihminen, koiran omistaminen on mulle tosi iso asia ja koirien kanssa harrastaminen on ollut aina mulle kaikista rakkain harrastus.

Opiskelijaelämääni kuuluu siis alle 100 e:n kuukausibudjetti ja tuhannen vuoden yksinäisyys. Irtonaisuus. Tunne siitä, ettei pysty olemaan oma ittensä. Mä haluan valmistua erityisopettajaksi, koska se todella on mun juttu, mutta mä haluaisin voida tehä se sillä lailla, että vois tehä niitä itelle tärkeitä asioita samalla. Tällä hetkellä mä vaan odotan sitä, että mä valmistun, koska sitten "voin alkaa elää elämääni." Mutta eihän sen pitäisi niin mennä. En voi opiskella siten, että ootan vaan päivää, kun valmistun. Silloin mulla on rahaa, muttei ehkä niin paljoo aikaa. Jos lykkään kaikkea siihen, että olen töissä, on nää opiskelijavuodet hukkaan heitetty ja valmistumisen jälkeen mun täytyy hirveellä tohinalla tehä kaikki, mitä oon aina halunnu tehä.

Tää postaus on nyt alustus siihen, mikä mun päässäni on alkanut tänään kyteä. Jos ottaisinkin (taas) opintolainaa ja käyttäisin sen rahan koiraharrastukseen. Vai luulenko mä vaan tarvitsevani sitä niin paljon? Enkö oikeasti pärjää enää ilman, enkö keksisi jotain muuta, mistä voisin nauttia yhtä paljon? Jään pyörittelemään ajatusta mielessäni vielä vähän enemmän.

Arki

Mulla on ollut työn alla matkakertomus meidän Floridan reissusta, mutta koska siellä ehti tapahtua vaikka ja mitä, tulee postaus olemaan valtava. Lisäksi kuvien laittaminen ottaa aina oman aikansa, joten en ole jaksanut sitäkään vielä tehdä.

Koulu on lähtenyt täydellä tohinalla käyntiin ja kiirettä pitää, mutta onneksi maaliskuussa helpottaa. Minulla on tulossa pari tenttiä, yksi iso oppimistehtävä ja puheopetusharjoittelu, joiden lisäksi täytyy oppia soittamaan pianoa ja käydä koulussa melkein joka päivä. Valitettavan usein päiväni ovat venyneet kuuteen asti -  tosin päivät alkavat vähän miten sattuu, 8 ja 12 välillä.Tenttiin pitäisi jossain vaiheessa ehtiä lukemaan myös.

Tajusin kuitenkin tänään koulupäivän jälkeen sängyssä laiskotellessani, että valmistumiseeni ei ole enää kauheasti aikaa! Ensi syksynä teen varmaankin kandin työni erään ystäväni kanssa, yhden ison harjoittelun ja sitten muutaman kurssin siihen päälle. Sitten onkin enää jäljellä vuodelle 2016 - 2017 gradu ja loppuharkka!! Ja kävi semmoinenkin ajatus mielessäni josko jo ensi vuoden kesänä, siis 2016, kirjoittaisin graduni pois! Se on ihan mahdollista! Minun opintoni etenevät tosiaan aika typerässä järjestyksessä, kun opiskelin ennen yliopistoon pääsyä kaksi vuotta avoimen yliopiston kursseja. Ja koska teen myös luokanopettajaopinnot, jotka on tietyllä lailla aikataulutettu, voin valmistua kandiksi vasta niiden jälkeen. Ja niissä menee vielä vähintään ensi joulukuuhun asti. Mutta niiden jälkeen (ja erkan aineopintoihin, jotka saan kasaan nyt keväällä) ei jää jäljelle opinnoistani enää kuin vain gradu ja muutama soveltava erkan kurssi! Loppu häämöttää siis!

Takaisin raiteilla

Mulla meni melkeen koko viime viikko sairastellen. Olin lievässä kuumeessa, kurkkukipeenä ja flunssaisena, joten jätin melkein kaiken urheilun väliin. Ainoastaan perjantain balettiin menin ja sen lisäksi vedin parin tunnin liikuntakerhon lapsille ja kävin boulderoimassa lauantaina. Mutta siinä oikeastaan oli viime viikon treenit. Viime viikko oli pitkä, tuskainen ja tylsä.

Mutta tänään pääsin taas treenin makuun, kun aamuni alkoi liikuntademolla, jossa oli aiheena yleisurheilu. Teimme parin tunnin verran ihan kunnon treenistä käyviä juoksu-, hyppy- ja heittoharjoituksia, minkä jälkeen ainakin etureisissä tuntui jo. Kuitenkin illalla menimme vielä vakiotreenikaverini M:n kanssa pumppiin. Rakastan maanantain pumppia, kun sitä pitää kaikista paras yliopistoliikunnan ohjaaja. Hyvä treenipäivä!

Huomenna, siis tiistaina, on luvassa vain itämaisen tanssin treenit, koska mulla on koulua 14:15 - 18:30, enkä ehdi combatickiin, joka kuuluu mun perustiistaihin. Keskiviikkoaamu alkaa näillä näkymin aamu-uinnilla R:n kanssa ja illalla luvassa abs&booty-jumppa. Torstaina runfit kahden viikon tauon jälkeen (en malta odottaa!!), perjantaina ainakin baletti ja varmaan joku jumppa alle. Lauantaina vielä lasten liikkakerhoa ja sitten pääsen viettämään laatuaikaa kaveriporukalla Tampereelle :) Saa nähdä ehdinkö salille vielä tällä viikolla, mutta jos suinkin mahdollista, voisin sen ujuttaa vielä johonkin väliin, se on kuitenkin kaikista liikuntalajeista suosikkini!

Hyvää treeniviikkoa!

Kahdeksan tuntia lastenhoitajana

Haaveammattini yläasteikäisenä oli lastenhoitaja. Tiesin olevani hyvä siinä ja ajattelin, että viihtyisin ammatissa ja että se olisi sitä, mitä haluan tehdä joka päivä. Olen duunariperheestä, joten minkäänlaista painostusta akateemiselle uralle ei ikinä ollut, oikeastaan päinvastoin: pienituloiset vanhempani toivoivat, että pääsisin itse mahdollisimman nopeasti leivänsyrjään kiinni. Olinkin pitkään aika varma, että menen lähihoitajakouluun naapurikaupunkiin. Loppujen lopuksi valitsin lukion, enkä ole sitä valintaa katunut hetkeäkään edes rankimpien jaksojen tai ylioppilaskirjoitusten aikana lukiossa. Päätökseeni mennä lukioon vaikutti kaikista eniten kaksi asiaa; kaikki parhaimmat ystäväni olivat menossa lukioon ja yläasteella tehty vierailu lähihoitajakouluun. Lähihoitajakoulussa pidetty esittelyluento ei sytyttänyt minua ollenkaan. Opinnot kuulostivat tylsiltä ja mikä pahinta, vierailun aikana huomasin, että kouluun oli menossa juuri ne tytöt, joista vähiten pidin meidän kaupungistamme. 

Päädyin siis lukioon. Lukioajasta voisin tehdä joskus oman postauksen. Lukio oli hienoa aikaa. Onneksi menin sinne. Ja sitten päädyin monen yrityksen jälkeen erityispedagogiikkaa opiskelemaan, mikä tuntuu koko ajan enemmän minun jutultani. Onneksi valitsin sen, enkä luokanopettajankoulutusta. 

Tänään olin kahdeksan tuntia sijaistamassa paikallisessa päiväkodissa. Tavallaan työ on mukavaa, juuri sellaista, mitä tykkään tehdä: lapset ovat käsittämättömän suloisia ja aitoja tyyppejä, joiden juttuja on niin kiva kuunnella! Rupean parissa tunnissa pussailemaan ja halailemaan lapsia, en tosin varmastikaan sitä tekisi, elleivät muutkin hoitajat tuolla niin tekisi. Jokatapauksessa, minusta lasten kanssa on ihana olla! Ensimmäiset kolme tuntia...

Loppupäivää kohden päätäni särkee. En ole ehtinyt syödä kuin kerran päivän aikana, se ei sovi minulle. Vessassakin kerkeän käydä vain silloin, kun kaikki lapset ovat onnellisia ja tyytyväisiä senhetkiseen olotilaansa. Eli kaikki, mitä päiväkodissa tapahtuu, tapahtuu täysin lasten armoilla. Kun kello alkaa olla niin paljon, että lapsia aletaan tulla hakemaan, tajuavat kaikki jäljelle jääneet, kuinka ikävä heillä on omia vanhempiaan. Alkaa itku, parku ja huuto. Kaikkialla. Jokapuolella ympäri pihaa/päiväkotia lapset itkevät. Jokaiselle täytyy käydä vuorollaan sanomassa, että "äiti tulee kohta." Eihän se mitään auta. Isosisarukset käyvät nykimässä hihaa, että "pikkuveikka itkee, sattuuko siihen?" Lohduta nyt sitä isompaakin siinä samalla kun pidät yhtä itkevää tenavaa sylissä, estät toista hakkaamasta kolmatta ja puhallat neljännen otsaa, kun hän ehti kolauttaa sen kolmannen kerran sinä päivänä liukumäessä. 

Pahinta on ehkä kuitenkin se kylmyys. Miksi, oi miksi aikuisille ei ole olemassa niin käytännöllisiä vaatteita kun lapsille? Luulin, että olin ottanut tarpeeksi vaatteita mukaan: minulla oli talvikengät, villasukat, tavalliset sukat, sukkahousut, trikoohousut, tuulihousut, toppi, pitkähihainen, huppari, tuulitakki, kaulahuivi, pipo ja nahkahanskat, mutta siitä huolimatta viimeistä puoltatoistatuntia pihalla seisoessani, olin niin kylmissäni, että melkein itkin. Varpaat ja sormet olivat niin jäässä, omakin nenä vuosi ja lapset itkivät. Kotiin päästyäni itkin helpostuksesta, että se oli ohi.

Eli ehkä on ihan hyvä, etten aikoinaan päätynyt sinne lähihoitajakouluun opiskelemaan lastenhoitajaksi. Se ei todellakaan olisi minun juttuni. Ihailen niitä hoitajia, jotka tuota jaksavat päivästä toiseen. Ja niin pienellä palkalla. Mihin yhteiskuntamme joutuisi ilman lastenhoitajia?

Identiteetti

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Jollen olisi päässyt opiskelemaan unelma-ammattiini erityisopettaja/luokanopettajaksi, voisin olla toimittaja. Tai kirjailija. Tai kätilö. Tai koirankouluttaja. Tai kahvinkeittäjä. Joo, halusin lapsena kahvinkeittäjäksi. Onneksi pääsin kuitenkin opiskelemaan opettajaksi. Tulevaisuuden toimeentulo on varmaan todennäköisemmin turvattu, kuin jos edelleen haaveilisin kahvinkeittäjän urasta.

Kirjoittamisen tarmoani kuitenkin pääsen tyydyttämään tämän blogin avulla. Ja niiden miljoonan muun, joita olen elämässäni perustanut. En kuitenkaan ole ikinä yhtäkään niistä pitempään jatkanut, tosin ne ovatkin kaikki olleet yksityisiä blogeja, itselleni tarkoitettuja päiväkirjoja, joilla ei ole ollut sen kummempaa sisältöä. Tälle blogille olen kuitenkin asettanut enemmän odotuksia: tarkoituksena olisi jakaa mielipiteitäni ajankohtaisista asioista, kertoa meidän koiranhankinta-operaatiosta, sekä matkoista, joihin pääsen mukaan poikaystävän perheen kanssa (44 päivää Miamiin!).

Olen viimeisen vuoden aikana koukuttunut valtavasti joihinkin blogeihin ja oikeastaan ne ovat aika pitkälti perheblogeja. Oma perhe on aina ollut itsellänikin suurin haave kaikista ja sen vuoksi käytän paljon aikaa lukemalla toisten ihmisten perhe-elämästä. Perheen perustaminen ei kuitenkaan ihan vielä, opiskelujen ollessa niin pahasti kesken, ole meille vielä ajankohtaista, joten joudun tyytymään vain odotteluun ja haaveiluun :D Kuitenkin yksi asia minua harmittaa  monessa blogissa verrattuna omaan elämääni: miten ihmisillä on varaa sisustaa, laittaa ruokaa, hoitaa lapsia, hankkia koiria, harrastaa ratsastusta, käydä salilla, hankkia personal trainer jne.? No vastaus on varmaan siinä, että he eivät ole opiskelijoita. Kuitenkin kaikki nuo edellä mainitut asiat ovat sellaisia, joihin minäkin haluaisin mahdollisuuden. Blogi tulee siis kertomaan myös siitä, millaista on elää opiskelijan opintotuella. Siinä ei kauheasti shoppailla ja hankita merkkivaatteita tai käydä ketju-saleilla. Mutta onneksi on olemassa kirpputoreja, sukulaisten vanhoja vaatteita ja huonekaluja. Ja yliopistoliikunta.

- Erika