Mä oon nyt tänään taas, ja viimeaikoina oikeestaan koko ajan, joka päivä, joutunu miettimään sitä, että onko opiskelijaelämä sellaista elämää, jota mä haluan ja varsinkin jaksan elää. Mulle opiskelijaelämä ei ole bileitä ja kavereita. En ole tähän päivään mennessä onnistunut saamaan yhen yhtä hyvää kaveria opiskelukavereista. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että aloitin opinnot jo kaksi vuotta kasvatustiedettä lukeneena eli niin ollen toisen/kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa samoilta kursseilta. He taas tunsivat toisensa jo entuudestaan, enkä missään nimessä ole niin rohkea persoona, että menisin johonkin valmiiseen klikkiin jo mukaan. Alkio-kaverit ovat pysyneet hyvinä kavereina ja hiedän seurastaan nautin. Meillä on kuitenkin tosi erilaiset aikataulut/opinnot/vapaa-ajanharrastukset, joten vietämme ehkä illan-pari viikossa toistemme seurassa.
Bileitä en harrasta enää yhtään. En jaksa. Mua ei kiinnosta. Mulla on bileissä tylsää ja epämukavaa. Haluan nukkumaan viimeistään kaheltatoista. Oon tosi kiukkunen, jos mua väsyttää, eli en ees mitään parasta seuraa kenellekään. Joskus saatetaan istuu iltaa pitempään kaveriporukalla, jolloin menee just ehkä puoleen yöhön. Alkoholin juominen rajottuu tällä hetkellä mun elämässä lähinnä viinilasillisiin sillon kun se tuntuu hyvältä, eli ehkä kerran kuukaudessa.
Mä en oo vaan ehkä ikinä ollu semmonen ihminen, joka oikeesti nauttis niistä asioista, jokka perinteiseen opiskelijaelämään kuuluu. Mä oon enemmänkin perhekeskeinen, mä tykkään esimerkiksi tehä ruokaa, syödä yhessä ja pelailla pelejä kotona. Tykkään harrastaa liikuntaa, olla pihalla ja kokea erilaisia, ihania asioita. Mä oon koiraihminen, koiran omistaminen on mulle tosi iso asia ja koirien kanssa harrastaminen on ollut aina mulle kaikista rakkain harrastus.
Opiskelijaelämääni kuuluu siis alle 100 e:n kuukausibudjetti ja tuhannen vuoden yksinäisyys. Irtonaisuus. Tunne siitä, ettei pysty olemaan oma ittensä. Mä haluan valmistua erityisopettajaksi, koska se todella on mun juttu, mutta mä haluaisin voida tehä se sillä lailla, että vois tehä niitä itelle tärkeitä asioita samalla. Tällä hetkellä mä vaan odotan sitä, että mä valmistun, koska sitten "voin alkaa elää elämääni." Mutta eihän sen pitäisi niin mennä. En voi opiskella siten, että ootan vaan päivää, kun valmistun. Silloin mulla on rahaa, muttei ehkä niin paljoo aikaa. Jos lykkään kaikkea siihen, että olen töissä, on nää opiskelijavuodet hukkaan heitetty ja valmistumisen jälkeen mun täytyy hirveellä tohinalla tehä kaikki, mitä oon aina halunnu tehä.
Tää postaus on nyt alustus siihen, mikä mun päässäni on alkanut tänään kyteä. Jos ottaisinkin (taas) opintolainaa ja käyttäisin sen rahan koiraharrastukseen. Vai luulenko mä vaan tarvitsevani sitä niin paljon? Enkö oikeasti pärjää enää ilman, enkö keksisi jotain muuta, mistä voisin nauttia yhtä paljon? Jään pyörittelemään ajatusta mielessäni vielä vähän enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti