Miten aika riittäisi kaikkeen?

Nyt kun Riian kanssa harrastetaan ja kilpaillaan kahdessa lajissa, on koiraharrastus lohkaissut aina vain isomman palan omasta vapaa-ajasta. Minun oli aivan pakko taiteilla meille tulevien kuukausien suunnitelmat Riian omaan treenivihkoon ja tuollaiseen bujoiluun jäikin aika nopeasti koukkuun. Tässäpä muutama ote meidän ruuhkaisesta keväästä.

Maalis-huhtikuussa meillä tulee olemaan ohjattuja aksatreenejä joka toinen viikko kaksi kertaa viikossa. Joka toinen viikko onneksi vain yhdet. Siihen päälle vielä viikonloppujen kilpailut ja vierailevat kouluttajat. Puhumattakaan tokotreeneistä. Sitäkin pitäisi joskus treenata, sillä kevään aikana on tulossa kolmet kokeet.

Haaveilin, että jos me oltaisiin vielä tämän vuoden aikana ehditty rallykokeisiinkin, mutta fakta on se, että ei me ehditä. Ei ainakaan kevään aikana. Katsotaan sitten, miten tokon kanssa tänä vuonna käy. Jos me pääsemme pian voittajaluokkaan, niin joudumme niitä liikkeitä varmaan vielä hetken hiomaan ennen kuin voimme kokeeseen mennä. Siinä välissä voisi olla aika rallyilylle. 

Agilitykisoja taas on luvassa suunninpiirtein kerran kuukaudessa. Kesällä sitten todennäköisesti niiden osalta räjähtää homma ihan käsiin, kun minä olen ensimmäisellä kesälomallani sitten yläkouluiän. 

On kuitenkin TOSI tärkeää muistaa antaa koiralle vapaatakin. Suunnitelmissa on tällä hetkellä, että sitten kun meidän viikkotreeneissä vaihtuu jakso, pidetään ne väliviikot ainakin ihan täyttä lomaa agilityn osalta. Kunnon täyslomaa kaikesta olisi luvassa sitten näillä näkymin touko-kesäkuun vaihteessa. Silloin Riia pääsisi olemaan ihan vain kotikoira ennen kesän kisoja ja tapahtumia. 

Olisi ehkä paljon helpompaa, jos keskittyisi vain yhteen lajiin kerralla. Kahdesta vielä selviää, mutta kolme on liikaa. Väkisinkin tulee ajateltua sitä haavettani pk-koirasta. Jos tähän otettaisiin vielä pk-treenit mukaan (ja tietenkin molempien koirien agility- ja tokotreenit) olisi kyllä aivan mahdotonta edes kuvitella tekevänsä vapaa-ajalla mitään muuta kuin koirajuttuja. Tiukkaa voisi tehdä jo kahden kilpailevan koiran treenaaminen kahdessa lajissa yhtä aikaa. Vaikka menisihän ne osittain siinä, missä toisenkin. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla, miten ihmiset aikatauluttavat treeninsä ja kilpailunsa, jos omistaa kaksi kisakoiraa. Ja jääkö tilaa millekään muulle harrastukselle? Itse yritän pitää omasta kunnostani huolta myös salilla käymällä, mutta yhden päivän aikana ei mitenkään kyllä ehdi käydä töissä, salilla, lenkillä, tehdä ruokaa ja treenata. Miten tämä onnistuu muilta? Vai onnistuuko? Voiko tosissaan treenavalla olla muuta elämää kuin koirat?

Koiraharrastus ja mitä se merkkaa minulle

Koirat on elämässäni suuri henkireikä. Jos koira-alalla työllistyminen olisi varmempaa, eikä se vaatisi niin todennäköisesti yrittäjäksi ryhtymistä ja jos siitä saisi enemmän rahaa, olisin luultavasti alkanut opiskelemaan jotain koiriin liittyvää ja valmistunut koira-alan ammattilaiseksi. Mieluiten ehkä sota-, poliisi- ja/tai opaskoirien kouluttajaksi (tai ohjaajaksi). Pitkään haaveammattejani olivat rajavartija, tullivirkailija ja poliisi, mutta nämä haaveammatit jossain vaiheessa kuitenkin kariutuivat pois. Minulla on ihan hyvä ammatti nyt ja pääsen parin viikon päästä aloittamaan oman alan hommissa, mutta (lähes) kaiken vapaa-aikani aion jatkossakin käyttää koirien kanssa. Jonkun ammatin harjoittaminen (= palkan saaminen) antaa opiskeluaikaan verrattuna aivan erilaisia valmiuksia harrastaa koiria. Minulla on esimerkiksi mahdollisuus (lue: varaa) hommata lisää koiria, minulla on oma auto, jolla pääsen kulkemaan pitemmällekin kouluttautumaan ja kisaamaan eikä varallisuus ainakaan ole esteenä kaiken mahdollisen harrastamiselle, mitä olen ikinä halunnut harrastaa. Aion itsekin tulevaisuudessa kouluttautua lisää: olen tällä hetkellä agilityn koulutusohjaaja, mutta minua kiinnostaisi myös saada pätevyys kouluttaa muitakin lajeja, käydä ehkä kasvattajakurssi ja eri lajien tuomarikursseja. 

Minä harrastan mielelläni tavoitteellisesti tokoa ja agilityä, mutta lisäksi olisi kiva ainakin huvikseni harrastaa myös pk-lajeista hakua ja viestiä. Myös pelastuskoiratoiminta kiinnostaa tosi paljon. Olisi myös mahtavaa, jos olisi vielä sellainenkin koira, jonka kanssa voisi pyörähdellä näyttelykehissä ja vaikkei siitä mitään vuoden näyttelykoiraa koskaan tulisikaan, niin edes joskus se voittaisi edes sen verran jotain, että näyttelyissä pyöriminen olisi mielekkäämpää. Treenaan mielelläni useamman kerran viikossa eikä pitkäksi venyvät treenit tai kisapäivät haittaa minua ollenkaan. Jollakin tasolla ja jossakin lajissa haluan jonain päivänä menestyä, joten tavoitteeni ovat aika korkealla. Olen kuitenkin valmis tekemään myös töitä sen eteen ja tärkeintä minulle kuitenkin ennen kaikkea on se, että minulla ja koirillani on kivaa. Koirieni ensisijainen tehtävä on olla minulle ennen kaikkea rakkaita ystäviä.

Minulle olisi tosi tärkeää, että saavuttaisin koirien kanssa tavoitteitani ja voisin ehkä jopa tulla muistetuksi koiristani ja niiden kanssa tekemistäni jutuista. Jonkun rodun harrastuskäytön edistämisen ja jalostuksen parissa olisi hienoa tehdä hommia ja päästä johonkin rotuun tosi syvälle mukaan. Mittelit ovat kiva rotu, mutta on selvää, etteivät ne ihan 100 % ole sitä, mitä minä haluaisin: ne ovat sen verran pieniä, että niiden kanssa on vähän turha pk-lajeista suuremmin haaveilla. Jonain päivänä siis mittelien rinnalle jotain toista rotuakin, se on aivan varmaa. Mitteleille nakittauduin järjestämään tälle vuodelle tokorotumestaruudet, mikä on kyllä ihan kiva juttu. Olisi ihana saada mitsuille järkättyä vielä jonkin sortin tokopäivätkin, mutta on tosi harmi, kun aktiivisia harrastajia on siinä rodussa niin vähän. Itselleen tulisi vähän kalliiksi tokokoulutuspäivää järjestää. Mitteli-ihmiset kun on lähinnä näyttely- ja jonkin verran agilityharrastusten parissa, jos jossakin. Mitteleille oltiin koko alkuvuosi tähän asti huudeltu tokovastaavaa, mutta kun kukaan ei suostunut, niin minä sitten lopulta ilmoittauduin, tällä kolmen kokeen kokemuksellani. Siksipä haluaisinkin päästä enemmän jonkun käyttörodun pariin, ettei tarvitsisi ihan yksinään harrastella, järkkäillä tapahtumia ja kilpailla, vaan saisi isossa porukassa tehdä jotain. Joillekin roduillehan on olemassa ihan MM-kilpailujakin ainakin tokossa ja pk-lajeissa. Olisi niin hienoa jonain päivänä päästä osallistumaan tällaisiin kilpailuihin, jossa näkisi maailman huipputason koiria siinä omassa rodussaan.

Millaista toimintaa teidän rotunne rotujärjestöllä on? Mitä lajeja teidän rodullanne/roduillanne harrastetaan ja mitä itse harrastat? 

Koiraharrastus - mitä se mulle merkitsee

Pohdin tänään lenkillä sitä kaikkea, mitä koirat, Riia ja koiraharrastukset mulle antavat. Ennen kuin hankimme Riian, moni sanoi, ettei kannata vielä hankkia koiraa, vaan pitää ottaa ilo irti ajasta opiskelijana ja nuoruudesta muutenkin. Mutta kyllä täytyy sanoa, että Riian hankkiminen oli paras päätös, mitä olen elämässäni koskaan tehnyt, eikä aika ennen Riiaa ollut todellakaan elämisen arvoista. Hankkiessamme Riian en menettänyt mitään, mutta sain nin paljon asioita, joita ilman en enää ikinä halua olla.

Parasta kaikessa tässä on koirayhteisö. Minun mielestäni Jyväskylässä on aivan mahtava meininki koirapiireissä. Kaikkia kannustetaan ja kehutaan, kisoissa ja tapahtumissa jutellaan kaikkien kanssa, eikä olla naama väärinpäin. Koiraihmiset tuntevat toisensa naapurustossa ja harrastusseuroissa tai -hallilla. Myös mitteliyhteisö on aivan ihana, kannustava ja välittävä ja sitäkin kautta olen saanut paljon tuttuja, joiden kanssa voi vaihtaa kuulumisia, kannustaa ja kehua toinen toistaan. Mitteliyhdistys on myös sopivan pieni, melkein kaikki tuntevat toisensa. Mitteli-ihmistenkin takia jo, tuntuisi pahalta vaihtaa rotua kokonaan toiseen.

Riian myötä olen saanut jonkun, joka on aina iloisena vastassa kotona. Olen saanut pitkiä lenkkejä syysillassa tai talven pakkasilla, monta naurua, kun koira on keksinyt jotain uutta ja jännittävää. Riia todella näyttää sen, kuinka paljon se meitä rakastaa. Se on viisas koira, jonka kanssa mielemme on yhtä. Meidän suhde on ajatuksen tasolla jotain niin korkeaa ja vahvaa, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Melkein luemme toistemme ajatukset ja tiedämme, miltä toisesta tuntuu. Vasta 1,5 vuoden iässä Riia lukeutuu viisaimpiin koiriin, ketä olen ikinä tuntenut. Riia toi kotiimme todella paljon rakkautta.

Riian ansiosta olen päässyt tutustumaan moniin koiriin ja koiraihmisiin ja kuulemaan ja oppimaan heidän elämästään. Tunnit, joita olen viettänyt koirahalleissa, ovat herättäneet minussa ihan uudenlaisen palon tähän hommaan. Minua ahdistaa jo valmiiksi ajatus, että jonain päivänä en ehkä pystykään enää tekemään tätä ja sen vuoksi tahdon ottaa jokaisesta päivästä irti kaiken. Tahdon nähdä, tehdä, kokea ja oppia. En tahdo menettää enää sekuntiakaan siitä ajasta, minkä voisin viettää koirien kanssa. Oppien niistä ja niiltä.

Mielessä on kuitenkin kysymys "miksi?" Eihän tässä kaikessa ole lopulta mitään järkeä. Koirien kanssa palaa rahaa ja aikaa. Koira-ala ei myöskään työllistä kovin hyvin, enkä missään nimessä haluaisi tehdä työkseni sellaista, jossa joutuisi pelkäämään huomista, vaikka se toki toisi mukanaan mahdollisuuden viettää kaikki aika koirien kanssa. Pieni osa minusta harmittelee sitä, että päätin ruveta opettajaksi, enkä mennyt esimerkiksi Kannuksen kennellinjalle ja suorittanut siellä ammattitutkintoa lukion ohessa, kuten haaveenani oli. Vaikka opettajana oleminen ja lapset onkin toinen intohimon kohde, se ei ole puoliakaan siitä, mitä koirat ja koiraharrastus on. Joka päivä ajatukseni ovat koirissa n.23 tuntia vuorokaudessa. Näen niistä unta, hengitän niitä ja elän niille. Käteni tärisevät ja kurkkuun nousee pala kaikesta siitä, mitä ne minulle antavat ja erityisesti siitä, mitä tulen niiden kanssa vielä kokemaan. Sillä tiedän, että Riia ei ole viimeinen koirani. Toivon, että ehdin näkemään ja kokemaan koirien kanssa kaiken sen, mistä olen aina unelmoinut sekä tietenkin unelmoimaan myös lisää.

Tällä hetkellä olen toteuttamassa koko ajan unelmiani: minulla on toimiva ja rakas koira, jonka kanssa pääsee kokemaan kaikenlaista. Harrastamaan, kisaamaan ja saamaan myös koulutustunnuksia ja tuloksia, unohtamatta tietenkään sitä, kun se sohvalla käpertyy syliin ja aamulla herättää koskettamalla tassullaan- tavallista kotikoiran elämää. Käymme näyttelyissä ja juttelemme siellä muiden rotuharrastajien kanssa ja luon suhteita heidän kanssaan. Harrastan agilityä ja tämän syksyn aikana suoritan koulutusohjaajakurssin ja toivottavasti pääsen myös tekemään kyseistä työtä. Opin koko ajan lisää Riiasta, koirista, koiraharrastuksesta ja koiraihmisistä. Vaikka paljon koirat ottavat, niin silti antavat sata kertaa enemmän ja olen jokaisesta sekunnista kiitollinen, jonka saan viettää niiden kanssa. Minun elämäni oli katkolla, kun olin ilman koiraa, enkä tästä eteenpäin aio elää päiväkään ilman.

opiskelijaelämä = ei elämää

Mä oon nyt tänään taas, ja viimeaikoina oikeestaan koko ajan, joka päivä, joutunu miettimään sitä, että onko opiskelijaelämä sellaista elämää, jota mä haluan ja varsinkin jaksan elää. Mulle opiskelijaelämä ei ole bileitä ja kavereita. En ole tähän päivään mennessä onnistunut saamaan yhen yhtä hyvää kaveria opiskelukavereista. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että aloitin opinnot jo kaksi vuotta kasvatustiedettä lukeneena eli niin ollen toisen/kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa samoilta kursseilta. He taas tunsivat toisensa jo entuudestaan, enkä missään nimessä ole niin rohkea persoona, että menisin johonkin valmiiseen klikkiin jo mukaan. Alkio-kaverit ovat pysyneet hyvinä kavereina ja hiedän seurastaan nautin. Meillä on kuitenkin tosi erilaiset aikataulut/opinnot/vapaa-ajanharrastukset, joten vietämme ehkä illan-pari viikossa toistemme seurassa.

Bileitä en harrasta enää yhtään. En jaksa. Mua ei kiinnosta. Mulla on bileissä tylsää ja epämukavaa. Haluan nukkumaan viimeistään kaheltatoista. Oon tosi kiukkunen, jos mua väsyttää, eli en ees mitään parasta seuraa kenellekään. Joskus saatetaan istuu iltaa pitempään kaveriporukalla, jolloin menee just ehkä puoleen yöhön. Alkoholin juominen rajottuu tällä hetkellä mun elämässä lähinnä viinilasillisiin sillon kun se tuntuu hyvältä, eli ehkä kerran kuukaudessa.

Mä en oo vaan ehkä ikinä ollu semmonen ihminen, joka oikeesti nauttis niistä asioista, jokka perinteiseen opiskelijaelämään kuuluu. Mä oon enemmänkin perhekeskeinen, mä tykkään esimerkiksi tehä ruokaa, syödä yhessä ja pelailla pelejä kotona. Tykkään harrastaa liikuntaa, olla pihalla ja kokea erilaisia, ihania asioita. Mä oon koiraihminen, koiran omistaminen on mulle tosi iso asia ja koirien kanssa harrastaminen on ollut aina mulle kaikista rakkain harrastus.

Opiskelijaelämääni kuuluu siis alle 100 e:n kuukausibudjetti ja tuhannen vuoden yksinäisyys. Irtonaisuus. Tunne siitä, ettei pysty olemaan oma ittensä. Mä haluan valmistua erityisopettajaksi, koska se todella on mun juttu, mutta mä haluaisin voida tehä se sillä lailla, että vois tehä niitä itelle tärkeitä asioita samalla. Tällä hetkellä mä vaan odotan sitä, että mä valmistun, koska sitten "voin alkaa elää elämääni." Mutta eihän sen pitäisi niin mennä. En voi opiskella siten, että ootan vaan päivää, kun valmistun. Silloin mulla on rahaa, muttei ehkä niin paljoo aikaa. Jos lykkään kaikkea siihen, että olen töissä, on nää opiskelijavuodet hukkaan heitetty ja valmistumisen jälkeen mun täytyy hirveellä tohinalla tehä kaikki, mitä oon aina halunnu tehä.

Tää postaus on nyt alustus siihen, mikä mun päässäni on alkanut tänään kyteä. Jos ottaisinkin (taas) opintolainaa ja käyttäisin sen rahan koiraharrastukseen. Vai luulenko mä vaan tarvitsevani sitä niin paljon? Enkö oikeasti pärjää enää ilman, enkö keksisi jotain muuta, mistä voisin nauttia yhtä paljon? Jään pyörittelemään ajatusta mielessäni vielä vähän enemmän.

Minä tahdon koiran

Koiran hankkiminen tulee olemaan varmasti yksi blogini pääaiheista. Minulla on ollut koirakuumetta enempi ja vähempi siitä asti, kun muutin pois kotoa syksyllä 2011. Kotona siis edelleen asustelee rakas 11-vuotias kääpiösnautserinarttuni, jonka kanssa on tullut kyllä koko elämä jaettua. Neiti ei kuitenkaan sopeutunut ikinä kaupunkielämään, joten jouduin jättämään sen lapsuudenkotiini. Sitä on ikävä koko ajan ja joka päivä yhä edelleen. Harrastin käpsyn kanssa pääasiassa agilityä ja tokoa, sekä jonkun verran kierreltiin mätsäreissä.

Kotona asuu myös viisivuotias porokoirauros. Sen kanssa harrastin myöskin yhden syksyn ajan tokoa, kunnes tuli talvi ja kotipaikkakunnallani loppui koiraharrastus. Seuraavana kesänä totesin, että koira ei enää siedä muita koiria lähellään ja harrastus loppui siihen, kun tuli taas syksy ja koiraharrastukseen pakostakin tauko. Asuin maalla, jossa ei ikinä törmännyt kehenkään toiseen koiraan, joten minulla ei riittänyt aika, eikä oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan sosiaalistaa sitä, kun taajamaan olisi pitänyt ajaa autolla ja minulla ei tuohon aikaan ajokorttia vielä ollut. Koira on kuitenkin mitä parhain ystävä vielä kotona asuvalle pikkuveljelle ja kaikesta huolimatta muutenkin ihana pakkaus. Energinen ja viisas, juuri sellaisen koiran haluaisin itsellenikin.

Miksi en sitten omista koiraa? No siihen on syynä raha. Tahdon, että minulla on mahdollisuus viedä koira lääkäriin, jos se sitä tarvitsee, ostaa sille laadukasta ruokaa ja harrastaa kaikkea mahdollista. Aikaisemmin siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Kuitenkin J tekee nykyään opiskelujen ohessa opettajan hommia, joista saa ihan hyvin rahaa. Itsekin tienasin aika hyvin kesällä. Tarkastelemme siis tilannetta keväälllä ja mietimme olisiko nyt aika ottaa koira.

Minkä koiran haluaisin? Vastaus tähän kysymykseen vaihtuu nopeammin kuin sää ulkona. Minulla kuitenkin on muutama suosikkivaihtoehto, jotka pysyvät mukana päivästä toiseen. Samoin J:llä on asiaan oma näkemyksensä.
Kääpiösnautseri - rakastan snautserien itsepäistä ja huumorintajuista luonnetta. Oma käppänäni on kuitenkin samalla fiksu ja on oppinut kaiken, mitä olen halunnut sille opettaa. Se osaa satoja temppuja ja olemme saaneet ihastuttaa sukulaisia niillä tempuilla. Huono puoli käpsyissä on kuitenkin se, että niitä täytyy trimmata. Sehän tietää enemmän rahanmenoa ja stressiä, meillä kun ei autoa ole ja epäilen, että täällä Jyväskylän keskustassa ei ainakaan kovin lähellä ole ihmistä, joka osaisi trimmata snautsereita.
Länsigöötanmaanpystykorva - tämä on J:n suosikkirotu. Suloinen, pieni energiapakkaus. Minusta käyttöominaisuudet ja luonne muutenkin vaikuttaa meille sopivalta. Ainut mikä minua häiritsee, on yhdennäköisyys hirvikoirien kanssa. Vaikka ei se mikään ratkaiseva asia olekaan. Luonne on kuitenkin tärkeintä. Se, että koiran kanssa pystyy harrastamaan.
Mittelspitz - mittelit ovat suloisia ja ainakin tokossa ja agilityssä pärjäävät ihan hyvin, joten uskoisin niissä olevan tarpeeksi harrastuspotentiaalia myös minun tarpeisiini.
Schipperke - näihin en ole ehtinyt tutustua tarkemmin, kun olen vasta viime päivinä tajunnut, että myös schipperke saattaisi sopia meille. Pieni paimenkoira/rottakoira Belgiasta kuulostaa kuitenkin hyvältä, sillä rakastan terrierien luonteen sähäkkyyttä ja energiaa, mutta myös paimenkoirien miellyttämisenhalua ja laumaviettiä (eli sitä, että se pysyttelee lähellä).
Sekarotuinen - toisaalta minua houkuttelee pelastaa joku koditon koira vaikka Romaniasta. Katselen aina välillä kodittomien koirien kuvia. Huono puoli on vain se, että sekarotuisella on rajoitetut mahdollisuudet harrastaa, elikkä esimerkiksi agilityvalioksi niitä ei saa, siihen kun tarvitsee myös näyttelytuloksen. Lisäksi "löytökoira" voi tuoda mukanaan ongelmia, joihin ehkä taitoni ei riitäkään. Lisäksi asumme vuokrakämpässä kerrostalossa, joten koiran täytyisi olla hyvätapainen. Pentu on helpompi opettaa hyvätapaiseksi, kuin korjata aikuisen koiran käytösongelmia.

Joka tapauksessa tahtoisin melko pienen koiran. Olen todennut, että ne ovat minun juttuni. Tahdon pystyä ottamaan koiran kainaloon sohvalle ja tahdon pysyä sen perässä agilityradalla.

- Erika