perjantai 28. heinäkuuta 2017

Agilityä: kisaamaan?

Meillä oli tämän viikon treeneissä, joita oli tällä kertaa vain yhdet, teemana irtoaminen ja leijeröinti. Leijeröintihän oli meille ihan uusi juttu, mutta tarkoittaa käytännössä sitä, että koira lähetetään esteelle siten, että joku toinen este jää ohjaajan ja koiran väliin. Ainakin tällä videolla näkyy samantapainen leijeröinti, kuten meillä treeneissä oli, eli koira lähetettiin putkeen siten, että puomi jäi ohjaajan ja koiran väliin. Tällä kertaa en koko ratapiirrosta tänne laita, mutta voisin laittaa sen pätkän, mitä me ehdittiin treenata, eli alkua ja keppejä. 


Eli tässä meidän treenin alkupätkä, jota ehdittiin tehdä.
Tällä kertaa treeneissä oli tosiaan peräti kuusi koirakkoa, joten mekin ehdittiin olla radalla yhteensä ehkä 10 - 15 minuuttia, mikä jäi vähän harmittamaan. Mutta toisaalta oli niin kuuma päivä, ettei Riia kyllä olisi edes jaksanut tehdä pitemmästi. Mä olin jo rataa rakentaessani aivan varma, että tämä tulee olemaan meille tosi vaikeaa. Kuten sanottua, Riia ei ole ollut kovin hyvä irtoamaan, enkä minä sen vuoksi ole kovin paljoa osannut haastaa sitä. Otettiin eka kierros niin, että laitettiin kepeille useita ohjureita ja lähdettiin kokeilemaan. Aloituksessahan oli melkein välttämätöntä pystyä jättämään koira ykkösesteen taakse ja kävellä itse peräti nelosesteelle. Ei oltu ikinä Riian kanssa kokeiltu mitään tuollaista, että joku este jää meidän väliin tuolla tavalla ja että minun pitää kutsua Riia luokseni siten, että se suorittaa siitä välistä useamman esteen JA että ne esteet meidän välissä, joita sen pitää suorittaa, on jotain muita kuin hyppyjä. Radan alku meni kuitenkin kerrasta nappiin. Sain Riian myös ohjattua kepeille (joskin putken kautta...) ja se teki kepit supernopeasti leijeröitynä. Eli mä tosiaan pystyin jäämään putken toiselle puolelle koiran suorittaessa kepit loppuun. Se oli aika huisia! Tämä oli meidän ensimmäisen kierroksen saldo.

Toisella kertaa mentiin suoraa keppi-asiaan. Edellisen koirakon jäljiltä kepeillä ei ollut yhtään ohjuria. Niina kysyi meiltä, ollaanko me koskaan menty ilman ohjureita ja minä sanoin niin kuin asia on: ollaan menty, mutta koira tekee hitaasti. Niina pisti meidät kokeilemaan. Neloshypyn kautta kepeille. Riia suoritti hitaasti, mutta varmasti täydelliset kepit ja sai ykköspallonsa palkaksi! Vau! Seuraavaksi kokeiltiin saada sille vauhtia kuolleella pallolla ja todettiin, että paras tapa saada sille vauhtia on se, että minä kannustan sitä: "kepikepikepikepikepi." Totesin vaan että voi paska, mun on pakko kasvattaa mun kuntoa, että jaksan hokea. Jos en hoe, Riia luulee helposti, että se tekee väärin ja lopettaa kesken. Ärsyttävää, mutta Niina kannusti, että se saa varmasti pikkuhiljaa lisää varmuutta kepeille, kun vaan harjoitellaan. Lopuksi kokeiltiin vielä hypylle irtoamista, koska halusin. Niina oli ihana, kun hän sanoi, että mitä hän nyt on ehtinyt meitä nähdä, niin meillä ei ole mitään ongelmaa siinä. Hän pyysi ensin näyttämään, miten veisin Riian esteelle ja minä näytin. Aika lähelle veisin ja siitä tyrkkäisin hypylle. Niina kehotti sitten jäämään ihan keppien loppupäähän ja ohjata koira siitä kutoshypylle. Silmiään räpäyttämättä Riia meni enkä mä voinut uskoa asiaa todeksi. Ollaanhan me tuota irtoamista Mäyryn treeneissä harjoiteltu, mutta että se oikeasti toimii ilman, että koiraa tarvii sen kummemmin asiaan viritellä. Voi vitsiläinen!


Kepit on kuitenkin olleet se meidän viimeinen kompastuskivi. Asia, joiden takia ei olla edes harkittu kisoihin lähtemistä. Mulla on ehkä pienesti täydellisyyden tavoittelun vikaa, joten mä oon jotenkin ajatellut, että mun koiran pitää olla ihan keppitykki, jotta voidaan kisata. Niina kuitenkin totesi mulle, että noilla kepeillä pärjätään ihan keposesti ykkösissä ja jopa kakkosissa. Hankalia keppikulmia ja sitä, että mun pitää ehtiä niiden keppien edelle tai jäädä taakse tulee vasta kolmosissa. Eli käytännössä meillä olisi runsaasti aikaa vielä kehittyä kepeissä, ennen kuin niissä todellisia kinkkisiä juttuja edes tulee.

Ja kyllähän mä sen itsekin huomasin kisatöissä viime viikonloppuna: monella kakkosluokankin koiralla oli ongelmia kepeissä. Osa teki hitaasti, osa oikoi, osa ei löytänyt oikeaa väliä, osa lopetti kesken jne. Ehkä niillä kepeillä ei voikaan odottaa koiralta 100 %:sta suoritusvarmuutta aina ja joka päivä. Ehkä keppeillä onnistuminenkin on vähän tuuripeliä? 

Periaatteessa voitaisiin siis Riian kanssa vaikka ollakin kisavalmiita. Olisihan se kiva kokeilla. Mulla vaan ei ole edes kisakirjaa vielä ja koirakin pelkää mittaa. Mua neuvottiin menemään Sagin järjestämiin virallisiin mittaustilaisuuksiin tuon koiran kanssa. Meillä on parin viikon päästä elokuussa ryhmänäyttely, jonka jälkeen varmaan katon jonkun mittaustilaisuuden ja vedän siltä sään päältä karvat alas sitä varten. Sitä ennen pitäisi kuitenkin päästä vielä treenaamaan mittaamista.

Ja ennen oikeita kisoja, haluaisin kyllä päästä vielä testaamaan mun omaa radanlukutaitoani jonnekin radalle, joka on ykkösluokan tasoa. Haluaisin nähdä, minkälaisia haasteita siellä on. Näkeehän ratapiirroksia toki netissä, mutta se on ihan eri asia olla siellä koiran kanssa. Ja tokihan sellaisen voisi itse mallin mukaan rakentaa omalle kentälle, mutta kun sekin on eri asia. Sen radanhan oppii siinä rakentaessa. Kisoissa rataantutustumisaikaa on kuitenkin vain sen 5 min.

Ihan vähän tuli Riialle kuuma treeneissä. Oli pakko kastella tuommoinen peitto ja heittää se koiran selän päälle.

Jos joku tietää jotain hyviä paikkoja, jossa järjestettäisiin tällaisia ratatreenejä, jossa nimenomaan olisi ykkösluokan rataa tarjolla, niin saa vinkata. Voidaan lähteä vähän kauemmaksikin, etenkin viikonloppuisin. 

Plus! Mä haluaisin tietää, mitä te tykkäätte tällaisista pitkistä treenisepustuksista. Jaksaako näitä lukea? Mä tykkään kirjoittaa näitä ja tuun joka tapauksessa kirjoittamaan näitä itelleni muistiin, mutta minkälaiset jutut kiinnostaisivat erityisesti teitä lukijoita? Lyhyet ja tiiviit vai pitkät ja yksityiskohtaiset? Treenipostaukset vai arkikuulumiset? Entäs kuvat?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Tokomutkia ja huonoa itsetuntoa

Eilen tokotreeneistä jäi itselle tosi huono fiilis. Jo toista viikkoa peräkkäin Riia oli kentällä ihan unessa. Sen nenä kulki aivan maassa kiinni koko ajan, eikä sitä meinannut saada mukaan tekemiseen ollenkaan. Liikkeet, jotka se osaa, se kyllä teki, mutta esimerkiksi ruutuun tarvittiin taas namialustaa eikä jäävien seisominen sujunut alkuunkaan. Nyt pitäisi varmaan pitää täyttä taukoa AVO-liikkeistä ja keskittyä opettelemaan uusia. Kuukauden päästä tasan olisi tokokoe, jonne olen suunnitellut meneväni, mutta tällä tekemisellä se on ihan turha toive. Toisaaltahan meillä ei ole mitään kiirettä minnekään. Riia on vasta vähän päälle kaksivuotias, hyvällä tuurilla meillä on aktiivista kilpailu-uraa edessä vielä ainakin kahdeksan vuotta. Onhan sinne kokeisiinkin mukavempi mennä, kun koira osaa ja tekee mielellään. Kokeillaan nyt ottaa vähän etäisyyttä noihin liikkeisiin, koska se on ne kaikki (ruudun, merkin kierron ja jäävistä seisomisen) joskus osannut, niin tässä on nyt ongelmana joku muu, luultavasti tympääntyminen. Ollaanhan me otettu avoliikkeitä siitä TK1:stä (toukokuusta) asti tosi tiiviisti joka viikko kerran tai pari treenaten. Pikkutauko tekee taatusti hyvää sekä koiran että minun motivaatiolle.


Olen tämän kesän aikana oppinut huomaamaan Riiasta sen, että se on tietyllä tavalla todella herkkä koira. Jostain syystä sillä on myös huono itsetunto, jos niin voisi sanoa. Se pitäisi saada nyt nousuun ja uskon, että uusien asioiden opettaminen ja niiden oivaltaminen voisivat olla juuri oikea lääke tähän pulmaan. Ongelma tulee esille erityisesti silloin, kun harjoittelemme jotain, mikä on Riialle vaikeaa. Jos se ei saa kiitosta yrityksestä, sen vire laskee todella alas, se alkaa haistelemaan, katselemaan muualle tai jopa häipyy paikalta (täällä kotona treenatessa, ei onneksi kentällä). Minua taas turhauttaa tämä aivan jumalattomasti. Riia aistii turhautumiseni ja menee vielä enemmän lukkoon. Sitten se yrittää parhaansa mukaan ja esimekiksi ennakoi jäävissä. Siksi on nyt ehkä parempi, ettei me AVO-liikkeitä hajoteta enempää, vaan jätetään ne hetkeksi hautumaan ja tehdään jotain ihan muuta. VOI-liikkeiden opettelusta Riia saattaisi saada uutta puhtia ja intoa treenaamiseen. 


Kateellisena kyllä katsoin eilen kentällä työskenteleviä työkoiria. Varsinkin sitä sakemannia, joka selvästi suorastaan elää työlle. Sen työskentely ei ollut eilen parhaimmillaan ja omistaja joutui sitä vähän väliä siitä ojentamaan, mutta sakemanni ei siitä välittänyt, vaan nimenomaan korjasi tekemistään. Tavallaan harmittaa, että itsellä on noin pehmeä koira, että joutuu vain puhaltelemaan takkiinsa, vetämään syvään henkeä, hymyilemään ja kannustamaan. Jos Riiaa yhtään moittii yrittämisestä, hajoaa liike aivan täysin. Vaikkapa juuri tässä jäävässä. Se ei auta asiaa yhtään, vaan Riialle on kaikki selitettävä positiivisen kautta. Se on aika raskasta silloin, kun ei itse jaksa olla enää positiivinen. Mutta toisaalta, positiivinen ja kannustava ohjaaja haluan koiralleni ollakin, joten kyllä se eräänlainen hälytysmerkki on, jos tuntuu siltä, ettei jaksa olla positiivinen ja että enää ei ole kivaa. 


Kaksi viikkoa putkeen paskoja treenejä kuulostaa ehkä vähältä, mutta kun tässä tunnutaan menevän koko ajan vain taaksepäin, niin nyt on pakko iskeä jarrua rattaisiin. Ainakin seuraavat pari viikkoa, me katsellaan Riian kanssa vain VOI-luokan liikkeitä ja ehkä jopa EVL:n. Sitten saatetaan pikkuhiljaa palautella vaikeita AVO-liikkeitä mieleen, jos musta alkaa tuntua, että jaksan jo olla kannustavampi ja positiivisempi ohjaaja. 

perjantai 21. heinäkuuta 2017

2 x agility ja 1 x toko

Se on tämän(kin) viikon treenisaldo.

Maanantaina meillä oli tokotreenit ja niissä jouduin kokemaan melkoista turhautumista. Riia ei osaa enää liikkeestä seisomista, vaan jostain syystä se menee sekaisin liikkeestä istumisen kanssa. Täytyy varmaan vaihtaa käsky siihen ja lähteä ihan nollasta uudestaan sen asennon kanssa. Liikkeestä istuminen ja maahanmeno menee kyllä edelleen hyvin. Merkin kiertoa ei otettukaan tällä viikolla ollenkaan, enkä tiedä yhtään, mitä sen liikkeen kanssa jatketaan. Aloitanko opettamisen siinäkin liikkeessä uudelleen ihan nollasta, en tiedä. Jotenkin se pitäisi saada oppimaan sitä merkin bongausta, se kun ei oikein tahdo sitä nähdä/löytää. Ruutuun lähetyskin meni penkin alle, koska ruutu oli rakennettu pitkään heinikkoon. Riia lähti kyllä etsimään sitä ruutua, mutta aivan väärästä suunnasta - sieltä, missä se näki kartioita olevan, eli sorakentän puolella. Sitten se kyllä meni ruutuun, kun käytiin kattomassa, missä se oikein on. Ainut positiivinen asia treeneissä oli se, että kokeilimme ekaa kertaa ikinä luoksetulon pysäytystä maahan. Pysäytyksen seisomaan ja istumaan se osaa (vaikkakin ne menevät välillä myöskin sekaisin), mutta maahan pysäytystä ei olla kokeiltu ikinä. Se meni ekalla yrityksellä heti nappiin! Kyllä Riialla hoksottimet toimii ainakin välillä!

Aksatreeneissä sen sijaan ollaan tällä viikolla koettu onnistumisia. Keskiviikkona Riia meni radalla kepit täydellisesti vain neljän ohjurin avustamana. Se on alkanut myös selvästi oppimaan lukemaan rataa ja irtoamaan paljon paremmin. Keskiviikon radat näyttivät tältä:

Välimatkat ja kulmat esteeltä toiselle saattavat vähän heittää, mutta radat olivat suunnilleen tuollaiset. 

Torstain rata:

Tämänkin piirsin itse ihan ulkomuistista, joten välimatkat ja kulmat saattavat olla kyseenalaisia. 
Molempina päivinä Riia oli aivan tulessa ja torstaina meillä oli jopa eka nolla lähellä! Muuten rata meni nimittäin niinkun pitikin, mutta keppien aikana jäin hieman liian koiran taakse, koska kahdeksas hyppy oli takaakiertona ja jäin itse odottamaan koiraa kasin ja putken väliin. Mutta me ei kepeillä koskaan olla harjoiteltu sitä, että minä jäisin koiran taakse, vaan olen aina vedättänyt Riiaa keppien loppuun asti. Eli ihan ymmärrettävää, että koira hämmentyi ja tuli pujottelusta pois kesken kaiken. Mutta kepithän nyt ovat meillä edellen kesken, joten saan todella olla ylpeä siitä, että muuten radalla oli puhdas suoritus!

Vauhtihan Riialla on kasvanut aivan käsittämättömästi ja sen irtoaminen putkille on jo aivan superia. Itse en vaan vielä osaa sitä aivan täysin hyödyntää, mutta minulla on sellainen tunne, että tässä loppukesän aikana kyllä opitaan, sillä meidän kouluttajamme Lakkella osaa todella laittaa meidät ohjaajat haastamaan itseämme. Itse tykkään muutenkin tuosta ohjaajasta sen vuoksi, että hän laittaa meidät ajattelemaan itse. Joudumme menemään rataantutustumaan ihan omin nokkinemme ja hän katsoo, mitä meinaamme minnekin väliin tehdä ja korjaa sitten, jos suunnitelmat on ihan päin honkia tai ehdottaa jotain pieniä muutoksia. Siinä oppii tosi paljon!

Saatiin kuulla sekä keskiviikon että torstain koutsilta, että meidän olisi aika alkaa katselemaan kisakalenteria jo. Ykkösissä kuulemma radat ovat sen verran helppoja, että kuulemma pärjättäisiin siellä jo hyvinkin. Itse kuitenkin arkailen vielä vähän lähteä keskeneräisten keppien kanssa, mutta ykkösissä kuulemma näkee niin paljon keskeneräisiä keppejä, ettei oltaisi edes huonoimpia. Jäiks.


Meillä on kuitenkin vielä yksi suuri murhe ennen kisauran aloittamista: mittaaminen. Riiahan ei missään nimessä suoraan ainakaan mineihin mene, vaan se joutuu kiertoon, eli useamman kerran mitattavaksi. Minä itse veikkaan, että sen korkeus on jotain 34,5 - 35,5 väliltä. Mä en tiedä yhtään miten tuo homma aksakisoissa edes toimii: jos mennään jonnekin mittaukseen ja se joutuu ns. "kiertoon" niin saadaanko me sitten niissä kisoissa kisata ollenkaan? Koska uusintamittaukset tehdään? Koska me saadaan sitten kisata? Ilmeisestihän koiran voi viedä myös mitattavaksi jonnekin kisoihin vaan ja varmentamaan kisakirja, vaikkei ko. kisoihin olisikaan osallistumassa, vai?

Mua askarruttaa myös sellainen asia, että kun Riia pelkää sitä mittaa, niin miten tuomarit suhtautuvat tähän? Suostuvatko edes mittaamaan, jos koira pelkää? Koiranhan pitäisi seistä mahdollisimman rennosti, mutta miten se on mahdollista, jos toinen pelkää? Missä ja miten mittaamista voisi harjoitella? Riialla on myös paksu karvakaulus. Olen kuullut, että jotkut ajaa rajatapauskoirilta karvat sään päältä mitattavaksi viedessään. Mitäs mieltä olette tästä?
Auttakaa joku aloittelijaa!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Koiraharrastus ja mitä se merkkaa minulle

Koirat on elämässäni suuri henkireikä. Jos koira-alalla työllistyminen olisi varmempaa, eikä se vaatisi niin todennäköisesti yrittäjäksi ryhtymistä ja jos siitä saisi enemmän rahaa, olisin luultavasti alkanut opiskelemaan jotain koiriin liittyvää ja valmistunut koira-alan ammattilaiseksi. Mieluiten ehkä sota-, poliisi- ja/tai opaskoirien kouluttajaksi (tai ohjaajaksi). Pitkään haaveammattejani olivat rajavartija, tullivirkailija ja poliisi, mutta nämä haaveammatit jossain vaiheessa kuitenkin kariutuivat pois. Minulla on ihan hyvä ammatti nyt ja pääsen parin viikon päästä aloittamaan oman alan hommissa, mutta (lähes) kaiken vapaa-aikani aion jatkossakin käyttää koirien kanssa. Jonkun ammatin harjoittaminen (= palkan saaminen) antaa opiskeluaikaan verrattuna aivan erilaisia valmiuksia harrastaa koiria. Minulla on esimerkiksi mahdollisuus (lue: varaa) hommata lisää koiria, minulla on oma auto, jolla pääsen kulkemaan pitemmällekin kouluttautumaan ja kisaamaan eikä varallisuus ainakaan ole esteenä kaiken mahdollisen harrastamiselle, mitä olen ikinä halunnut harrastaa. Aion itsekin tulevaisuudessa kouluttautua lisää: olen tällä hetkellä agilityn koulutusohjaaja, mutta minua kiinnostaisi myös saada pätevyys kouluttaa muitakin lajeja, käydä ehkä kasvattajakurssi ja eri lajien tuomarikursseja. 


Minä harrastan mielelläni tavoitteellisesti tokoa ja agilityä, mutta lisäksi olisi kiva ainakin huvikseni harrastaa myös pk-lajeista hakua ja viestiä. Myös pelastuskoiratoiminta kiinnostaa tosi paljon. Olisi myös mahtavaa, jos olisi vielä sellainenkin koira, jonka kanssa voisi pyörähdellä näyttelykehissä ja vaikkei siitä mitään vuoden näyttelykoiraa koskaan tulisikaan, niin edes joskus se voittaisi edes sen verran jotain, että näyttelyissä pyöriminen olisi mielekkäämpää. Treenaan mielelläni useamman kerran viikossa eikä pitkäksi venyvät treenit tai kisapäivät haittaa minua ollenkaan. Jollakin tasolla ja jossakin lajissa haluan jonain päivänä menestyä, joten tavoitteeni ovat aika korkealla. Olen kuitenkin valmis tekemään myös töitä sen eteen ja tärkeintä minulle kuitenkin ennen kaikkea on se, että minulla ja koirillani on kivaa. Koirieni ensisijainen tehtävä on olla minulle ennen kaikkea rakkaita ystäviä.


Minulle olisi tosi tärkeää, että saavuttaisin koirien kanssa tavoitteitani ja voisin ehkä jopa tulla muistetuksi koiristani ja niiden kanssa tekemistäni jutuista. Jonkun rodun harrastuskäytön edistämisen ja jalostuksen parissa olisi hienoa tehdä hommia ja päästä johonkin rotuun tosi syvälle mukaan. Mittelit ovat kiva rotu, mutta on selvää, etteivät ne ihan 100 % ole sitä, mitä minä haluaisin: ne ovat sen verran pieniä, että niiden kanssa on vähän turha pk-lajeista suuremmin haaveilla. Jonain päivänä siis mittelien rinnalle jotain toista rotuakin, se on aivan varmaa. Mitteleille nakittauduin järjestämään tälle vuodelle tokorotumestaruudet, mikä on kyllä ihan kiva juttu. Olisi ihana saada mitsuille järkättyä vielä jonkin sortin tokopäivätkin, mutta on tosi harmi, kun aktiivisia harrastajia on siinä rodussa niin vähän. Itselleen tulisi vähän kalliiksi tokokoulutuspäivää järjestää. Mitteli-ihmiset kun on lähinnä näyttely- ja jonkin verran agilityharrastusten parissa, jos jossakin. Mitteleille oltiin koko alkuvuosi tähän asti huudeltu tokovastaavaa, mutta kun kukaan ei suostunut, niin minä sitten lopulta ilmoittauduin, tällä kolmen kokeen kokemuksellani. Siksipä haluaisinkin päästä enemmän jonkun käyttörodun pariin, ettei tarvitsisi ihan yksinään harrastella, järkkäillä tapahtumia ja kilpailla, vaan saisi isossa porukassa tehdä jotain. Joillekin roduillehan on olemassa ihan MM-kilpailujakin ainakin tokossa ja pk-lajeissa. Olisi niin hienoa jonain päivänä päästä osallistumaan tällaisiin kilpailuihin, jossa näkisi maailman huipputason koiria siinä omassa rodussaan.


Millaista toimintaa teidän rotunne rotujärjestöllä on? Mitä lajeja teidän rodullanne/roduillanne harrastetaan ja mitä itse harrastat? 

torstai 13. heinäkuuta 2017

Agilityä: kuinka kehittyä paremmaksi ohjaajaksi?

Eilen treeneissä meillä oli kaksi kokonaista rataa treenattavana sisältäen kontaktiesteistä puomin ja keinun sekä kepit. Molemmissa oli aika paljon kiemuroita ja vaikeahkoja ohjauksia, mutta myös paikkoja, jonne oli vaikea ehtiä, ellei ole skarppina ja päästä koiraa irtoamaan. Ohjauskuviot meillä meni ihan hyvin koiran puolesta. Riia meni juuri sinne, minne sen ohjasin ja juoksi väärään suuntaan, jos en ohjannut. Vauhtiakin sillä oli hyvin. Mutta hitto kun alkoi turhauttamaan oma huonommuus. Eilen radalla minä en jaksanut juosta. En ehtinyt oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan. Unohdin ohjata. Hengästyin niin, etten jaksanut huutaa ohjeita. Hidastelin. Pysähdyin. Mietin. Miksi se on niin vaikeaa?

Maisemia jäähdyttelylenkiltä.

Treenin jälkeen mietin jo, että jossakin toisissa käsissä Riia olisi varmasti jo kisaava koira, vaikka typeräähän niin on ajatella. Se on mun koira, eikä sille ole väliä, kisataanko me vai treenataanko vaan, kunhan tehdään jotain. Mutta jos sillä olisi paremmalla fysiikalla varusteltu ohjaaja saisi siitä koirasta paljon enemmän irti. Agility on aika vaativa laji ohjaajalle. Ohjaajan pitää pystyä juoksemaan lujaa, pitkän matkan ja tehden nopeita käännöksiä ja suunnanmuutoksia samalla. Joskus joutuu juoksemaan jopa takaperin vähän matkaa. Kun katsoo huipputason agilityurheilijoita, niin ovathan he hyvässä kunnossa. Harva huipulla harrastava agilitaaja on vaikkapa ylipainoinen. Toki koirallakin on oma osuutensa lajissa ja jos ohjaaja vain on hidas, niin koira täytyy opettaa irtoamaan ja toimimaan radalla itsenäisemmin ja lukemaan ohjauksia kauempaa. 

Tiedän ja tiedostan sen, että treenamalla koiraa itsenäisemmäksi, minun ei tarvitsisi olla niin nopea. Mutta kun minä HALUAN olla. Minua ärsyttää niin paljon, kun en jaksa juosta treeneissä. Ehkä yhden kerran radan läpi  joo, mutta sitten, kun otetaan vaikka toisen kerran heti perään, alkaa tehdä jo tiukkaa. Eilen varsinkin tuntui tosi raskaalta. Onhan se totta, että kaikilla on päiviä, jolloin jaksaa enemmän ja joskus vähemmän, mutta ärsyttää, kun tulee niin paljon epäonnistumisia ja huonoja ohjauksia sen takia, ettei vain itse enää jaksa. Ei siinä ole mitään järkeä, jos vaan huiskii treeneissä menemään ja jos jaksaa vain yhden kerran kunnolla vetästä radan tunnin aikana. Eilenkin meitä oli treeneissä vain kaksi, joten treeniaikaa tuli aika paljon yhdelle koirakolle. Minä olisin halunnut saada siitä enemmän irti ja oltaisiin voitu saadakin, jos minä en olisi hyytynyt. 


Olen yrittänyt tänä kesänä panostaa enemmän omaan kuntoiluuni. Olen käynyt juoksemassa lenkkejä säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta lisäksi olen käynyt kolmesti viikossa salilla ja siellä kyllä motivoi aina se ajatus, että jonain päivänä voisin olla agilityurheilun huipulla ainakin Suomessa. Poljen kuntopyörää hampaat irvessä ja vain mietin, että mun täytyy jaksaa juosta. Kyykkään, jotta jalkoihin tulisi räjähtävyyttä, teen vatsa- ja selkälihaksia, jotta ne tukisivat kehoani mahdollisimman hyvin juostessani. Mutta hitto teki mieli hakata eilen päätä seinään. Mä olen niin huono(kuntoinen)! 

Toki ymmärrän sen, että olen harrastanut agilityä aktiivisesti vasta vuoden ja Riia on ensimmäinen oikea agilitykoirani. Ei me voidakaan olla vielä kovin hyviä. Lisäksi mulla ei ole juuri minkäänlaista liikunnallista taustaa. Moni huippuagilitaajahan on urheillut pienestä saakka. Esimerkiksi jalkapallon kautta saa agilityyn tosi hyvän pohjan. Omaa fysiikkaansa pystyy kyllä kehittämään, mutta tämmöisenä perus pullamössökansalaisena se vaatii ehkä vaan vähän enemmän. Kuntosali on ihan hyvä paikka lihasmassan kasvattamiseen, mutta avainsanana on lajiharjoittelu. Kunto ei kasva kuntosalilla rautaa pumppaamalla. Juoksukunto kasvaa juoksemalla. Agilityssä tarvitaan nimenomaan vieläpä nopeuskestävyyttä, eli sitä, mikä minulta juuri puuttuu. Jaksan kyllä hölkätä vaikka kymmenen kilometriä, mutta täysiä jaksan juosta ehkä 15 metriä. Se on liian vähän ja siihen on nyt pakko panostaa. 


Miten te kehitätte omaa kuntoanne, jotta jaksatte radalla? Jos jollakin on vinkata jotain hyviä ohjeita agilityohjaajan fysiikkatreeneihin, niin kommentoi ihmeessä. Saa ehdottaa myös, jos tiedät jotain agilityohjaajille tarkoitettuja valmennuksia. Muistan lukeneeni yhdenlaisesta joskus, mutta en muista enää millään, kuka sitä järjesti. 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kokeenomainen avo-harjoitus

Menimme eilen taas kentälle ajatuksenamme ottaa kokeenomainen harjoitus. Heti, kun olin päässyt kotipihasta starttaamaan, alkoi hiljakseen satelemaan. Sade vain yltyi, mitä lähemmäs kenttää pääsimme ja kentälle päästyämme vettä tulikin jo taivaan täydeltä. Ukkonenkin jyrähteli pari kertaa, joten odottelimme hetken, jos sade rauhoittuisi ja kuulostelimme samalla, jatkuuko ukkostaminen. Ukkonen ei paukuttanut enää, mutta sade ei ottanut laantuakseen, joten päätimme vain aloittaa. Otettiin ensimmäisenä paikkaistuminen kolmen koiran voimin. Jätimme koirat riviin ja käännyttyäni takaisin Riiaa kohti, huomasin heti, että se aikoo mennä maahan. Se istui kaatosateessa selkä köyryssä ja inhoava ilme naamallaan. Hetken kuluttua se alkoikin haistelemaan maata ja lopulta pani makuulle. Kävin ojentamassa sitä ja laittamassa takaisin istumaan ja palasin takaisin riviin. Mutta nollillehan se liike jo meni. Sateesta kärsi myös viereinen sakemanni, joka valui myöskin makuulteen kerran tai pari.

Kuvat kopioitu Ask:in Facesivuilta ja ovat kuvattu viime viikon treeneistä vähän paremman sään aikaan.

Seuraavaksi lähdettiin tekemään yksilöliikkeitä. Ensimmäisenä oli liikkeestä seisominen. Hauskaa, kun olin juuri eilen tänne kirjoittanut, että jäävät on meillä hyvässä paketissa. Juupa juu, ei toiminut eilen ollenkaan. Riia ennakoi liikkurin käskyä, teki väärän asennon ja jätätti seuruussa. Pikkuisen syytän kyllä säätä tästäkin. Monen yrityksen jälkeen lopulta luovutin ja sanoin, että eiköhän mennä seuraavaan liikkeeseen. Nolla siitäkin siis. 

Kaukot menivät ihan nappiin, koira oli suorassa, teki asennot oikein ja minä jopa muistin antaa oikeat käskyt. Siitä oltaisiin saatu varmaan 8 - 10 riippuen tuomarin tiukkuudesta. Vähän hidashan Riia on nimittäin nousemaan, mutta maahanmeno on ihan jees. Ja kivasti olen saanut ennakoinnit siltä pois. Luoksetulokin meni hyvin, siitäkin olisi napsahtanut varmaan vähintään 9. Nouto sujui, mutta takaisin tullessaan Riia ei juossut, vaan ravasi, joten siitä ehkä 8. Seuraaminen meni aika huonosti, jouduin kannustamaan ja hoputtamaan Riiaa vähän väliä ja se peruuttikin ihan vinoon. Siitä oltaisiin varmaan saatu 6. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä meni ihan ok:sti, paitsi että unohdettiin sekä liikkuri että minä, että siinä pitäisi mennä koiran taakse, ennen vierelle palaamista, joten tehtiin semmoinen alo-tason liikkeestä maahanmeno. Sehän on meillä bravuuriliike. Mutta avo-tason suoritus se ei ollut unohduksen takia, joten en voi arvioida sitä minkään numeron arvoiseksi. 



Hypyssä ei ollut muuta parantamisen varaa muutakuin se, että koira ponkaisi jälleen reiteni kautta sivulle. Tuota pitäisi kyllä erikseen harjoitella siten, että nostaisi tahallaan koiran kierroksia oikeen kunnolla ennen liikettä, jotta pääsisi huomauttamaan siitä reidelle hyppimisestä. Se kun tekee sitä vain silloin, kun käy kierroksilla. Mutta ruutu! Otettiin ruutua suoraan siten, että menin vain lähetyspaikalle ja käskin koiran ruutuun. Se bongasi sen tosi hienosti ja juoksi nätisti nauhojen sisäpuolelle, joskin aika vinoon. Mutta pääasia, että se bongasi ruudun ja asettui sinne makaamaan! En osaa sanoa, paljonko tuosta menisi pisteitä, kun ei ole kokemusta, mutta veikkaisin, että 8 - 9 saataisiin. 

Merkin kierto. Siitä olisi tullut 0 niin, että heilahtaisi. Nimittäin Riia kyllä juoksi merkille innokkaasti, kiersi sen, mutta pysähtyi sitten pissalle ja tuli takaisin. Se oli ihan juosten kustu homma, niin kuin meidän liikkurikin totesi. 


Mutta oli kiva päästä testailemaan kokeenomaista ja nähdä vähän se oma taso. Näköjään meillä on jonkun verran treenattavaa jäävissä sekä yllätys yllätys seuraamisessa ja merkin kierrossa. Yhden positiivisen asian vielä koiran toiminnassa huomasin: pitkään jatkunut huomauttamiseni vinosta perusasennosta on vihdoin alkanut tuottaa tulosta. Riia tuli aina nätisti suoraksi jokaisen liikkeen jälkeen. Ennen liikkeiden alkua jouduin vielä hieman korjailemaan, mutta todella nättejä perusasentoja jopa noudossa, luoksetulossa ja estehypyssäkin, eli noissa vauhtiliikkeissä, joissa se yleensä unohtaa hidastaa tarpeeksi ajoissa ja tulee vierelle miten sattuu. Ehkä me voidaan olla kisavalmiita elokuun lopulla!


Lopuksi vielä otettiin uudestaan paikkaistuminen. Riia valui taas makaamaan puolen minuutin jälkeen. Kävin ojentamassa sitä ja otettiin sitten koko homma alusta. Riia pysyi toisella kertaa hienosti, mutta joku valumistauti iski kaikkiin muihin koiriin. Ensin valui vierestä saku makaamaan, sitten valahti mukaan riviin otettu aussie saken vieressä. Saken omistaja kävi nostamassa koiransa, mutta aussien omistaja antoi olla. Riian toisella puolella paikkaistumista treenasi pentukoira, jonka toimintaa en seurannut ollenkaan, koska muissa koirissa oli niin paljon katsottavaa, mutta varmaan sen ohjaaja, joka oli pentua ehkä noin metrin päässä seisomassa, kävi välissä sitä palkkaamassakin, voisin kuvitella. Riian toisella puolella saku valui uudelleen ja uudelleen, aussikin ehti nousta seisomaan ja rivin päässä kultsu meni maahan. Oli siinä vähän naurussa pitelemistä, kun jokainen koira sooloilee vuorollaan mitä sattuu. Riia kuitenkin pysyi toisella kertaa tosi hienosti, vaikka häiriötä oli aika paljon. Vilinää kentällä enemmän kuin laki sallii, mutta onneksi Riia pysyi. Tuo oli ainakin meille todella hyvä treeni, jonka vielä kruunasi se, että aussie lopulta lähti rivistä omistajan luo. Tulipahan sitäkin harjoiteltua.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kuulumisia korvesta

Me olemme asuneet nyt reilun kuukauden, melkein puolitoista täällä maalla. Ainakin toistaiseksi ollaan viihdytty. Riia on kotiutunut nyt jo ihan hyvin, enää se ei hauku ihan jokaikiselle rasahdukselle talossa. Se on tajunnut myös, ettei täälläkään tarvitse haukkua satunnaisille vastaantulijoille lenkeillä (joku tulee vastaan ehkä kerran viikossa ja tämä meinasi olla alkuun Riialle shokki) ja se pääsee kävelemään lenkillä lehmien ohi haukkumatta jo melkein joka kerta. Se nauttii aivan kauheasti uimisesta ja irtijuoksemisesta, joista molemmista se pääsee nauttimaan päivittäin. Yritin yksi päivä muuten lähteä veneilemään sen kanssa, mutta se sai kauheat hepulit veneessä ja hyppi laidan yli ja takaisin, laidan yli ja takaisin... Onneksi oltiin ihan rannassa lähdössä vasta eikä keskellä järveä :D Pitää varmaan ostaa sille pelastusliivit ja totuttaa se rauhassa veneilyyn. 

Väsynyt, mutta onnellinen uimamaisteri.
Meidän tokoporukka on ihana ja treenataan suunnilleen kerran viikossa. Ihmiset on tosi mukavia ja koirat taitavia. Suunnitellaan toisen koirakon kanssa elokuun loppupuolella kokeeseen menemistä Ähtäriin. Mä en ole kuitenkaan siitä ihan varma vielä, koska Riian kanssa ollaan otettu motivaation suhteen aika paljon takapakkia merkinkierrossa. Yritän sitä kovasti treenata, mutta ehkä olisi parempi olla vähän aikaa treenamatta. Merkin kierto on Riian mielestä vain yksinkertaisesti typerä juttu eikä se edes halua löytää sitä merkkiä, jos ei aluksi tehdä pari kertaa lyhyeltä matkalta. Onhan tässä toki 1,5 kk aikaa, mutta katsotaan nyt. Ruutu on meillä jo ihan ok. Ei se keskelle mene, mutta nauhojen sisäpuolelle kuitenkin ja se on pääasia. Seuraaminen meillä menee miten menee edelleen, mutta en jaksaisi siitä nipottaa. Eikä me seuraamista koskaan juuri tehdäkään, mitä nyt vähän peruuttamista ja käännöksiä sekä perusasentoa. Jäävät liikkeet taas ovat meillä nyt kasassa ja täydellisessä paketissa. Nyt pitää olla vähän aikaa treenamatta niitäkin, niin ei mene rikki tai sammu moti koiralta. 


Aksan kanssa meillä on käynyt niin, että treenejä on jo vähän liiakseenkin. Liityin mukaan Lakken toimintaan ja siellä me päästiinkin heti treeniryhmään mukaan. Treenit alkavat nyt tällä viikolla torstaina. Myös keskiviikkoisin treenaillaan Mäyryssä. Niitä treenejä on jäljellä ehkä neljä viikkoa enää, eli seuraavan kuukauden meillä onkin siis aksatreenit kahdesti viikossa. 

Kepeissä me ollaankin menty aika paljon eteenpäin sen jälkeen, kun sain teiltä lukijoilta vinkin harjoitella sisäänmenoa kahdella kepillä. Se oikeasti toimii! Ollaan viime viikko harjoiteltu ihan kotipihassa sitä ja menty jo ihan vauhdistakin sisälle oikealta puolelta. Toissapäivänä mulla oli ekaa kertaa kuuden kepin sarja ja taisi se kaikilla toistoilla mennä oikeaan väliin, jopa hypyn takaa ja vauhdilla! Eli kiitos kauheasti siitä vinkistä harjoitella keppien sisäänmenoa 2 x 2 -menetelmää soveltaen - ei huono ollenkaan!


Koska tällä hetkellä treenaillaan aika paljon, olen ottanut sydämenasiakseni koiran kehonhuollon. Olen mennyt tunnollisesti noin puoli tuntia ennen aksatreenejä paikalle ja käynyt koiran kanssa kävelemässä ja juoksemassa ensin parikymmentä minuuttia, minkä jälkeen olen tehnyt vielä kentän laidalla pyörityksiä, syvien lihasten harjoituksia sekä pikaisia venytyksiä. Mäyryssä on aksakentän ympärillä hyvät lenkkimaastot, joten treenien jälkeen olen vielä kiertänyt metsälenkkikierroksen, joka kestää noin puoli tuntia tai 40 minuuttia, jos annan Riian kunnolla nollata, eli haistella. Lisäksi pidän Riian kanssa totaalilepopäiviä viikossa ainaki pari siten, että kierrän sen kanssa normilenkit sen omassa tahdissa. Eli tosi hitaasti. Tällöin se saa aikaa lempparipuuhalleen, eli haistelulle ja se pääsee kunnolla rentoutumaan. Lepopäivinä ei myöskään tehdä edes kotipihatreenejä. Vapaana se saa kyllä pihassa juosta silti, jos ja kun haluaa, sekä uimassa käydä. Treenipäivinä lisäksi vielä illalla telkkaria katsoessa olen hieronut ja venytellyt sen läpi. 

Pakko vielä sanoa yhdestä hauskasta jutusta, nimittäin hintaeroista Etelä-Pohjanmaa vs. Jyväskylä. Mäyryn agilityvalmennus, jota pitää jopa maajoukkueessa aikoinaan kisannut Miia ja joka kestää muistaakseni kuusi viikkoa, maksaa 80 euroa. Jyväskylässä kuukauden agilityvalmennus (4 kertaa) maksoi 84 e. Kuuden kerran kurssi 80 - 110 riippuen siitä, kenen järjestämä se oli (koirakoulu vai yhdistys). Jatilla jaksomaksu oli 220 e ja sisälsi puolen vuoden treenit. Lakkella kolmen kuukauden treenit on 25 euroa, eli puolen vuoden treenit on 50 e. VIISIKYMMENTÄ. Jatilla hintaan sisältyi omatoimitreenimahdollisuus, mutta Lakkellakin sen saa, kun maksaa 30 euroa ekstraa. Eli puolen vuoden treenit ja treenioikeus Lakkella on 110 euroa. Puolet vähemmän kuin Jatilla, mutta samat edut ja velvollisuudet. En tajua, miten voi olla noin halpaa, mutta onneksi näin päin!


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Agilityä: valmennuksen toinen päivä

Toisellekin valmennuspäivälle osui ihan täydellinen sää: pilvistä, 10 astetta lämmintä, mutta kuitenkin poutaa. Vilma oli tätä toista valkkapäivää varten jättänyt kentälle edellisen päivän radan, mikä sopi minulle oikein hyvin. Ei nimittäin ehditty edes radan loppuun asti edellisenä päivänä, kun jäätiin hinkkaamaan niitä kiemuroita. Harjoiteltavaa siis riitti vielä tällekin päivälle. Poispäin käännökset eivät tahdo Riialta onnistua, koska se ei ole niin kovin hyvä irtoamaan. Sitä päästiin harjoittelemaan ihan ensimmäisenä. Vilma sanoi huomaavansa Riiasta sen, että olen palkannut sitä väärin ja väärään paikkaan. Se on nimittäin kovin herkkä kääntymään aina minua kohti joka välissä, mikä tietenkin vaikeuttaa sen lähettämistä esteille. Saatiinkin siis yhdeksi kotiläksyksi harjoitella palkkaamista. Hommasinkin Riialle tätä toista päivää varten palkkauspalloksi sellaisen Hauhaun verkkopallon, jossa on vieläpä vinku sisällä. Ihan täydellinen palkkauslelu! Ehkä pallopalkan avulla saadaan koiran fokus enemmän eteenpäin kuin minun käteeni. Mitä enemmän koiralle saadaan estevarmuutta ja estefokusta, sitä kauempaa ja nopeammin se lukitsee esteitä, sen sijaan, että tulisi minussa ihan kiinni. Kun tämä seikka saadaan kuntoon, tulee minulle olemaan jälleen helpompi ehtiä koiran edelle. Ja sitä kautta tulee koiraankin vauhtia. 

Paras palkkauslelu!

Toinen kotiläksy meille on rintamasuunnan harjoittelu. Tai siis ei Riian sitä tarvitse treenata, vaan minun. Tänään huomasin itsekin, kuinka herkästi Riia tekee suunnanmuutoksia minun rintamasuuntani mukaan. Ja itse en osaa pysyä tarpeeksi pitkään rintamasuunta haluttua estettä kohden, vaan minä yritän parhaani mukaan huitaista koiran vain nopeasti esteelle ja jatkaa sitten matkaa. Mutta jatkossa täytyy harjoitella sitä, että vaihdan oman suuntani vasta siinä vaiheessa, kun koira on lukinnut esteen. Ja kuin koiralle saadaan vähän enemmän estehakuisuutta, pääsen minä nopeammin jatkamaan matkaani toiseen suuntaan. 

Tänään saatiin jälleen paljon hyvää palautetta, sekä uusia vinkkejä, miten Riian kanssa lähtee asioita työstämään eteenpäin. Ja järjetön agilitykipinä on taas palannut. Minulla on koko ajan semmoinen tunne, että pääsisipä treenaamaan ja oppimaan lisää. Varmaan pitää nyt syksyn ja talven aikana ottaa ja lähteä vähän kauemmaskin hakemaan oppia. Ja aina silloin tällöin, kun käymme Helsingissä, voisimme vaikka mennä sinne jonnekin valmennustunnille. Vilmakin kouluttaa Tuusulassa, joten miksei vaikka hänenkin oppeihin voisi mennä, jos hän vaan ottaa vastaan. Ehdottomasti kannattaa kyllä aina välillä käydä näköjään jossakin vieraan valmentajan opeissa! Siitä saa niin paljon motivaatiota ja hän osaa katsoa teitä koirakkona ihan uusin silmin, jolloin tulee varmasti jotain uusia neuvoja ja niksejä. 


Ajattelin myös, että olisi todella hienoa hakea jonain vuonna Top Teamiin. Ei ehkä vielä seuraavalle kaudelle, koska siellä varmaan pitää olla jo kisapohjaa, mutta ehkä sitä seuraavalle. Vielä me Riian kanssa kisaura startataan! Top Teamissa pitää kyllä kisauran lisäksi olla varmasti ihan todella hyvässä fyysisessä kunnossa, että jaksaa rankat valmennukset. Sain toki kehuja siitä, kuinka lujaa pystyn juoksemaan, mutta olisi omassa fyysisessä kunnossani kyllä muuten paljonkin parantamisen varaa, jotta ikinä pääsisi lajin huipulle. Eli paljon on tekemistä, mutta ei varmasti ole mikään mahdottomuus! 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Agilityä: Mä oon NIIN innoissani!

Eilen meillä oli ihan superopettavainen agilityvalmennustunti, jota tuli Tuusulasta asti pitämään Vilma tuonne meidän lähikentälle. Vilma oli pistänyt meille eiliselle melko haastavan radan siinä mielessä, että siinä tuli harjoiteltua aivan uudella tapaa rytmityksiä, omaa liikkumista ja asettumista sekä jonkun verran uusia tai vähän harjoiteltuja ohjauskuvioita. Mun ja Riian treeneissä fokus keskittyi melkeinpä kokonaan siihen, kuinka minä ehdin koiran edelle. Rata näytti tältä (kuva alla), ainoastaan keppien tilalle meille oli laitettu kahden hypyn slalom, koska me ei tosiaan ratavauhdissa niitä keppejä osata. 

Eli kuten jokainen radanlukutaitoinen voi nähdä, tuolla on tiettyjä paikkoja, joihin pitää ehtiä ohjaamaan. Mullahan ei ole minkäänlaista kykyä arvioida niitä paikkoja ja miettiä sitä, mihin mun on mahdollista ehtiä ja miten, joten ensimmäisellä kierroksella meinattiin törmätä Riian kanssa yhteen neljännen putken ulostulossa. Riia kerkesi juoksemaan putken läpi nopeammin kuin minä sen vierestä, joten se kääntyi suoraan eteeni putkelta ja ihan täydessä vauhdissa. Sain juuri ja juuri hypättyä koiran yli. No, sitten Vilma kertoi mitä mun pitäisi tehdä. Eli pyrkiä lähettämään koira kolmosputkelle niin kaukaa kuin mahdollista, mieluiten niin, että pääsisin pinkomaan jo ysiesteen etupuolelta kohti nelosputken päätä, jolloin ehtisin merkkaamaan koiralle vitosesteen takaakierroksi. Mutta voi vitsiläinen, siitä vasta kiemurat alkoivatkin, kun piti saada koira nakattua vitoselta kuutosesteelle, minkä jälkeen piti pinkoa jo eteenpäin, jotta ehtii sinne ysiesteelle jälleen kierrättämään koira takaa. Tuohon kohtaan meille tulikin uusi ohjauskuvio, jota ei olla koskaan harjoiteltu: backlap. Olin yllättynyt, kuinka hyvin Riia meni siihen ohjaukseen, koska se ei mikään maailman kätevin irtoaja ole. Olin aivan varma, että se jää vain lähettävään käteen kiinni ja tulee sen mukana takaisin. Tässä vielä video backlapista, jos haluat katsoa, mitä sillä tarkoitetaan. Loppurata olikin suht helppoa pinkomista. 

Meille backlapin lisäksi uutta opeteltavaa tuli siinä, että ensinnäkin mun pitäisi pitkillä suorilla jättää ohjauskäsi pois ja opettaa Riia pinkomaan vaan eteenpäin, jos ei toisin pyydetä. Tämä tuli ilmi juurikin tuolla mutkaputki - putki - hyppy -suoralla. Eli koira pitäisi opettaa siihen, että se saa suorittaa, jos ohjaaja pinkoo muuta ohjetta antamatta eteenpäin. Silloin kun mulla itellä on kaksi kättä käytössä, pystyn myös juoksemaan paljon nopeammin ja ehdin todennäköisemmin koiran edelle. Ohjaava käsi myös hidastaa koiraa, koska koira helposti jää vain katsomaan kättä eikä pyri eteenpäin. 

Riia irtosi näissä treeneissä putkille yllättävän hyvin, mutta vielä jonkun verran meidän pitäisi harjoitella koiran estefokusta vahvemmaksi. Vilmakin totesi, että Riia on niin kovin kiltti koira, että se pyrkii tekemään kaiken aina oikein ja on sen takia kovin ohjaajakeskeinen. Se kiltisti odottaa, että sanon, mitä tehdään, ennen kuin lähtee suorittamaan. Hän antoikin meille aika hyviä vinkkejä estefokuksen harjoittelemiseksi. 

Palkkaamisesta saatiin noottia myös. Oma palkkaukseni on kuulemma liian hidasta. Ja koska minulla on herkkä koira, on sen kanssa erittäin tärkeää, että palkka tulisi ajallaan ja oikeasta asiasta. Minulla on lelu aina treenivyön taskussa, koska jos se on mulla kädessä, Riia ei irtoa yhtään. Tämän sanoinkin Vilmalle, mutta hän totesi, että sehän on sitten vain harjoiteltava asia. Eli juuri tässä auttavat ne estefokusharjoitteet. Koira oppii irtoamaan siitä ohjaajasta ja palkasta ja keskittymään enemmän niihin esteisiin. Vilma suosittelikin minulle jotain palloa palkkioksi. Se olisi helppo heittää minne haluan ja sitä kautta pystyisi myös ohjaamaan koiran ajatusta oikeaan suuntaan.

Eilisestä päivästä jäi kaiken kaikkiaan erittäin hyvä fiilis. Vilma kehui Riiaa erittäin potentiaaliseksi koiraksi ja sanoi sen olevan tosi taitava ikäänsä nähden. Hän sanoi, että Riiasta näkee, että siitä tulee tosi lahjakas agilitykoira, kun saadaan vaan tietyt palaset kohdalleen. Olen kuulemma tehnyt sille todella hyvät pohjat jatkoa ajatellen. (Jei!) Näitä puuttuvia palasia on ensinnäkin se, että minä pystyn etenemään ja pääsen mahdollisimman paljon koiran edelle sekä se, että opin enemmän luottamaan siihen, että koira pystyy suorittamaan. Mulla on pahana tapana saatella Riia perille asti aina, mutta ehkä se estefokuksen harjoitteleminen auttaa tähänkin. Eilinen harjoite jotenkin avasi mun silmiä tosi paljon erilaisia ohjauskuvioita ajatellen ja musta tuntuu, että mun radanlukutaitoni koki ison harppauksen. Tänään mennään vielä toistamiseen Vilman oppeihin enkä malta odottaa, miten hyviä vinkkejä tänään saadaan. Toivottavasti Riialla on vaan puhtia vielä tänään ja toivottavasti oma jalkani kestää vielä pinkoa. Eilen nimittäin pääsi reisi vähän venähtämään, mutta onneksi ei pahasti satu enää. Sain sentään minäkin Vilmalta sellaisen kehun, että musta kyllä lähtee sitä vauhtia itsestänikin, että mun on ihan mahdollista ehtiä koirani mukaan, ainakin teoriassa!


Mulle jäi niin hyvä mieli. Riia sai ihan hirveästi kehuja ja kun Vilma ihmetteli meidän hyvää paikallaoloa (jätin Riian rataantutustumisen ajaksi paikkamakuuseen) pääsin sanomaan, että meillä on TK1, että kyllä sen pitäisikin pysyä. Vilma nosti meille kuulemma isosti hattua ja sanoi sen olevan hieno saavutus mittelin kanssa. Ja mä olin taas haljeta ylpeydestä ja rakkaudesta tuohon koiraan. Se on oikeasti ihan PARAS. Se on mun täydellinen harrastuskoirani, hyvä kaikessa mitä se tekee. Ja meillä on kuulemma aivan saumatonta yhteistyötä ja molemminpuoleista kunnioitusta. Mun täytyy myöntää, että pikkusen jouduin nieleskelemään liikutuksen kyyneliä kentällä, kun kehuja kuuntelin. Paljon mä olen tuon koiran kanssa tehnyt ja treenannut, mutta se, että joku sanoo oikeasti ja aidosti, että te olette hyviä, lämmittää kyllä sydäntä tosi paljon. 


tiistai 4. heinäkuuta 2017

Koirien älykkyys

Törmäsin kirjastossa aikaa tappaessani Tiede-lehteen, jonka kannessa komeili koira. Koira kiinnitti totta kai heti huomioni ja otin lehden käteeni. Lehdessä oli artikkeli, joka käsitteli koirien älykkyyttä ja sitä, miten hyvin ne ovat sopeutuneet ihmisten kanssa elämiseen ja miksi. Tämä aihe kiinnostaa minua valtavasti ja haluaisin vain lukea aiheesta enemmän ja enemmän. Ja mitä enemmän minä aiheesta luen, sitä onnellisempi olen siitä, että saan jakaa elämäni koirien kanssa. Ne ovat äärettömän fiksuja eläimiä. Mitä enemmän asiasta oppii, sitä enemmän oppii hyödyntämään ja tunnistamaan näitä asioita ihan omassa arjessaankin koiransa kanssa.


Koirien kielitaidon mestari on bordercollie Chaser, jolle opetettiin 1022 esineen nimet. Koira osasi lisäksi tulkita kahden sanan ohjeita: "koske frisbeetä" ja "ota frisbee" tarkoittavat sille eri asioita. Chaser ja muut vastaavat kielinerokoirat tulkitsevat sanallisia ohjeita yhtä taitavasti kuin pari-kolme vuotias lapsi.

Koira voi siis osittain oppia tulkitsemaan jopa ihmisten puheen kieliopillisia rakenteita. Tämän myötä on pakko todeta, että koirien kognitiiviset kyvyt ovat huomattavasti monia muita eläimiä kehittyneemmät. Se, että osaa yhdistää kaksi asiaa, joista toinen on abstrakti toiminta ja toinen on esine, on jo melko kehittynyttä kognitiivista toimintaa. Varsinkin, kun otetaan huomioon se seikka, että koiralle voi opettaa useita eri toimintoja, kuten vaikkapa nuo koske ja ota, ja liittää ne koiralle opetettuun esineeseen. Eli ei riitä, koira pystyy kuuntelemaan, että mikä esine, vaan sen täytyy myös kuunnella ihmisen puheesta käsky, mitä esineelle tehdään.


Ihmisten haukotus tarttuu koiriin voimakkaasti. Koirat näkevät meidät tuntevina olentoina ja eläytyvät tunteisiimme. Koira luottaa myös siihen, että empatia on molemminpuoleista. Sen vahvimpia puolia on avun pyytäminen ongelmatilanteissa.

Tämäkin kertoo paljon koirien kognitiivisista kyvyistä. Eli kyky asettua toisen olennon asemaan - empatia. Koiramme -lehdessä kerrottiin taannoin myös tutkimuksesta, jossa oli todettu, että koira pystyy myös miettimään, mitä ihminen voi nähdä eli voiko koira esimerkiksi ottaa kielletyn herkun, jos ihminen on samassa huoneessa, mutta silmät sidottuna. Koirien on myös todettu tunnistavan itsensä peilistä. Jos koiralle on laitettu punainen merkki kuonoon ja viety sitten peilin eteen, se on alkanut pyyhkiä kuonoaan punaisen merkin kohdalta. Koirat ovat selkeästi hyötyneet aikoinaan ihmisten kanssa elämisestä, koska ne osaavat niin hyvin pyytää meiltä apua. Jos verrataan keskenään sutta ja koiraa, joille annetaan sama tehtävä, esimerkiksi makupalan saaminen laatikosta, jota ei eläimen tassuilla auki saa, yrittää susi sinnikkäästi saada makupalaa, kunnes luovuttaa tai se viedään pois. Koira ei kauaa jaksa itse yrittää, yleensä, rodusta riippuen, ne eivät yritä itse ollekaan tai yrittävät korkeintaan muutaman kerran saada laatikkoa auki, kunnes alkavat tuijottaa ihmisiä anelevasti. Tämäkin on tosi mielenkiintoinen seikka, että susi ei hae ihmisiltä tukea silmiin katsomalla edes pennusta asti lemmikkinä kasvatettuna. Koirien aivoissa taas vapautuu oksitosiinia niiden katsoessa omistajiaan silmiin, ihan samalla tavalla, kuin pienillä lapsilla vapautuu heidän katsoessa vanhempiaan silmiin. Tämä on mielestäni niin liikuttava fakta, voiko koiria enää olla rakastamatta tuon jälkeen?

Koirat ovat mielialojen lukemisen mestareita, mutta yhtä hyvin ne tulkitsevat muutakin ihmisen käyttäytymistä. Tutkijaryhmä Japanista järjesti kokeen, jossa koira sai seurata ihmisten välistä kohtaamista sivusta. Paikalla oli kolme ihmistä, joista yksi ei saanut lasipurkin kantta auki ja pyysi apua toiselta. Tämä ei kuitenkaan suostunut auttamaan, vaan kääntyi pois. Kolmas henkilö oli neutraali sivustaseuraaja. Tämän jälkeen nämä kolme ihmistä tarjosivat koiralle makupalaa. Kokeeseen osallistuneet koirat suosivat aina joko lasipurkin kanssa taistellutta henkilöä tai neutraalia sivustaseuraajaa, mutta välttelivät auttamisesta kieltäytynyttä. 

Koirat osaavat siis tulkita myös meidän käytöstämme ja huomaavat, milloin joku on ilkeä toisia kohtaan. Tällöin ne välttelevät ilkeää henkilöä itsekin. Tässä kohtaa ainakin itselläni herää ajatus, että mitäköhän koiramme miettivät käytöksestämme arkisissa tilanteissa muita perheenjäseniä kohtaan? Paheksuvatko ne esimerkiksi teinien kiukuttelua vanhemmilleen tai pariskunnan riitoja? 

Koirat tajuavat myös sen, jos niitä kohtaan ollaan epäreiluja. Eräässä dokumentissa, jonka katsoin, tehtiin koe kahdelle koiralle yhtä aikaa. Niitä pyydettiin suorittamaan jokin helppo, niiden entuudestaan osaama temppu ja annettiin molemmille makupalat. Homma jatkui samalla tavalla, mutta yhtäkkiä ihminen lakkasi palkitsemasta toista koiraa. Vähän aikaa molemmat koirat jatkoivat tempun suorittamista, vaikka vain toinen sai herkun. Mutta pian koira, joka ei herkkua saanut, lopetti. Jotkut koirat alkoivat vain tuijottaa ihmistä syyttävästi, mutta osa jopa alkoi haukkumaan, tai yritti varastaa herkun toiselta koiralta. Tämän kokeen lopputulos oli mielestäni aika hauska ja osoittaa sen, ettei koira nyt ihan sokeana ja tyhmänä aina ihmisten käskyjen mukaan elele. 



Minkälaisia ajatuksia tämä teissä herätti? Tuliko sellainen olo, että koirat ovat maailman siisteimpiä olentoja, kuten minulle? Oletteko törmänneet itse joihinkin hyviin artikkeleihin tai dokumentteihin koirien viisaudesta?

Kursivoitujen kohtien lähde on Tiede -lehti 6/2017. Muut esittämäni faktat ovat lukemistani tai katsomistani lehtijutuista, nettiartikkeleista tai dokumenteista, tarkempia lähteitä en osaa sanoa, mutta osasta tutkimuksista on ainakin Koiramme-lehdessä kirjoitettu. 

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Puuttuva rengas?

Koirarotuja on olemassa lähemmäs neljä sataa ja Suomessa on edustettuna noin 320 eri koirarotua. Uskokaa tai älkää, mutta mielestäni koiraroduissa on silti pieni aukko. Minä tarvitsisin tietynlaista koiraa, jollaista ei vain ole. Tai en ole ainakaan vielä keksinyt, mikä sellainen olisi.

Aikoinaan, kun itselleni rotua mietin, kriteerinä oli, että koiran tulisi olla kooltaan agilityn mini tai korkeintaan medi-koira. Luonne saisi olla miellyttämisenhaluinen ja oppivainen, mutta ehdottoman varmasti myös peloton, aktiivinen, ei liian pehmeä, vaan mieluummin vähän kova, mutta ei kuitenkaan taipumusta aggressiivisuuteen tai dominointiin. Halusin koiran, jonka kanssa voisi harrastaa agilityn lisäksi myös tokoa ja sen tulisi olla halukas oppimaan myös niitä tokoasioita (eli ei esimerkiksi saisi olla semmoinen hienohelma, joka ei suostu makaamaan märällä nurmella tai niin herkkäsuinen, ettei suostu ottamaan noutokapulaa suuhunsa). Ulkonäöltä toivoin sitä, että koirasta kasvaisi hyvin todennäköisesti näyttelyihin kelpaava yksilö, jos se pentuna sellainen olisi. Eli tällä tarkoitan lähinnä sitä, että korvia ei tarvitsisi alkaa teippailemaan ja koko- ja tyyppivaihtelut olisivat suht pienet. Eli koira näyttäisi rotunsa edustajalta aikuiseksi kasvettuaan. Lisäksi toivoin totta kai kaikinpuolin tervettä rotua ja rakenteeltaan normaalia koiraa.


Halusin koiran, jossa olisi potentiaalia sekä agilityyn että tokoon. Agilityn puoleltahan nyt totta kai nousi ensimmäisenä mieleen sheltti, mutta valitettavasti se ei omia ehtojani täytä ollenkaan: shelteillä on ongelmana hyvin usein liiallinen arkuus ja pehmeys. Shelteissä on myös koon ja ulkonäön puolesta niin paljon variaatioita, että näyttelykelpoisen yksilön saaminen tuntui sattuman kaupalta. Lisäksi sheltit ovat usein vähän hienohelmoja, eivätkä välttämättä opi rakastamaan vaikkapa noutokapulaa kovin helposti.

Toivoin kovasti, että olisin löytänyt FCI1 ryhmästä itselleni sopivan koiran, mutta kriteereihini sopivaa koiraa siellä ei vain ole. Welsh corgit ovat ikisuosikkejani, mutta kyseltyäni jo kasvattajiltakin niistä, sanoi moni, etteivät myy corgeja agilityharrastukseen niiden rakenteellisten ongelmien vuoksi. Se siitä siis. Lancashire heelerillä on vähän pitemmät jalat, mutta niiden geenipooli on niin kapea, että niillä on lähes kaikilla joku silmäsairausjuttu, joka kulkee vahvasti perinnöllisenä, mutta voidaan havaita vasta vanhemmalla iällä. Rodulla on muitakin terveysongelmia, joten se rotuvaihtoehto jäi pois. Muita pieniä paimenkoiria ei ole. Yksi vaihtoehto oli myös göötti, mutta sanon suoraan, että sen vaihtoehdon suljin pois osittain sen takia, ettei pentuja vain ollut tarjolla, mutta myös sen takia, että arvostan kuitenkin jonkinlaista variaatiota ulkonäössä rodun sisällä: göötit ovat kaikki samannäköisiä ja samanvärisiä. Ulkonäöllisistä syistä pois sulkeutui myös schipperke.

Terrieriä minä en halunnut, koska niiden riistavietti voisi aiheuttaa liikaa ongelmia, eikä niitä olisi ehkä kovin helppo motivoida tokoon. Kääpiösnautseri oli minulle jo tuttu rotu, mutta sen suljin pois turkin hoidollisten syiden vuoksi: autottomana opiskelijana totesin, että koska Jyväskylässä ei ollut trimmaajaa keskustan alueella, olisi koiran trimmaajalle kuljettaminen useamman kerran vuodessa ollut liian vaikeaa. Kääpiöpinsereistä en vain yksinkertaisesti pidä. 

Aika nopeasti tällä tavoin karsimalla jäljelle jäi mitteli. Olen jo aika pienestä pitäen seurannut tokoa sm-tasolla ja muistelin, että jonain vuonna (vuonna kivi ja kirves) siellä oli ollut keeshond ihan kärkisijoilla. Mittelihän on pieni kessu. Lisäksi koiranetin mukaan mitteleissä oli useampiakin tokovalioita ja koiran saaminen tokovalioksi on kuitenkin yksi haaveistani. Nämä seikat riittivät minulle näytöksi mittelien tokoon soveltuvuudesta. Agilityynhän rotu sopii erinomaisesti myös, joten päätös oli tehty.


Edelleen kuitenkin haaveilen vähän nopeammasta agikoirasta ja koirasta, jolla olisi pikkuisen enemmän työmoottoria. Mittelihän ei missään nimessä mikään työkoira ole. Se on itsenäinen pihanvahti. Riiassa on kyllä innokkuutta ja sähäkkyyttä, mutta sen turnauskestävyys on heikompaa tekoa. Saa nähdä tuottaako se ongelmia tokon ylemmissä luokissa.

Ilokseni luin Kennelliiton Facesta, että Pohjoismainen kennelunioni on hyväksymässä kolme uutta rotua, joista yksi on amerikankääpiöpaimenkoira (tai pohjoisamerikanpaimenkoira), eli "miniaussie." Ensi vuoden alusta lähtien amerikankääpiöpaimenkoirillakin on oikeus osallistua Pohjoismaissa järjestettäviin näyttelyihin ja kokeisiin. Liityin heti Facebookissa myös American Miniature Shepherd Finland -ryhmään ja yllättäen huomasin rotua olevan jo useampia yksilöitä Suomessa. Niitä on kuulemma harrastustenkin parissa jo ja kasvatustyötäkin tehdään. Tämän miniaussie kuulostaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta rodulta. Jos se paikkaisi niitä ominaisuuksia, joita ei esimerkiksi sheltillä ole, mutta jota koiraltani kaipaisin. Oikein mainio koira mittelikin on harrastuskaverina, mutta kyllä työtä tekemään luodun koiran kestävyys on ihan eri luokkaa, kuin pihanvahdin. Jonain päivänä minulla tulee olemaan jonkun muunkin rotuinen koira, kuin mitteli, vähintääkin mittelin lisäksi. Vielä en tiedä mikä se tulee olemaan, mutta sitä pohtiessa on hyvä kartoittaa potentiaalisia vaihtoehtoja. Ehkä amerikankääpiöpaimenkoira voisi olla yksi.

Kuvan lähteenä Googlen kuvahaku.