Sisäsiisteyskoulutus kerrostalossa

Aikaisemmin asuessani vielä kotona, omakotitalossa maalla, oli kohtalaisen helppoa opettaa koirat sisäsiisteiksi, kun ei niitä tarvinnut kuin lykätä takapihan ovesta ulos. Siitä, kun huomasi pennun kiertelevän sen näköisenä, että hätä on tulossa, meni ehkä se kaksi-kolme sekuntia, niin oltiin koiran kanssa ulkona. Toista se on kerrostalossa. Meillä on nurmikkoa ainoastaan takapihalla ja takapihalle pääsee sisältä vain kellarin kautta. Asumme neljännessä kerroksessa ja kellari on kaiken lisäksi vielä lukkojen takana, meni sinne sitten hissillä tai portaita. Varsinkin silloin, kun Riiaa kantaa, on paljon kätevämpi mennä hissillä, koska hississä kellarikerroksen lukittu painike on helpompi avata yhdellä kädellä kuin ykköskerroksen raskas ovi kellariin. Niinpä sen jälkeen, kun huomaa Riialla olevan hätä, tapahtuu seuraavaa: ota pentu syliin, laita sille remmi. Astu porraskäytävään. Jää odottamaan hissiä, joka ei siis todellakaan ole neljännessä kerroksessa, vaan todennäköisesti jossain ihan muualla. Ja hissi on hidas. Odota, odota, odota. Hissi saapuu. Väännä avaimella kellarikerroksen nappia. Odota. Astu hissistä ulos, kävele pitkä käytävä. Avaa yhdellä kädellä taiteillen (ja vielä näin kesällä parhaimmassa tapauksessa, kun toisessa kädessäsi on avaimet ja nameja ((KOSKA NAISTEN KESÄVAATTEISSA EI OLE TASKUJA!!)) toisessa pentu, joudut avaamaan sen itseasiassa ilman yhtäkään vapaata kättä) kellarikerroksen mielettömän raskas ja vastaanpaneva ulko-ovi. Nouse portaat maanpinnalle. Kävele vielä viisi metriä nurmikolle. Paitsi jos siinä on ihmisten autoja, niin täytyy kävellä vielä kauemmas.

Eli tähän kaikkeen menee vähintäänkin minuutti-kaksi. Kerran Riialta pääsi syliini vähän, kun oli jo liian myöhäistä. Mutta pääasiassa olemme ehtineet aina ulos, kun olemme vain yrittäneet. Aina vaan ei jaksa tätä rumbaa ja antaa pennun pissata mieluummin sanomalehdille sisälle. Varsinkin silloin sitä tuli tehtyä paljon, kun sitä pissaa tuli oikeasti koko ajan. Meillä on myös parvekkeen ovi auki ja siellä sanomalehtiä. Riia tykkää käydä siellä, jos ei ole mahdollisuutta päästä ulos.

Luulin aluksi, että Riia ei oppisi pitkään pitkään aikaan sisäsiistiksi, juuri sen takia, että ulos sitä ei vaan kerta kaikkiaan jaksanut viedä viiden minuutin välein. Ja muutenkin, se rupesi aluksi aina vaan leikkimään siellä ulkona sen sijaan että olisi keskittynyt tarpeittensa tekoon. Nyt olemme kuitenkin päässeet siihen pisteeseen, Riian ollessa 4,5 kk, että Riia osoittaa hienovaraisesti tiukalla tuijotuksella, että nyt pitäisi päästä ulos. No, se on aina vähän tulkinnanvaraista, sillä se saattaa herätä yhtäkkiä muutenkin uniltaan ja tulla tarkastamaan, että ollaan paikalla vielä. Ja silloinkin se tuijottaa ihan samalla lailla. Eli ihan aina oikean hädän aikaan ei tule vietyä sitä ja joskus taas vie, vaikkei sillä olekaan oikeasti hätää. Mutta joka tapauksessa, se osaa pyytää ulos! Aamuisin se hyppää sänkyyn, kun sillä on kakkahätä. Se on muutenkin kakannut sisälle ehkä kaikenkaikkiaan kolme-neljä kertaa. Siitä se ei selvästikään tykkää. Eli kakkahädälle me herätään aamuisin puoli kahdeksan maissa viimeistään. Pissat se tekee kyllä yöllä paperille, jos tulee hätä. Tai sitten en vain herää sen varoitukseen ennen kuin vasta tuolloin "ihmisten aikoihin", kun se varottaa jo isommasta hädästä.

Miten opetimme sen näin nopeasti ja sujuvasti sisäsiistiksi, vaikka olosuhteet olivat haastavat? Kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä siihen vaadittiin. Mutta kuten totesin jo edellä, niin aina ei siltikään jaksa, eikä tarvitsekaan! Kuitenkin kun pääpiirteittäin jaksaa pennun viedä ulos aina kun se on herännyt, lopettanut leikkimisen tai ollut muuten pitemmän aikaa hereillä, se kannattaa viedä ulos. Palkkasimme aina nameilla pissan tekemisen ulos ja jätimme huomioimatta sisälle tehdyt tarpeet. Sanomalehtiä meillä on ollut aina vain makuuhuoneessa ja parvekkeella. Iltaisin, kun Riia on enemmän hereillä, suljemme makkarin oven, jolloin sitä on helpompi pitää silmällä ja huomata, jos sillä on hätä. Päivällä se oikeastaan pääasiassa nukkuu, joten se viedään ulos silloin, kun se herää.

Opetimme sille myös erittäin kätevän käskyn: "pissaa." Tällöin sen saa pissaamaan, jos itsellä on kylmä tai kiire. Kakata se ei käskystä osaa, mutta sen hädän huomaa kyllä erilaisesta käytöksestä ja kuulostelemalla pennun kehontoimintojen aikataulua. Riia esimerkiksi kakkaa kolmesti päivässä: aamulla ensimmäiseksi, alkuiltapäivällä ja myöhään illalla. Muina kertoina ulkona käydessä sitä kakkaa ei oikeastaan siis tarvitse odottaakaan tulevaksi.

Avainsanat sisäsiisteysopetuksessa on viitseliäisyys ja säännöllisyys. Pentu pitää viedä ulos monta monta kertaa päivässä. Kolme ei riitä. Kolmekymmentä on ehkä aika lähellä. Alussa pentu pissaa 5 min - 1 h välein suunnilleen. Eli ulos pitää käytännössä viedä koko ajan! Ja pikkuhiljaa, kun rakko kehittyy, kannattaa yrittää keskittyä siihen säännöllisyyteen: meillä esimerkiksi Riia pääsee heti ulos, kun se aamulla pyytää, sitten aina tasaisin väliajoin pitkin päivää. Ehkä se näin oppii pidättelemisen jalon taidon.

Viikko vielä!

Viikko vielä koiranpennun tuloon. Tai siis hakuun, hauskaa, että puhuu aina tulemista, vaikka eihän se tänne itsekseen kävele. Haetaan se Kirkkonummelta ja sopivasti sattui niin, että ollaan juuri muutenkin menossa sinä viikonloppuna käymään Helsingissä, niin pennun haku suju luontevasti siinä samalla. Kotona vauvan kanssa ollaan sitten sunnuntaina.

Hankintoja on tehty jo mukavasti ja koti alkaa olla valmis pentua varten. Voisin listata tähän ihan mielenkiinnosta tavaroita, joita ollaan hankittu ja niiden hintoja:

- pentupanta 3,95 e
- ruokakuppi 3,00 e
- vesikuppi 9,90 e
- peti 19,95 e
- pieni virtahepolelu 3,95 e
- köysilelu 3,00 e
- pentuaitaus 89,90 e
- kakkapussiautomaatti 8,80 e
- kuppialusta 5,95 e
- tassupyyhe 6,00 e
- frisbee 5,00 e

yhteensä: 163,30 e

Ei tässä kuitenkaan kaikki, mitä meillä on, sillä koska meillä on ollut kotona aina koira/koiria ja meidän vanha Peppi ei tarvitte enää esim. kisavarusteita, kaikkia miljoonaa pantaa, kaksia kynsisaksia, otin kotoa seuraavat esineet pentua varten:

- kuljetusboksi (joka tulee olemaan liian pieni, kun pentu kasvaa)
- pallolelu
- kolme tavallista remmiä (kaksi pientä ja kevyttä, yksi nahkainen)
- isompi panta (nahka)
- puolikiristävä panta
- kynsisakset
- noutokapula
- näyttelyremmi
- kiristävä ketjupanta x2

Nyt mietitään vielä, olisiko tarpeellista hankkia esimerkiksi kevythäkki. Toisaalta, kannatan sitä, että koira käyttää omia jalkojaan ja pystyy rentoutumaan näyttelyissäkin ihan ilman häkkiä, mutta toisaalta, olisi siitä ehkä hyötyäkin juuri rauhoittumisen kannalta ja matkustamisessa. No tätä täytyy miettiä.

Meille tulee koira!!

Vihdoin ja viimein! Me ollaan tehty päätös ja maksettu varausmaksukin jo! Meille tulee kahden viikon päästä koira!

Pikkuinen on nyt sitten rodultaan mittelspitz - saksalainen kääpiöpystykorva, Nimeksi sille on annettu Riia. Kävimme katsomassa sitä viime lauantaina kasvattajan luona ja pentu sekä sen äiti ja isä ja muut sukulaiset hurmasivat meidät kyllä totaalisesti. Koira tulee olemaan varmasti maailman suloisin! Ja mä oon niin onnellinen, että saadaan vihdoin oma koira kotiin!

Onnellisuus

Mä oon nyt tosiaan ollu tämän viikon lapsuuden kodissani. Täällä sitä on päässyt taas omille juurillensa ja kiinni siitä, mitä ite on. Oon nauttiny sydämeni kyllyydestä koiralenkeistä ja hyvästä ruuasta, isosta kodista ja tutuista asioista. Oon huomannu, että täällä voi oikeesti rentoutua ja nauttia elämästä. Jyväskylä ja kaupunkiympäristö ei sen puolesta oikeen sovi mulle. Oon kova stressaamaan ja kaipaan sitä, että saa vaan rauhassa iteksensä kulkea mettässä ja pelloilla, mieluusti koiran kanssa. Täällä totesin todellakin, että mun sielu kuuluu maalle. Toivon, että tulevaisuudessa voisin asettua pysyvästi asumaan jonnekin, jossa on paljon peltoa, mettää ja järvi. Pimeitä talvi-iltoja ilman valosaastetta ja armoton hiljaisuus, joka syntyy siitä, että läheisimmälle "isolle tielle" on matkaa pari-kolme kilometriä ja sankka mettä on siinä välissä. Niistä asioista on mun onnellisuus tehty.

Kuulumisia

Kevät on ollut kiireinen, mutta pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Lisäksi, kun ajatuksia on jo vuodesta toiseen pyöritelty, punniskeltu ja mietitty, niin viimeinkin, olemme menossa kattomaan koiranpentua kolmen viikon päästä! Ihanaa! Tyyppi on rodultaan mittelspitz. Oon tykänny aika spitzeistä, mutten oo koskaan niitä varsinaisesti tuntenut. Oon kuullu kuitenkin, että melko haukkuherkkiä kavereita ovat ja siksi mua vähän pelottaakin, että sopeutuisko semmonen kerrostaloon. Mutta kiva juttu kuitenkin, että kasvattaja antaa tulla kattomaan pentuja ja miettiä rauhassa ennen lopullista päätöstä. Ehkä sen näkee sitten paikan päällä, millainen se kaveri on :)

Nyt kerkee ehkä muutenkin vähän petraamaan tässä blogissa + ehkä on jotain kerrottavaakin tulevaisuudessa. Nyt oon viettänyt pääsiäisviikkoa Alavudella, kun yliopistolla ei oo ollu opetusta koko viikolla. Oon nautiskellu elämästä huonosta säästä huolimatta!

opiskelijaelämä = ei elämää

Mä oon nyt tänään taas, ja viimeaikoina oikeestaan koko ajan, joka päivä, joutunu miettimään sitä, että onko opiskelijaelämä sellaista elämää, jota mä haluan ja varsinkin jaksan elää. Mulle opiskelijaelämä ei ole bileitä ja kavereita. En ole tähän päivään mennessä onnistunut saamaan yhen yhtä hyvää kaveria opiskelukavereista. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että aloitin opinnot jo kaksi vuotta kasvatustiedettä lukeneena eli niin ollen toisen/kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa samoilta kursseilta. He taas tunsivat toisensa jo entuudestaan, enkä missään nimessä ole niin rohkea persoona, että menisin johonkin valmiiseen klikkiin jo mukaan. Alkio-kaverit ovat pysyneet hyvinä kavereina ja hiedän seurastaan nautin. Meillä on kuitenkin tosi erilaiset aikataulut/opinnot/vapaa-ajanharrastukset, joten vietämme ehkä illan-pari viikossa toistemme seurassa.

Bileitä en harrasta enää yhtään. En jaksa. Mua ei kiinnosta. Mulla on bileissä tylsää ja epämukavaa. Haluan nukkumaan viimeistään kaheltatoista. Oon tosi kiukkunen, jos mua väsyttää, eli en ees mitään parasta seuraa kenellekään. Joskus saatetaan istuu iltaa pitempään kaveriporukalla, jolloin menee just ehkä puoleen yöhön. Alkoholin juominen rajottuu tällä hetkellä mun elämässä lähinnä viinilasillisiin sillon kun se tuntuu hyvältä, eli ehkä kerran kuukaudessa.

Mä en oo vaan ehkä ikinä ollu semmonen ihminen, joka oikeesti nauttis niistä asioista, jokka perinteiseen opiskelijaelämään kuuluu. Mä oon enemmänkin perhekeskeinen, mä tykkään esimerkiksi tehä ruokaa, syödä yhessä ja pelailla pelejä kotona. Tykkään harrastaa liikuntaa, olla pihalla ja kokea erilaisia, ihania asioita. Mä oon koiraihminen, koiran omistaminen on mulle tosi iso asia ja koirien kanssa harrastaminen on ollut aina mulle kaikista rakkain harrastus.

Opiskelijaelämääni kuuluu siis alle 100 e:n kuukausibudjetti ja tuhannen vuoden yksinäisyys. Irtonaisuus. Tunne siitä, ettei pysty olemaan oma ittensä. Mä haluan valmistua erityisopettajaksi, koska se todella on mun juttu, mutta mä haluaisin voida tehä se sillä lailla, että vois tehä niitä itelle tärkeitä asioita samalla. Tällä hetkellä mä vaan odotan sitä, että mä valmistun, koska sitten "voin alkaa elää elämääni." Mutta eihän sen pitäisi niin mennä. En voi opiskella siten, että ootan vaan päivää, kun valmistun. Silloin mulla on rahaa, muttei ehkä niin paljoo aikaa. Jos lykkään kaikkea siihen, että olen töissä, on nää opiskelijavuodet hukkaan heitetty ja valmistumisen jälkeen mun täytyy hirveellä tohinalla tehä kaikki, mitä oon aina halunnu tehä.

Tää postaus on nyt alustus siihen, mikä mun päässäni on alkanut tänään kyteä. Jos ottaisinkin (taas) opintolainaa ja käyttäisin sen rahan koiraharrastukseen. Vai luulenko mä vaan tarvitsevani sitä niin paljon? Enkö oikeasti pärjää enää ilman, enkö keksisi jotain muuta, mistä voisin nauttia yhtä paljon? Jään pyörittelemään ajatusta mielessäni vielä vähän enemmän.

Minä tahdon koiran

Koiran hankkiminen tulee olemaan varmasti yksi blogini pääaiheista. Minulla on ollut koirakuumetta enempi ja vähempi siitä asti, kun muutin pois kotoa syksyllä 2011. Kotona siis edelleen asustelee rakas 11-vuotias kääpiösnautserinarttuni, jonka kanssa on tullut kyllä koko elämä jaettua. Neiti ei kuitenkaan sopeutunut ikinä kaupunkielämään, joten jouduin jättämään sen lapsuudenkotiini. Sitä on ikävä koko ajan ja joka päivä yhä edelleen. Harrastin käpsyn kanssa pääasiassa agilityä ja tokoa, sekä jonkun verran kierreltiin mätsäreissä.

Kotona asuu myös viisivuotias porokoirauros. Sen kanssa harrastin myöskin yhden syksyn ajan tokoa, kunnes tuli talvi ja kotipaikkakunnallani loppui koiraharrastus. Seuraavana kesänä totesin, että koira ei enää siedä muita koiria lähellään ja harrastus loppui siihen, kun tuli taas syksy ja koiraharrastukseen pakostakin tauko. Asuin maalla, jossa ei ikinä törmännyt kehenkään toiseen koiraan, joten minulla ei riittänyt aika, eikä oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan sosiaalistaa sitä, kun taajamaan olisi pitänyt ajaa autolla ja minulla ei tuohon aikaan ajokorttia vielä ollut. Koira on kuitenkin mitä parhain ystävä vielä kotona asuvalle pikkuveljelle ja kaikesta huolimatta muutenkin ihana pakkaus. Energinen ja viisas, juuri sellaisen koiran haluaisin itsellenikin.

Miksi en sitten omista koiraa? No siihen on syynä raha. Tahdon, että minulla on mahdollisuus viedä koira lääkäriin, jos se sitä tarvitsee, ostaa sille laadukasta ruokaa ja harrastaa kaikkea mahdollista. Aikaisemmin siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Kuitenkin J tekee nykyään opiskelujen ohessa opettajan hommia, joista saa ihan hyvin rahaa. Itsekin tienasin aika hyvin kesällä. Tarkastelemme siis tilannetta keväälllä ja mietimme olisiko nyt aika ottaa koira.

Minkä koiran haluaisin? Vastaus tähän kysymykseen vaihtuu nopeammin kuin sää ulkona. Minulla kuitenkin on muutama suosikkivaihtoehto, jotka pysyvät mukana päivästä toiseen. Samoin J:llä on asiaan oma näkemyksensä.
Kääpiösnautseri - rakastan snautserien itsepäistä ja huumorintajuista luonnetta. Oma käppänäni on kuitenkin samalla fiksu ja on oppinut kaiken, mitä olen halunnut sille opettaa. Se osaa satoja temppuja ja olemme saaneet ihastuttaa sukulaisia niillä tempuilla. Huono puoli käpsyissä on kuitenkin se, että niitä täytyy trimmata. Sehän tietää enemmän rahanmenoa ja stressiä, meillä kun ei autoa ole ja epäilen, että täällä Jyväskylän keskustassa ei ainakaan kovin lähellä ole ihmistä, joka osaisi trimmata snautsereita.
Länsigöötanmaanpystykorva - tämä on J:n suosikkirotu. Suloinen, pieni energiapakkaus. Minusta käyttöominaisuudet ja luonne muutenkin vaikuttaa meille sopivalta. Ainut mikä minua häiritsee, on yhdennäköisyys hirvikoirien kanssa. Vaikka ei se mikään ratkaiseva asia olekaan. Luonne on kuitenkin tärkeintä. Se, että koiran kanssa pystyy harrastamaan.
Mittelspitz - mittelit ovat suloisia ja ainakin tokossa ja agilityssä pärjäävät ihan hyvin, joten uskoisin niissä olevan tarpeeksi harrastuspotentiaalia myös minun tarpeisiini.
Schipperke - näihin en ole ehtinyt tutustua tarkemmin, kun olen vasta viime päivinä tajunnut, että myös schipperke saattaisi sopia meille. Pieni paimenkoira/rottakoira Belgiasta kuulostaa kuitenkin hyvältä, sillä rakastan terrierien luonteen sähäkkyyttä ja energiaa, mutta myös paimenkoirien miellyttämisenhalua ja laumaviettiä (eli sitä, että se pysyttelee lähellä).
Sekarotuinen - toisaalta minua houkuttelee pelastaa joku koditon koira vaikka Romaniasta. Katselen aina välillä kodittomien koirien kuvia. Huono puoli on vain se, että sekarotuisella on rajoitetut mahdollisuudet harrastaa, elikkä esimerkiksi agilityvalioksi niitä ei saa, siihen kun tarvitsee myös näyttelytuloksen. Lisäksi "löytökoira" voi tuoda mukanaan ongelmia, joihin ehkä taitoni ei riitäkään. Lisäksi asumme vuokrakämpässä kerrostalossa, joten koiran täytyisi olla hyvätapainen. Pentu on helpompi opettaa hyvätapaiseksi, kuin korjata aikuisen koiran käytösongelmia.

Joka tapauksessa tahtoisin melko pienen koiran. Olen todennut, että ne ovat minun juttuni. Tahdon pystyä ottamaan koiran kainaloon sohvalle ja tahdon pysyä sen perässä agilityradalla.

- Erika

Identiteetti

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Jollen olisi päässyt opiskelemaan unelma-ammattiini erityisopettaja/luokanopettajaksi, voisin olla toimittaja. Tai kirjailija. Tai kätilö. Tai koirankouluttaja. Tai kahvinkeittäjä. Joo, halusin lapsena kahvinkeittäjäksi. Onneksi pääsin kuitenkin opiskelemaan opettajaksi. Tulevaisuuden toimeentulo on varmaan todennäköisemmin turvattu, kuin jos edelleen haaveilisin kahvinkeittäjän urasta.

Kirjoittamisen tarmoani kuitenkin pääsen tyydyttämään tämän blogin avulla. Ja niiden miljoonan muun, joita olen elämässäni perustanut. En kuitenkaan ole ikinä yhtäkään niistä pitempään jatkanut, tosin ne ovatkin kaikki olleet yksityisiä blogeja, itselleni tarkoitettuja päiväkirjoja, joilla ei ole ollut sen kummempaa sisältöä. Tälle blogille olen kuitenkin asettanut enemmän odotuksia: tarkoituksena olisi jakaa mielipiteitäni ajankohtaisista asioista, kertoa meidän koiranhankinta-operaatiosta, sekä matkoista, joihin pääsen mukaan poikaystävän perheen kanssa (44 päivää Miamiin!).

Olen viimeisen vuoden aikana koukuttunut valtavasti joihinkin blogeihin ja oikeastaan ne ovat aika pitkälti perheblogeja. Oma perhe on aina ollut itsellänikin suurin haave kaikista ja sen vuoksi käytän paljon aikaa lukemalla toisten ihmisten perhe-elämästä. Perheen perustaminen ei kuitenkaan ihan vielä, opiskelujen ollessa niin pahasti kesken, ole meille vielä ajankohtaista, joten joudun tyytymään vain odotteluun ja haaveiluun :D Kuitenkin yksi asia minua harmittaa  monessa blogissa verrattuna omaan elämääni: miten ihmisillä on varaa sisustaa, laittaa ruokaa, hoitaa lapsia, hankkia koiria, harrastaa ratsastusta, käydä salilla, hankkia personal trainer jne.? No vastaus on varmaan siinä, että he eivät ole opiskelijoita. Kuitenkin kaikki nuo edellä mainitut asiat ovat sellaisia, joihin minäkin haluaisin mahdollisuuden. Blogi tulee siis kertomaan myös siitä, millaista on elää opiskelijan opintotuella. Siinä ei kauheasti shoppailla ja hankita merkkivaatteita tai käydä ketju-saleilla. Mutta onneksi on olemassa kirpputoreja, sukulaisten vanhoja vaatteita ja huonekaluja. Ja yliopistoliikunta.

- Erika