Elämänmuutoksia

Me ollaan muuttamassa pois Jyväskylästä ensi kuun lopulla. Harmillista on jättää kaikki ihanat koiraihmiset, joihin olen täällä saanut tutustua. Surkeeta on jättää treenikaverit, seurat, naapuruston koirat ja tutut harrastuspaikat. Mutta paljon tässä on hyvääkin: pääsemme muuttamaan maalle. Kyllä mulle itselleni henkilökohtaisesti riittää koiran kanssa asuminen kaupungissa. Sitä vihan ja pelon määrää, jota joutuu kohtaamaan päivittäin, ei vaan loputtomiin jaksa. Ainakaan, kun tietää paremmasta. Täällä Jyväskylässä on ollut aika paljon esimerkiksi myrkytys- ja myös hyökkäysjuttuja, joten ihanaa päästä rauhallisemmalle seudulle asumaan. Ei tarvitse edes kakkapusseja kuskata enää lenkeillä kesällä mukana, kun meidän tulevia lenkkipolkujamme kiertää vain minä ja metsäneläimet. Riialle luvassa on paljon uimista, vapaana oloa, metsälenkkejä, toko- ja frisbeetreenejä omalla pihalla, kuraleikkejä ja varmaan lintujen jahtaamistakin. En malta odottaa.

Riia viime viikonloppuna tulevilla kotipelloilla.

Maalla asumisessa on kuitenkin se huono puoli, että harrastusmahdollisuudet ainakin muuttuvat hyvin paljon. Kesäaikana lähin agilitykenttä on onneksi ihan kymmenen minuutin automatkan päässä, mutta varsinaista harrastusporukkaa minulla ei siellä ainakaan vielä ole. Varmaan tokoiluseuraa tulen saamaan kaupungin koiraharrastuskentältä ja ainakin yhden agilityharrastajan tunnen ja tiedän sieltä. Kuitenkaan varsinaisesti minkäänlaisia ohjattuja toko- tai agilityryhmiä ei taida kaupungin sisäpuolella olla. Naapurikaupungissa Seinäjoella onkin sitten jo paremmat mahdollisuudet harrastamiseen ja mikä parasta: sillä alueella tunnutaan treenaavan myös melko paljon pk-lajeja. Tosi ihana juttu tulevaisuutta ajatellen... Ajattelin hakea Seinäjoelle ainakin joihinkin treeniryhmiin treenailemaan viimeistään syksyllä, vaikka ajomatkaa tuleekin olemaan reilu puoli tuntia. On se silti vähemmän, kuin silloin taannoin aikaa meni treeneihin siirtymiin, kun Jyväskylän sisällä kuljin vielä busseilla treeneissä. 

En tiedä, jäämmekö lopullisesti asumaan sinne, minne nyt olemme muuttamassa, mutta ainakin nyt toistaiseksi. Voi olla, että tie vielä jonain päivänä vie lähemmäs jotain koirahallia, mutta tällä hetkellä tuntuu tosi hyvältä päästä asumaan vähän syrjempään. Sittenpähän sen näkee, millaista on ajaa hallille vähän pidempi matka ja miltä tuntuu treenailla vähän erilaisessa porukassa ja puitteissa, kuin mihin on tottunut. Ja itselleni ainakin sekin tekee jo paljon, kun on tosiaan se oma piha, missä pystyy ainakin kaikkia tokoliikkeitä harjoittelemaan turvallisesti. Ei tarvitse joittenkin 15 minuutin merkinkiertotreenien takia lähteä omasta kotipihasta minnekään. 

Riian ensimmäinen joulu

Me vietettiin reilun parin viikon joululoma kotonani Alavudella. Muut keräsivät joulukiloja, mutta tuntuu, että Riia vain laihtui, koska pääsi juoksemaan ulkona vapaana kokoajan. Sen kanssa palloteltiin, heiteltiin frisbeetä tai muuten vain juostiin, eikä se meinannut kaiken tohinan keskeltä ehtiä edes päiväunia nukkua! Mutta aamulla nukuttikin sitten sitäkin enemmän.

Riialla oli seuraa meidän perheen porokoiran lisäksi joulupäivänä myös serkkuni cavalieristä ja kultaisesta noutajasta. Käytiin me morjestamassa myös pikkuista chihuahuaa sekä Riian kanssa samanikäistä leonberginkoiraa, jonka kanssa leikit eivät sujuneetkaan enää samalla lailla kuin kesällä, kun kaveri oli vähän kasvanut! Oma isoäitini hemmotteli Riiaa herkuilla melkein joka päivä ja iskän luona se kerkesi joka kerta ahmaisemaan herkulliset kissanruuat lattialta ennen kuin kukaan muisti nostaa niitä ylös.

Riia ehti hajottaa porokoiramme leluista varmaan puolet ja pikkuveljeni kerkesi suuttua sille siitä aika monta kertaa. Ollaan taas vissiin velkaa Pyrylle muutamat pehmolelut :D Lahjojakin Riia sai - herkkuja, leluja, frisbeen, aktivointipelin (joka esiintyy kuvissa) sekä haaveilemani pohjavillaharan. Nyt sitten vain ensimmäistä karvanlähtöä odottelemaan! Aktivointipeliin Riia rakastui heti ja myös hoksasi aika nopeasti sen idean. Pelihän pitäisi tietenkin säilyttää koiran ulottumattomissa, mutta koska emme ole vieläkään kunnolla asettuneet uuteen kämppään ja täällä vallitsee pieni tilanpuute, peli on tällä hetkellä tuossa olkkarinpöydän alatasolla ja Riia käy sitä vähän väliä tökkimässä siinä.

Tässä kuussa alkaa meillä myös frisbeetreenit ja myöskin agilityn alkeiskurssi. Jes!

Silmät auki luonnossa

Kuljin koiran kanssa kuraisella peltotiellä omissa ajatuksissani. Tien loppuessa jatkettiin matkaamme pellolle. Pohjammaalle tyypilliseen tapaan pelto oli kooltaan jättimäinen, laakea. Kuljettiin ojan vartta, vesi virtasi, koira kulki pitkällä edelläni kuono maassa. Jostain onnekkaasta syystä kohotin katseeni ja näin ehkä viidenkymmenen metrin päässä edessäni metsäpeuralauman pomppivan kohti metsän reunaa. Nopeasti lähdin koiran nimeä huutaen vastakkaiseen suuntaan juoksemaan, että se kiinnittäisi huomioni minuun ja saisin sen nopeasti kiinni, ennen kuin se huomaisi peurat. Porokoirana se olisi varmasti rynnännyt niiden perään ja juossut ties kuinka kauas.

Mutta metsäpeuroja! Olen kerran aikaisemmin nähnyt niitä meilläpäin, juuri samaisessa metsässä lenkillä ollessani. Pysähdyin vain ajattelemaan sitä, kuinka paljon ihminen menettääkään kulkiessaan esimerkiksi vain pururadoilla tai kaunpungin kaduilla, ehkä kuulokkeet päässään. Peurojen jälkeen nimittäin aloin myös kuunnella ympäröivää maalaismaisemaa: linnun (jota olin jostain syystä päässäni ajatellut tiiraksi, mutta googlettaessa totesin, ettei todellakaan ole) siivistä lähtevä ääni, erikokoiset papanat pellolla, se, miten koira kulkee kuono maassa selvästi jonkin eläimen jälkiä seuraten... Niin monesti itsekin kuljen vain silmät ja korvat kiinni luonnossa. Kannattaisi joskus käydä varta vasten tutkimassa, kuuntelemassa ja katselemassa: mitä kaikkea siellä voi nähdä tai kuulla?

Onnellisuus

Mä oon nyt tosiaan ollu tämän viikon lapsuuden kodissani. Täällä sitä on päässyt taas omille juurillensa ja kiinni siitä, mitä ite on. Oon nauttiny sydämeni kyllyydestä koiralenkeistä ja hyvästä ruuasta, isosta kodista ja tutuista asioista. Oon huomannu, että täällä voi oikeesti rentoutua ja nauttia elämästä. Jyväskylä ja kaupunkiympäristö ei sen puolesta oikeen sovi mulle. Oon kova stressaamaan ja kaipaan sitä, että saa vaan rauhassa iteksensä kulkea mettässä ja pelloilla, mieluusti koiran kanssa. Täällä totesin todellakin, että mun sielu kuuluu maalle. Toivon, että tulevaisuudessa voisin asettua pysyvästi asumaan jonnekin, jossa on paljon peltoa, mettää ja järvi. Pimeitä talvi-iltoja ilman valosaastetta ja armoton hiljaisuus, joka syntyy siitä, että läheisimmälle "isolle tielle" on matkaa pari-kolme kilometriä ja sankka mettä on siinä välissä. Niistä asioista on mun onnellisuus tehty.

Ei hätää, mä pärjään kyllä. Mulla on suklaata.

Mä oon kipee. En pahasti, mutta vähän kumminkin. Tuskan hiki on koko ajan päällä ja kamala räkäinen yskä. Se alkoi kunnolla viime viikonloppuna. Oltiin J:n kanssa mun kotona käymässä. Lauantaina lähdettiin heti mun töiden jälkeen yhen maissa ajamaan kohti Seinäjokea mun kummipojan synttäreille. Sieltä illalla kotiin Alavudelle. Sinä iltana jo tuntu siltä, että nyt on kyllä kuumetta. Mutta en viittiny mitata. Seuraavana päivänä oli kolmessa paikassa isänpäiväkestit, joten täytyhän minun pystyä juhlistamaan sekä ukkia, pappaa että iskää kakuin ja kahvein. Kun tämä urakka oli ohi, pääsin myöntämään itelleni, että kipeeksihän tässä ollaan tultu. Mittasin kuumeen, kun äiti totesi olevansa kanssa kuumeessa ja oli kaivanut mittarin jo valmiiksi esille. Se näytti 37,3, eli ei paljon mitään, mutta kuitenkin asteen verran enempi kuin mulla on normaalisti, joten kyllähän sen kuumeeksi voi sitten jo laskea.

Nyt podenkin siis sairaspäivää kotona. Vietin sängyssä aamua kahteentoista asti kirjaa lukien. Nyt oon yrittänyt jo vähän reipastua ja aloin vähän tekemään kouluhommia. Ensin piti vaan tietysti hakea kasvissosekeittoa alakerrasta ja suklaata kaupasta. Niiden voimilla sitten olen suunnilleen saanut viimeisteltyä esseen, jonka palautuspäivä on huomenna.

Opiskelua.