Ajatuksia toisesta koirasta

Koirakuume on iskenyt minuun tosi isolla voimalla. Tilanne on kaikin puolin mitä parhain, koska mitään varsinaista estettä koiran hankinnalle ei ole. Ei tässä nyt ehkä ihan viikoista puhuta, monien käytännön asioiden takia, mutta uskaltanen sanoa, että toinen koira saapuu perheeseen vuoden sisällä. Suurin syy toisen koiran hankintaan on ehkä se, että treenaaminen kahdella koiralla, täällä pitkien treenimatkojen maassa, on vaan niin paljon käytännöllisempää. Kun kahden koiran kesken jakaa treeniajan, on treenaaminen myös paljon tehokkaampaa. Yksi syy lisää on myös oman koirakaverin saaminen Riialle. Se on tosi seurallinen koira, joka rakastaa koirakavereita ja leikkimistä. Oma "pikkusisko" olisi sille varmasti enemmän kuin mieluinen. 

Kauniita koiria. Riian isä juoksee Riian takana, sisko tässä etualalla ja äitikoira perässä. 

Minkäs rotuista kaveria me ollaan mietitty? No, meillä on tasan kaksi vaihtoehtoa: se on joko mitteli tai joku muu kuin mitteli. Hehe. 

Mitteli on minulle sopiva rotu kaikin puolin. Ne ovat vilkkaita, energisiä, helppoja kouluttaa ja motivoida ja kaikin puolin mahtavia harrastuskoiria. Ainut syy, miksi tuleva koira ei välttämättä ole mitteli, on se, että minä tosiaan ehkä vähän haluaisin niitä pk-lajeja päästä kokeilemaan. 

Jos tuleva koira ei ole mitteli, se tulee todennäköisesti olemaan bordercollie, islanninlammaskoira tai mudi. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu. Noista eniten omakseni koen islanninlammaskoiran, mutta niissä on omat huonot puolensa (kuten varmasti kaikissa roduissa). Islanninlammaskoirien luonteenvaihtelut ovat niin suuria, että aikamoista arpapeliä on, sattuuko itselle hyvä harrastuskoira vai ei. Bordercollie taas ei tunnu omalta ollenkaan, vaikka se kaikkien rotutestien ja omien pähkäilyjen jälkeen tuntuukin minulle teoriassa kaikista osuvimmalta valinnalta. Mutta kun se on bordercollie. Priimusoppilas, hikipinko, täydellisyydentavoittelija. Toki tähtiin on turha kurotella minkään muun kuin bortsun kanssa, varsinkaan, jos tokosta puhutaan, ja todennäköisesti jonain päivänä minä haluan bortsun omistamisen ilot ja surut kokea, mutta en ole yhtään varma, että nyt olisi juuri se hetki. 

Kolmas vaihtoehtoni on mudi, joka on pitkäaikainen suosikkini. Niitä on viime aikoina näkynyt yllättävän paljon agilitykisoissa ja ihan tuloslistojen kärkipäässä. Seuraan Instassa ainakin paria mudi-käyttäjää ja ne koirat ainakin ovat tosi upeita. En vaan tiedä juuri mitään mudeista käytännössä, vaikka teoriassa tiedän paljonkin. Niiden sanotaan olevan kovia koiria, joilla on voimakas vartiointivietti ja jotka vaativat runsaasti sosiaalistamista. Minä olen tosi pehmeä ohjaaja ja siksi epäröin, onko mudi minulle liian kova koira. 

Mitteli tuntuu tämän kaiken jälkeen tutulta, turvalliselta ja hyvältä vaihtoehdolta. Riia on ollut unelmakoira, joka toimii kuin ajatus ja joka on luotettava kuin kallio, vaikka ikä ei ole edes kolmea vuotta vielä. Sen kanssa elämä on helppoa. Tiedän kuitenkin kokemuksesta myös sen, millaista on elää vaikean koiran kanssa, joten valitsen rodun tarkkaan. 

Onhan mittelinpentu nyt jotain maailman suloisinta!

Kuinka kauan aion sitten miettiä? Minulla on salainen toive päästä jonain päivänä Helsingin messukeskuksen puppy-showhun pentuni kanssa joulukuussa. Eli kovin paljon minua ei haittaisi, jos pentu olisi syntynyt siten, että vuonna 2018 joulukuussa pääsisimme vielä puppy showhun. Ikärajat sinne on 5 - 9 kk, eli niin ollen pennun pitäisi syntyä ensi vuonna maalis - heinäkuun välimaastossa. Tokikaan tuo ei ole mikään yksi ja ainut kriteeri, joten jos hyvä pentu löytyy ennen sitä, niin en aio viivytellä sen takia, ettei me sitten päästäisikään enää joulukuussa puppy showhun. Mutta ehkä ensi vuoden heinäkuu voisi muodostaa eräänlaisen takarajan? Minä olen nimittäin maailman huonoin päätöksentekijä, joten voi olla parempi asettaa tällekin asialle joku "deadline", että mitään päätöksiä syntyy!

opiskelijaelämä = ei elämää

Mä oon nyt tänään taas, ja viimeaikoina oikeestaan koko ajan, joka päivä, joutunu miettimään sitä, että onko opiskelijaelämä sellaista elämää, jota mä haluan ja varsinkin jaksan elää. Mulle opiskelijaelämä ei ole bileitä ja kavereita. En ole tähän päivään mennessä onnistunut saamaan yhen yhtä hyvää kaveria opiskelukavereista. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että aloitin opinnot jo kaksi vuotta kasvatustiedettä lukeneena eli niin ollen toisen/kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa samoilta kursseilta. He taas tunsivat toisensa jo entuudestaan, enkä missään nimessä ole niin rohkea persoona, että menisin johonkin valmiiseen klikkiin jo mukaan. Alkio-kaverit ovat pysyneet hyvinä kavereina ja hiedän seurastaan nautin. Meillä on kuitenkin tosi erilaiset aikataulut/opinnot/vapaa-ajanharrastukset, joten vietämme ehkä illan-pari viikossa toistemme seurassa.

Bileitä en harrasta enää yhtään. En jaksa. Mua ei kiinnosta. Mulla on bileissä tylsää ja epämukavaa. Haluan nukkumaan viimeistään kaheltatoista. Oon tosi kiukkunen, jos mua väsyttää, eli en ees mitään parasta seuraa kenellekään. Joskus saatetaan istuu iltaa pitempään kaveriporukalla, jolloin menee just ehkä puoleen yöhön. Alkoholin juominen rajottuu tällä hetkellä mun elämässä lähinnä viinilasillisiin sillon kun se tuntuu hyvältä, eli ehkä kerran kuukaudessa.

Mä en oo vaan ehkä ikinä ollu semmonen ihminen, joka oikeesti nauttis niistä asioista, jokka perinteiseen opiskelijaelämään kuuluu. Mä oon enemmänkin perhekeskeinen, mä tykkään esimerkiksi tehä ruokaa, syödä yhessä ja pelailla pelejä kotona. Tykkään harrastaa liikuntaa, olla pihalla ja kokea erilaisia, ihania asioita. Mä oon koiraihminen, koiran omistaminen on mulle tosi iso asia ja koirien kanssa harrastaminen on ollut aina mulle kaikista rakkain harrastus.

Opiskelijaelämääni kuuluu siis alle 100 e:n kuukausibudjetti ja tuhannen vuoden yksinäisyys. Irtonaisuus. Tunne siitä, ettei pysty olemaan oma ittensä. Mä haluan valmistua erityisopettajaksi, koska se todella on mun juttu, mutta mä haluaisin voida tehä se sillä lailla, että vois tehä niitä itelle tärkeitä asioita samalla. Tällä hetkellä mä vaan odotan sitä, että mä valmistun, koska sitten "voin alkaa elää elämääni." Mutta eihän sen pitäisi niin mennä. En voi opiskella siten, että ootan vaan päivää, kun valmistun. Silloin mulla on rahaa, muttei ehkä niin paljoo aikaa. Jos lykkään kaikkea siihen, että olen töissä, on nää opiskelijavuodet hukkaan heitetty ja valmistumisen jälkeen mun täytyy hirveellä tohinalla tehä kaikki, mitä oon aina halunnu tehä.

Tää postaus on nyt alustus siihen, mikä mun päässäni on alkanut tänään kyteä. Jos ottaisinkin (taas) opintolainaa ja käyttäisin sen rahan koiraharrastukseen. Vai luulenko mä vaan tarvitsevani sitä niin paljon? Enkö oikeasti pärjää enää ilman, enkö keksisi jotain muuta, mistä voisin nauttia yhtä paljon? Jään pyörittelemään ajatusta mielessäni vielä vähän enemmän.

Minä tahdon koiran

Koiran hankkiminen tulee olemaan varmasti yksi blogini pääaiheista. Minulla on ollut koirakuumetta enempi ja vähempi siitä asti, kun muutin pois kotoa syksyllä 2011. Kotona siis edelleen asustelee rakas 11-vuotias kääpiösnautserinarttuni, jonka kanssa on tullut kyllä koko elämä jaettua. Neiti ei kuitenkaan sopeutunut ikinä kaupunkielämään, joten jouduin jättämään sen lapsuudenkotiini. Sitä on ikävä koko ajan ja joka päivä yhä edelleen. Harrastin käpsyn kanssa pääasiassa agilityä ja tokoa, sekä jonkun verran kierreltiin mätsäreissä.

Kotona asuu myös viisivuotias porokoirauros. Sen kanssa harrastin myöskin yhden syksyn ajan tokoa, kunnes tuli talvi ja kotipaikkakunnallani loppui koiraharrastus. Seuraavana kesänä totesin, että koira ei enää siedä muita koiria lähellään ja harrastus loppui siihen, kun tuli taas syksy ja koiraharrastukseen pakostakin tauko. Asuin maalla, jossa ei ikinä törmännyt kehenkään toiseen koiraan, joten minulla ei riittänyt aika, eikä oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan sosiaalistaa sitä, kun taajamaan olisi pitänyt ajaa autolla ja minulla ei tuohon aikaan ajokorttia vielä ollut. Koira on kuitenkin mitä parhain ystävä vielä kotona asuvalle pikkuveljelle ja kaikesta huolimatta muutenkin ihana pakkaus. Energinen ja viisas, juuri sellaisen koiran haluaisin itsellenikin.

Miksi en sitten omista koiraa? No siihen on syynä raha. Tahdon, että minulla on mahdollisuus viedä koira lääkäriin, jos se sitä tarvitsee, ostaa sille laadukasta ruokaa ja harrastaa kaikkea mahdollista. Aikaisemmin siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Kuitenkin J tekee nykyään opiskelujen ohessa opettajan hommia, joista saa ihan hyvin rahaa. Itsekin tienasin aika hyvin kesällä. Tarkastelemme siis tilannetta keväälllä ja mietimme olisiko nyt aika ottaa koira.

Minkä koiran haluaisin? Vastaus tähän kysymykseen vaihtuu nopeammin kuin sää ulkona. Minulla kuitenkin on muutama suosikkivaihtoehto, jotka pysyvät mukana päivästä toiseen. Samoin J:llä on asiaan oma näkemyksensä.
Kääpiösnautseri - rakastan snautserien itsepäistä ja huumorintajuista luonnetta. Oma käppänäni on kuitenkin samalla fiksu ja on oppinut kaiken, mitä olen halunnut sille opettaa. Se osaa satoja temppuja ja olemme saaneet ihastuttaa sukulaisia niillä tempuilla. Huono puoli käpsyissä on kuitenkin se, että niitä täytyy trimmata. Sehän tietää enemmän rahanmenoa ja stressiä, meillä kun ei autoa ole ja epäilen, että täällä Jyväskylän keskustassa ei ainakaan kovin lähellä ole ihmistä, joka osaisi trimmata snautsereita.
Länsigöötanmaanpystykorva - tämä on J:n suosikkirotu. Suloinen, pieni energiapakkaus. Minusta käyttöominaisuudet ja luonne muutenkin vaikuttaa meille sopivalta. Ainut mikä minua häiritsee, on yhdennäköisyys hirvikoirien kanssa. Vaikka ei se mikään ratkaiseva asia olekaan. Luonne on kuitenkin tärkeintä. Se, että koiran kanssa pystyy harrastamaan.
Mittelspitz - mittelit ovat suloisia ja ainakin tokossa ja agilityssä pärjäävät ihan hyvin, joten uskoisin niissä olevan tarpeeksi harrastuspotentiaalia myös minun tarpeisiini.
Schipperke - näihin en ole ehtinyt tutustua tarkemmin, kun olen vasta viime päivinä tajunnut, että myös schipperke saattaisi sopia meille. Pieni paimenkoira/rottakoira Belgiasta kuulostaa kuitenkin hyvältä, sillä rakastan terrierien luonteen sähäkkyyttä ja energiaa, mutta myös paimenkoirien miellyttämisenhalua ja laumaviettiä (eli sitä, että se pysyttelee lähellä).
Sekarotuinen - toisaalta minua houkuttelee pelastaa joku koditon koira vaikka Romaniasta. Katselen aina välillä kodittomien koirien kuvia. Huono puoli on vain se, että sekarotuisella on rajoitetut mahdollisuudet harrastaa, elikkä esimerkiksi agilityvalioksi niitä ei saa, siihen kun tarvitsee myös näyttelytuloksen. Lisäksi "löytökoira" voi tuoda mukanaan ongelmia, joihin ehkä taitoni ei riitäkään. Lisäksi asumme vuokrakämpässä kerrostalossa, joten koiran täytyisi olla hyvätapainen. Pentu on helpompi opettaa hyvätapaiseksi, kuin korjata aikuisen koiran käytösongelmia.

Joka tapauksessa tahtoisin melko pienen koiran. Olen todennut, että ne ovat minun juttuni. Tahdon pystyä ottamaan koiran kainaloon sohvalle ja tahdon pysyä sen perässä agilityradalla.

- Erika