perjantai 5. lokakuuta 2018

Itsensä vertaileminen muihin

Varmaan on olemassa ihmisiä, jotka pystyvät keskittymään ihan vain siihen, mitä itse tekee, olemaan ylpeä omasta menestyksestään ja nauttimaan tekemisestä vertailematta itseään muihin. Mutta sitten on minunlaiseni ihmiset, jotka heijastavat kaikkea tekemistään muista. Itselläni itseni vertaaminen muihin onneksi pääasiassa motivoi ja kannustaa treenaamaan ja tekemään, mutta pakko kuitenkin myöntää, että joskus se kyllä myös lannistaa. 

Jos ajatellaan vaikka agilityä. Me olemme Riian kanssa takunneet kauan kepeillä ja ei meillä muutenkaan ole radoilla nollat paukkuneet. Eihän me ihan tolkuttoman kauaa olla vielä kisattu, vasta 9 kuukautta ja noin 8 - 9 kisaa, mutta on meidän ohi jo samaan aikaan kisaamaan aloittaneita koirakoita mennyt kolmosiin. On toki niitäkin, jotka eivät myöskään ole vielä lähelläkään kolmosluokkaa, mutta totta kai sitä itse kiinnittää huomionsa niihin, jotka ovat jo  päässeet kolmosiin. Ja se kyllä minua ihan pikkuriikkisen lannistaa, vaikka totta kai seurakavereiden ja muiden tuttujen puolesta onkin onnellinen. 


Itsensä vertaileminen muihin on kuitenkin tyhmää, sillä jokaisella on omat lähtökohdat kisaamiseen ja menestykseen. Ja jokaisella on omat ongelmansa sekä tietenkin myös ne vahvuusalueensa. Lisäksi jollain voi olla vaikka toinen, kolmas tai kahdeskymmenes kisakoira, jonka kanssa eteneminen on luonnollisesti nopeampaa, kun tarvitsee vain opettaa se koira eikä opetella itse ohjaamaan. Toisen koira oppii luonnostaan nopeammin kuin toisen, toisen koira taas on muuten nopeampi. Toisen koira on säkäluokkansa ylärajalla, toinen alarajalla. Tasan ei käy onnenlahjat agilityssä. Lajissa on niin paljon ulottuvuuksia että itsensä vertaaminen muihin on järjetöntä.


Jokaisen pitäisi pystyä keskittämään ajatuksensa vain siihen omaan tekemiseen ja siihen, että itsellä on kivaa treenata ja kisata. Siitä olen onnekkaassa asemassa, että oma vähemmän loistelias kisamenestys ei vaikuta intooni treenata. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kova työ palkitaan aina. Ja kyllä minä huomaan itsessäni valtavan kehityksen vaikkapa viimeisen vuoden aikana. Olen esimerkiksi kehittynyt radanlukutaidossa ja radan muistamisessa aivan valtavasti. Enää minulla ei ole mitään ongelmia muistaa rataa enkä kauhistele viiden minuutin rataantutustumisaikaa yhtään. Treeneissäkin yleensä riittää, kun kerran kävelen radan läpi, niin muistan sen sen jälkeen eikä tarvitse enää tehdä kolmea-neljää kierrosta numeroita etsien. Uskallan ilmoittautua treeneissä vapaaehtoiseksi ottamaan vastuuta radan rakennuksesta ja olen ollut jopa kolmosten kisoissa ratamestarina ja selviytynyt siitä hyvin. Uskallan nykyään myös treeneissä itse näyttää, mitä olin radalla mihinkin kohtaan suunnitellut enkä pelkää yhtään, että ideani olisi huonoja tai aivan älyttömiä.

Riiakin on vuoden aikana kehittynyt paljon. Jo kahdet kisat sekä kahdet treenit se on tehnyt kepit erinomaisesti ilman suurempia takkuiluja. Viime kerralla se jopa irtosi kepeille poikkeuksellisen hienosti. Nopeuttakin sille on tullut lisää ja nykyäänhän me treeneissä hypitään aina 30 - 35:n sentin rimoja. Pystyn irrottamaan Riiaa ja luottamaankin siihen paremmin. 

Jos olemme näin paljon menneet vuodessa eteenpäin, niin kuinka pitkälle pääsemmekään vielä. Riia on vasta 3,5-vuotias, Veelasta puhumattakaan. Ehkä minä oikeasti olen jonain päivänä jomman kumman kanssa sm-kisoissa. Joku tuttuni, samaan aikaan kisaamisen aloittanut, on sielläkin varmasti paljon ennen minua, mutta mitä sitten? Me kaikki etenemme omaa tahtiamme, kohtaamme omanlaisemme haasteet ja epäonnistumiset, selviämme niistä ja jatkamme eteenpäin. Tärkeintä onkin juuri halu jatkaa ja yrittää. Jos aina luovuttaa, ei voi myöskään onnistua. Saati sitten, jos ei koskaan yritä. Ja sitä paitsi, vastoinkäymiset kasvattavat meitä kaikista eniten. Miten kukaan ikinä oppisi mitään, jos ei koskaan epäonnistuisi?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti