Kahdeksan tuntia lastenhoitajana

Haaveammattini yläasteikäisenä oli lastenhoitaja. Tiesin olevani hyvä siinä ja ajattelin, että viihtyisin ammatissa ja että se olisi sitä, mitä haluan tehdä joka päivä. Olen duunariperheestä, joten minkäänlaista painostusta akateemiselle uralle ei ikinä ollut, oikeastaan päinvastoin: pienituloiset vanhempani toivoivat, että pääsisin itse mahdollisimman nopeasti leivänsyrjään kiinni. Olinkin pitkään aika varma, että menen lähihoitajakouluun naapurikaupunkiin. Loppujen lopuksi valitsin lukion, enkä ole sitä valintaa katunut hetkeäkään edes rankimpien jaksojen tai ylioppilaskirjoitusten aikana lukiossa. Päätökseeni mennä lukioon vaikutti kaikista eniten kaksi asiaa; kaikki parhaimmat ystäväni olivat menossa lukioon ja yläasteella tehty vierailu lähihoitajakouluun. Lähihoitajakoulussa pidetty esittelyluento ei sytyttänyt minua ollenkaan. Opinnot kuulostivat tylsiltä ja mikä pahinta, vierailun aikana huomasin, että kouluun oli menossa juuri ne tytöt, joista vähiten pidin meidän kaupungistamme. 

Päädyin siis lukioon. Lukioajasta voisin tehdä joskus oman postauksen. Lukio oli hienoa aikaa. Onneksi menin sinne. Ja sitten päädyin monen yrityksen jälkeen erityispedagogiikkaa opiskelemaan, mikä tuntuu koko ajan enemmän minun jutultani. Onneksi valitsin sen, enkä luokanopettajankoulutusta. 

Tänään olin kahdeksan tuntia sijaistamassa paikallisessa päiväkodissa. Tavallaan työ on mukavaa, juuri sellaista, mitä tykkään tehdä: lapset ovat käsittämättömän suloisia ja aitoja tyyppejä, joiden juttuja on niin kiva kuunnella! Rupean parissa tunnissa pussailemaan ja halailemaan lapsia, en tosin varmastikaan sitä tekisi, elleivät muutkin hoitajat tuolla niin tekisi. Jokatapauksessa, minusta lasten kanssa on ihana olla! Ensimmäiset kolme tuntia...

Loppupäivää kohden päätäni särkee. En ole ehtinyt syödä kuin kerran päivän aikana, se ei sovi minulle. Vessassakin kerkeän käydä vain silloin, kun kaikki lapset ovat onnellisia ja tyytyväisiä senhetkiseen olotilaansa. Eli kaikki, mitä päiväkodissa tapahtuu, tapahtuu täysin lasten armoilla. Kun kello alkaa olla niin paljon, että lapsia aletaan tulla hakemaan, tajuavat kaikki jäljelle jääneet, kuinka ikävä heillä on omia vanhempiaan. Alkaa itku, parku ja huuto. Kaikkialla. Jokapuolella ympäri pihaa/päiväkotia lapset itkevät. Jokaiselle täytyy käydä vuorollaan sanomassa, että "äiti tulee kohta." Eihän se mitään auta. Isosisarukset käyvät nykimässä hihaa, että "pikkuveikka itkee, sattuuko siihen?" Lohduta nyt sitä isompaakin siinä samalla kun pidät yhtä itkevää tenavaa sylissä, estät toista hakkaamasta kolmatta ja puhallat neljännen otsaa, kun hän ehti kolauttaa sen kolmannen kerran sinä päivänä liukumäessä. 

Pahinta on ehkä kuitenkin se kylmyys. Miksi, oi miksi aikuisille ei ole olemassa niin käytännöllisiä vaatteita kun lapsille? Luulin, että olin ottanut tarpeeksi vaatteita mukaan: minulla oli talvikengät, villasukat, tavalliset sukat, sukkahousut, trikoohousut, tuulihousut, toppi, pitkähihainen, huppari, tuulitakki, kaulahuivi, pipo ja nahkahanskat, mutta siitä huolimatta viimeistä puoltatoistatuntia pihalla seisoessani, olin niin kylmissäni, että melkein itkin. Varpaat ja sormet olivat niin jäässä, omakin nenä vuosi ja lapset itkivät. Kotiin päästyäni itkin helpostuksesta, että se oli ohi.

Eli ehkä on ihan hyvä, etten aikoinaan päätynyt sinne lähihoitajakouluun opiskelemaan lastenhoitajaksi. Se ei todellakaan olisi minun juttuni. Ihailen niitä hoitajia, jotka tuota jaksavat päivästä toiseen. Ja niin pienellä palkalla. Mihin yhteiskuntamme joutuisi ilman lastenhoitajia?