Kahdeksan tuntia lastenhoitajana

Haaveammattini yläasteikäisenä oli lastenhoitaja. Tiesin olevani hyvä siinä ja ajattelin, että viihtyisin ammatissa ja että se olisi sitä, mitä haluan tehdä joka päivä. Olen duunariperheestä, joten minkäänlaista painostusta akateemiselle uralle ei ikinä ollut, oikeastaan päinvastoin: pienituloiset vanhempani toivoivat, että pääsisin itse mahdollisimman nopeasti leivänsyrjään kiinni. Olinkin pitkään aika varma, että menen lähihoitajakouluun naapurikaupunkiin. Loppujen lopuksi valitsin lukion, enkä ole sitä valintaa katunut hetkeäkään edes rankimpien jaksojen tai ylioppilaskirjoitusten aikana lukiossa. Päätökseeni mennä lukioon vaikutti kaikista eniten kaksi asiaa; kaikki parhaimmat ystäväni olivat menossa lukioon ja yläasteella tehty vierailu lähihoitajakouluun. Lähihoitajakoulussa pidetty esittelyluento ei sytyttänyt minua ollenkaan. Opinnot kuulostivat tylsiltä ja mikä pahinta, vierailun aikana huomasin, että kouluun oli menossa juuri ne tytöt, joista vähiten pidin meidän kaupungistamme. 

Päädyin siis lukioon. Lukioajasta voisin tehdä joskus oman postauksen. Lukio oli hienoa aikaa. Onneksi menin sinne. Ja sitten päädyin monen yrityksen jälkeen erityispedagogiikkaa opiskelemaan, mikä tuntuu koko ajan enemmän minun jutultani. Onneksi valitsin sen, enkä luokanopettajankoulutusta. 

Tänään olin kahdeksan tuntia sijaistamassa paikallisessa päiväkodissa. Tavallaan työ on mukavaa, juuri sellaista, mitä tykkään tehdä: lapset ovat käsittämättömän suloisia ja aitoja tyyppejä, joiden juttuja on niin kiva kuunnella! Rupean parissa tunnissa pussailemaan ja halailemaan lapsia, en tosin varmastikaan sitä tekisi, elleivät muutkin hoitajat tuolla niin tekisi. Jokatapauksessa, minusta lasten kanssa on ihana olla! Ensimmäiset kolme tuntia...

Loppupäivää kohden päätäni särkee. En ole ehtinyt syödä kuin kerran päivän aikana, se ei sovi minulle. Vessassakin kerkeän käydä vain silloin, kun kaikki lapset ovat onnellisia ja tyytyväisiä senhetkiseen olotilaansa. Eli kaikki, mitä päiväkodissa tapahtuu, tapahtuu täysin lasten armoilla. Kun kello alkaa olla niin paljon, että lapsia aletaan tulla hakemaan, tajuavat kaikki jäljelle jääneet, kuinka ikävä heillä on omia vanhempiaan. Alkaa itku, parku ja huuto. Kaikkialla. Jokapuolella ympäri pihaa/päiväkotia lapset itkevät. Jokaiselle täytyy käydä vuorollaan sanomassa, että "äiti tulee kohta." Eihän se mitään auta. Isosisarukset käyvät nykimässä hihaa, että "pikkuveikka itkee, sattuuko siihen?" Lohduta nyt sitä isompaakin siinä samalla kun pidät yhtä itkevää tenavaa sylissä, estät toista hakkaamasta kolmatta ja puhallat neljännen otsaa, kun hän ehti kolauttaa sen kolmannen kerran sinä päivänä liukumäessä. 

Pahinta on ehkä kuitenkin se kylmyys. Miksi, oi miksi aikuisille ei ole olemassa niin käytännöllisiä vaatteita kun lapsille? Luulin, että olin ottanut tarpeeksi vaatteita mukaan: minulla oli talvikengät, villasukat, tavalliset sukat, sukkahousut, trikoohousut, tuulihousut, toppi, pitkähihainen, huppari, tuulitakki, kaulahuivi, pipo ja nahkahanskat, mutta siitä huolimatta viimeistä puoltatoistatuntia pihalla seisoessani, olin niin kylmissäni, että melkein itkin. Varpaat ja sormet olivat niin jäässä, omakin nenä vuosi ja lapset itkivät. Kotiin päästyäni itkin helpostuksesta, että se oli ohi.

Eli ehkä on ihan hyvä, etten aikoinaan päätynyt sinne lähihoitajakouluun opiskelemaan lastenhoitajaksi. Se ei todellakaan olisi minun juttuni. Ihailen niitä hoitajia, jotka tuota jaksavat päivästä toiseen. Ja niin pienellä palkalla. Mihin yhteiskuntamme joutuisi ilman lastenhoitajia?

Jotain mun arjesta

Tänään on ollut aika peruspäivä mun elämässä.Yritin ottaa mun arjen tilanteista kuvia, mutta ei niitä niin mahottomasti kertynyt. Olin neljän tunnin liikunta-demolla aamulla ja siellä en luonnollisestikaan ehtinyt tai kehdannut kuvia ottaa. Oikeastaan kuvia on siis vain meiltä kotoa. Mutta kerron sitten kirjallisena, mitä muuta olen tehnyt päivän aikana!

Tapanani on käydä lounaalla kasvisravintolassa aina kuin mahdollista. Kasvisravintola sijaitsee melkein meidän asuntomme alapuolella ja siellä tarjoiltavat keitot ovat jotain maailman parasta. Samoin sämpylät. Ihanaa. Iltapäivällä oli vuorossa pumppi ja sen jälkeen ruuan tekoa. Kun J tuli kotiin, syötiin ja lähdettiin käymään kaupungilla. Me tehtiin viime vuonnakin yhdessä joulukortit meidän kaikille sukulaisille. J on siitä kyllä suloinen, että jaksaa mun kanssa innostua värkkäämään tuollaisia :D Kävimme siis Suomalaisessa hankkimassa tämän vuoden joulukorttien materiaalit.

Muhun iskee iltaväsymys aivan mielettömän aikaisin. Kello on puoli yhdeksän ja mä olisin aivan valmis sänkyyn. Telkkarista tulee Erilaisten äitien uusintoja. Mä en rakastan noita vauva-ohjelmia! Mahdottoman suloisia pikkusia! Siitä tulikin mieleen, että mut kutsuttiin sijaistamaan jälleen paikalliseen päiväkotiin ylihuomenna. On tosi mukava saada tommosia sijaisuuksia, niistä saa kuitenkin ihan hyvin rahaa. Ja se rahahan menee koiranhankintaoperaatioon tai vaatteisiin. Vaatteisiin siksi, että mulla on tällä hetkellä elämässä sellanen vaihe menossa, että mä en jaksa olla enää semmonen resupetteri mitä oon ollu jo monta vuotta! Tilattiin vähän aikaa sitten siskon kanssa iso läjä vaatteita eräästä ulkomaalaisesta nettikaupasta. Oottelen innolla niiden vaatteiden saapumista. Tulossa on pääasiassa urheiluvaatteita, mutta niitä tällä hetkellä ehkä eniten tarvitsen!

Aamupalani.

Koulun jälkeen tulin kotiin ja himoitsin valtavasti suklaalevyä, jonka J oli tuonut eilen kotiin. Söin sen loppuun!

Rakastan kaikkea pientä ja kaunista. Kävin hakemassa Harjun paperista isänpäiväkortit iskälle, ukille ja appiukolle, sekä syntymäpäiväkortin hyvälle ystävälle. Harjun paperissa oli paikalla runoilija, joka lupasi tehdä isälle ja apelle persoonalliset runot kortteihin. Käyn hakemassa ne sieltä huomenna.

Ja tässä tämä ihana krääsä! En malta odottaa, että pääsen askartelemaan kortteja!

Minulla on meneillään muuten projekti, jonka tarkoituksena olisi kiinteytyä/laihtua ennen Miamin reissua. Minun ongelmani siis ei todellakaan ole liikunnan puute, vaan herkku/hiilarihimo. En kuitenkaan aio nipottaa asiasta, sillä loppujen lopuksi mielestäni elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Kuitenkaan en voi olla ajattelematta, kuinka mahtavaa olisi olla vielä vähän tyytyväisempi omaan kroppaansa. Siksi aion siis vähentää maitotuotteiden käyttöä, hiilareiden syöntiä ja lisäaineita tänä aikana ennen joulua. Okei, söin kahden päivän sisällä n. 150 g suklaata ( J:kin söi pienen osan tuosta levystä). Mutta sitä minä juuri tarkoitan: en aio olla liian nipo, vaan syön kuitenkin herkkujakin, koska yksinkertaisesti minä rakastan niitä :D

- Erika