keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Pentupäiväkirjat osa 6.

Tällä hetkellä ei voi muuta kuin todeta Veelan olevan jopa enemmän omaan käteen sopiva koira kuin Riia. Onhan Riia kuin ihmisen ajatus kaikin puolin, mutta Veelan täpinä, yritteliäisyys ja nopeus ovat jotain sellaista, mitkä viehättävät minua todella paljon. Vaikka toki mukanaan tuovatkin omat ongelmansa. Mutta missä mennään nyt?

Toko: 
Veelalla alkaa aika hyvin olla liikkeet kasassa alokasluokkaa varten. Ainoastaan kapulan pidosta puuttuu noin kolme sekuntia ja kärsivällisyys, eli siinä liikkeessä ollaan tosiaan aika alkutekijöissä. Hyppyäkään ei toki olla vielä harjoiteltu pennun kanssa ollenkaan, mutta siinäpä ei nyt mitään ongelmia uskoisi agilitykoiralla tulevan. (Kuuluisat viimeiset sanat?)

Rally:
Veela olisi aivan valmis alokasluokkaan, nyt ootellaan vain kisaiän täyttymistä. Veela on siitä mainio, ettei sen kanssa toistaiseksi ole tarvinnut nähdä vaivaa häiriöharjoittelussa. Olen tehnyt sille siinä suhteessa niin hyvät pohjat jo pentukursseilla: se ei ole ikinä päässyt haistelemaan ketään muita koiria halleissa tai kentällä eikä sillä ole olut tarvetta kiinnittää mitään huomiota muihin koiriin tai ihmisiin, kun minuun katsomisesta on saanut aina nameja tasaisella tahdilla. 

Agility: 
Tämä on Veelan lempilaji ja siihen minä olen pyrkinytkin. Se toimii agilitykentällä aivan erilailla kuin muuten. Se on sähäkkä ja nopea ja on jo hienosti fokusoitunut esteille. En malta oottaa sitä, että pääsemme nostelemaan sille rimoja ja opettelemaan muitakin esteitä kuin vain putkia ja hyppyjä. 

Näyttelyt:
Parin viikon päästä koittaa Veelan ensimmäinen show-päivä. Omaan makuuni se on tosi nättirakenteinen mitteli. Ilmeessä olisi kuitenkin minun mielestäni parantamisen varaa: sillä on melko iso naama, ainakin Riian verrattuna. Lisäksi sillä on suuret korvat ja mitteleillähän ne pitäisi olla pienet. Mutta karvasta on tulossa kaunis ja kokoahan sillä ei ainakaan liikaa näyttelykehiin ole. Kiva kuulla, mitä siitä sanotaan kehässä. 

Veela viikkoa vajaa 7 kk
Ai niin, alkoihan Veelalla muuten ekat juoksutkin! 6,5 kk:n iässä. 

maanantai 29. lokakuuta 2018

Kohti koetta

Ilmoitin Riian taas puolen vuoden koetauon jälkeen tokokokeeseen. Aloitin ilmoittautumisen jälkeen kolmen viikon tehotreenin koetta varten. Riialle epävarmat liikkeet ovat merkinkierto, ruutu ja liikkeestä istuminen ja viime viikolla me treenasimme niistä kiertoa ja istumista. Molemmat ovat nyt jo niin hienot, että alkaa olemaan sellainen tunne, että tällä kertaa voisi olla mahdollista saada jopa se ykkönen. 

Merkinkierrossa Riia tosin tarvitsee vielä paljon häiriötreeniä. Sillä on tapana bongailla merkin kierron aikana jotain muuta kierrettävää tai tuijotettavaa eikä se fokusoi kunnolla itse merkkiä. Olenkin treenannut nyt niin, että olen laittanut merkin kierrossa matkan varrelle erilaisia esineitä tai jopa häiriöihmisiä niin, että Riian on todella pitänyt keskittyä siihen itse kohteeseen, mitä ollaan kiertämässä. Toivoisin, että tämä vähän auttaisi fokusointiongelmaan.

Liikkeestä istumiseen taas olen opetellut sellaisen eräänlaisen rytmin, jonka avulla Riialle onkin osoittautunut jäävien erottelu helpommaksi. Juuri ennen kuin jätän Riian istumaan, otan ikään kuin pitemmän askeleen vasemmalla jalalla ja sitten lyhyemmän oikealla ja sitten tulee käsky. Ihan pieni, huomaamaton rytminmuutos etenemisessä. Se on tuonut varmuutta oikean asennon (istumisen) hoksaamiseen. 

Tällä viikolla meillä olisikin sitten vuorossa ruutu ja ruudun hinkkaaminen. Mutta siinä en usko sen kummempia ihmeellisyyksiä olevan muuten kuin että toistoja vaan kosketusalustalla, niin ruudulle hakeutuminen taas vahvistuu. Kuulin nimittäin eräältä koirillaan voi- ja evl-luokissa kisaavalta, että hän ottaa treeneissä noin 90 prosenttia kerroista ruudun edelleen targetin kanssa ja vain silloin tällöin ilman. Ja minä kun olen jotenkin ajatellut, että targetista pitäisi pyrkiä eroon... 

Tällä kertaa siis yritämme tosissaan treenata koetta varten, katsotaan riittäisikö meillä tällä kertaa pisteet jo ykköstulokseen. 

c Meeri Koski

perjantai 12. lokakuuta 2018

Veela Valkoinen 6 kk



Veelalle tuli viime viikolla täyteen 6 kk. Puolivuotias Vee on jo hyvin persoonallinen ja rakastettava koira. Veela on monella tapaa hyvin erilainen koira kuin Riia on, mutta yksi niissä on samaa: oppimiskyky. Ne ovat molemmat älykkäitä ja hoksaavia koiria. Ja erittäin innokkaita tekemään kaikenlaista.

Veela on mahdottoman kova neiti pussailemaan ja halimaan. Se oikeasti halaa. Se hyppää usein täysillä syliin, nuolee ja lopuksi painaa päänsä olkapäätä vasten. Se rakastaa rapsutuksia ja lattialla maatessaan se kääntyy heti selälleen, jos joku lähestyy sitä. 

Veela on hauska minimitteli. Jos siltä kielletään jotain, se tulee heti häntä heiluen mielistelemään suupieliään lipoen. Se siis on nöyrä, vaikka osaa olla kovapäinenkin. Yksi Veelan lempinimistä on Kääpiö, koska se on niin mahdottoman pieni. Se on kasvoiltaankin Riiaa vielä tosi paljon pienempi ja säkäkorkeudeltaan ainakin neljä senttiä matalempi. Toivoisimme kovasti, että se jäisikin noin pieneksi ja onhan siihen ihan hyvät mahdollisuudet. Medikoiraa siitä ei näytä tulevan. Veela painaa tällä hetkellä noin 6,5 kg, kun Riia on noin 8,4 kg. Kasvaahan Veela varmasti ainakin massaa vielä, mutta Riiaan verrattuna se oikeasti on ihan mahdottoman pieni. 


Veela osaa jo vaikka mitä. Kaikista liikuttavinta on kuitenkin se, kuinka tuo pieni elohiiri on oppinut odottamaan lupaa tulla häkistä ulos. Se katsoo anovasti suoraan silmiin kulmiensa alta, pää matalalla. Ja saatuaan luvan, se on maailman onnellisin! Veela rakastaa sitä, kun se saa osallistua ja harrastaa.

Agilityssä Veela on jo hienosti fokusoitunut esteille, mutta jatkamme yhä harjoittelua sen asian suhteen. Sekä tokossa että rallyssa harjoittelemme ahkerasti alokasluokan juttuja ja ainakin rallyn osalta alokasluokka päästäänkin varmaan korkkaamaan pian jo kisaiän tullessa täyteen.

Veela on kertakaikkisen mahtava tyyppi ja Riian paras kaveri. Ne sopivat mainiosti yhteen ja leikkivät lähes koko ajan. Enää ei olisi elämää ilman Veelaa. Maailman kilteintä ja iloisinta pikkumitteliä.


perjantai 5. lokakuuta 2018

Itsensä vertaileminen muihin

Varmaan on olemassa ihmisiä, jotka pystyvät keskittymään ihan vain siihen, mitä itse tekee, olemaan ylpeä omasta menestyksestään ja nauttimaan tekemisestä vertailematta itseään muihin. Mutta sitten on minunlaiseni ihmiset, jotka heijastavat kaikkea tekemistään muista. Itselläni itseni vertaaminen muihin onneksi pääasiassa motivoi ja kannustaa treenaamaan ja tekemään, mutta pakko kuitenkin myöntää, että joskus se kyllä myös lannistaa. 

Jos ajatellaan vaikka agilityä. Me olemme Riian kanssa takunneet kauan kepeillä ja ei meillä muutenkaan ole radoilla nollat paukkuneet. Eihän me ihan tolkuttoman kauaa olla vielä kisattu, vasta 9 kuukautta ja noin 8 - 9 kisaa, mutta on meidän ohi jo samaan aikaan kisaamaan aloittaneita koirakoita mennyt kolmosiin. On toki niitäkin, jotka eivät myöskään ole vielä lähelläkään kolmosluokkaa, mutta totta kai sitä itse kiinnittää huomionsa niihin, jotka ovat jo  päässeet kolmosiin. Ja se kyllä minua ihan pikkuriikkisen lannistaa, vaikka totta kai seurakavereiden ja muiden tuttujen puolesta onkin onnellinen. 


Itsensä vertaileminen muihin on kuitenkin tyhmää, sillä jokaisella on omat lähtökohdat kisaamiseen ja menestykseen. Ja jokaisella on omat ongelmansa sekä tietenkin myös ne vahvuusalueensa. Lisäksi jollain voi olla vaikka toinen, kolmas tai kahdeskymmenes kisakoira, jonka kanssa eteneminen on luonnollisesti nopeampaa, kun tarvitsee vain opettaa se koira eikä opetella itse ohjaamaan. Toisen koira oppii luonnostaan nopeammin kuin toisen, toisen koira taas on muuten nopeampi. Toisen koira on säkäluokkansa ylärajalla, toinen alarajalla. Tasan ei käy onnenlahjat agilityssä. Lajissa on niin paljon ulottuvuuksia että itsensä vertaaminen muihin on järjetöntä.


Jokaisen pitäisi pystyä keskittämään ajatuksensa vain siihen omaan tekemiseen ja siihen, että itsellä on kivaa treenata ja kisata. Siitä olen onnekkaassa asemassa, että oma vähemmän loistelias kisamenestys ei vaikuta intooni treenata. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kova työ palkitaan aina. Ja kyllä minä huomaan itsessäni valtavan kehityksen vaikkapa viimeisen vuoden aikana. Olen esimerkiksi kehittynyt radanlukutaidossa ja radan muistamisessa aivan valtavasti. Enää minulla ei ole mitään ongelmia muistaa rataa enkä kauhistele viiden minuutin rataantutustumisaikaa yhtään. Treeneissäkin yleensä riittää, kun kerran kävelen radan läpi, niin muistan sen sen jälkeen eikä tarvitse enää tehdä kolmea-neljää kierrosta numeroita etsien. Uskallan ilmoittautua treeneissä vapaaehtoiseksi ottamaan vastuuta radan rakennuksesta ja olen ollut jopa kolmosten kisoissa ratamestarina ja selviytynyt siitä hyvin. Uskallan nykyään myös treeneissä itse näyttää, mitä olin radalla mihinkin kohtaan suunnitellut enkä pelkää yhtään, että ideani olisi huonoja tai aivan älyttömiä.

Riiakin on vuoden aikana kehittynyt paljon. Jo kahdet kisat sekä kahdet treenit se on tehnyt kepit erinomaisesti ilman suurempia takkuiluja. Viime kerralla se jopa irtosi kepeille poikkeuksellisen hienosti. Nopeuttakin sille on tullut lisää ja nykyäänhän me treeneissä hypitään aina 30 - 35:n sentin rimoja. Pystyn irrottamaan Riiaa ja luottamaankin siihen paremmin. 

Jos olemme näin paljon menneet vuodessa eteenpäin, niin kuinka pitkälle pääsemmekään vielä. Riia on vasta 3,5-vuotias, Veelasta puhumattakaan. Ehkä minä oikeasti olen jonain päivänä jomman kumman kanssa sm-kisoissa. Joku tuttuni, samaan aikaan kisaamisen aloittanut, on sielläkin varmasti paljon ennen minua, mutta mitä sitten? Me kaikki etenemme omaa tahtiamme, kohtaamme omanlaisemme haasteet ja epäonnistumiset, selviämme niistä ja jatkamme eteenpäin. Tärkeintä onkin juuri halu jatkaa ja yrittää. Jos aina luovuttaa, ei voi myöskään onnistua. Saati sitten, jos ei koskaan yritä. Ja sitä paitsi, vastoinkäymiset kasvattavat meitä kaikista eniten. Miten kukaan ikinä oppisi mitään, jos ei koskaan epäonnistuisi?


maanantai 1. lokakuuta 2018

Pentupäiväkirjat osa 5.

Täällä päin Suomea ei valitettavasti juurikaan ole tarjolla alkeiskursseja tokosta tai jos onkin, niin ne ovat heti täynnä tai niin kaukana, ettei minulla riitä rahkeet lähteä sinne asti. Olen priorisoinut tälle talvelle agilitytreenit isosti tokotreenien edelle, mutta haaveenani silti ehdottomasti on harrastaa Veelan kanssa myös tokoa. Osallistuinkin sen kanssa Sporttirakin Pennusta kisakoiraksi -valmennukseen netissä ja saimme sieltä paljon hyviä vinkkejä ja uusia ajatuksia koiran eteenpäin viemiseksi.


Kurssin kantavia teemoja olivat tarjoaminen, kontakti ja luopuminen. Niiden varjolla treenattiin myös seuraamista ja noutamista. Veelalle olen saanut rakennettua aika kivan seuraamisen käytöksen poimisen kautta, mikä tarkoittaa sitä, että haetaan koiralta oikea käytös, palkataan se ja vahvistetaan sitä. Tällä lailla opettamalla seuraaminen on oikeastaan tullut vähän niinkuin itsestään. Sen lisäksi totta kai pitää erikseen treenata perusasentoon tulemista ja siinä pysymistä sekä käännöksiä. Käännöksiä ollaan harjoiteltu takapäänkäyttöharjoitusten kautta ja niissä Veela onkin jo oikein taitava.


Seuraamisen lisäksi toinen tärkeä pohjaliike tokossa on noutaminen. Veela tykkää hirveästi tehdä hommia kapulalla, mutta pito ei vielä onnistu. Noutamista pohjustettin pentukurssilla kahden lelun leikillä sekä tekemällä vauhtinoutoja ja erityisesti noiden vauhtinoutojen kannalla minä olen. Siinä kapula heitetään ja päästetään pentu menemään perään. Kun pentu nappaa kapulan suuhunsa, juostaan itse toiseen suuntaan. Ainakin Riialle rakentui tällä tavalla oikein mahtava noutoliike ja noutaminen onkin sen ykkösjuttu. 



Sporttirakin kurssin kautta innostuin taas vähän lisää koiran kouluttamisesta. On tämä niin hauska laji. Ja kuinka helppoa koiran koulutus onkaan, kun vaan osaa ajatella, mitä tekee, milloin tekee ja miksi tekee. On aivan mahtavaa, kun saa koiransa toimimaan. Ja vielä, kun koira on innokas ja tekee mielellään töitä ihmiselle, niin mikäs sen parempaa.