perjantai 27. lokakuuta 2017

Mun pieni pakkomielteeni

Yritän elää ihan normaalia elämää. Käyn päivätöissä ja yritän siellä parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti. Jutella työkavereille normaaleista asioista ja koittaa kaikin tavoin piilottaa heiltä pakkomielteeni. Tai voisiko sitä jopa kutsua jonkinlaiseksi riippuvuudeksi? Heti, kun lyön koulun ovet takanani kiinni, valtaavat ajatukset mieleni täysin. Mitähän Riialle kuuluu? Minne lenkille tänään mentäisiin? Mitähän me seuraavissa treeneissä treenataan? Rekku muuten hyppäsi tosi ketterästi viime treeneissä, taitaa akupunktio toimia. Pitäisiköhän ilmoittaa Riia sinne itsenäisyyspäivän koirantanssikisoihin? Onkohan Nutrima muuten vielä tarjouksessa?

Koirat valtaavat mieleni vapaa-ajalla täysin. Halusin koiran, jotta minulla olisi jotain tekemistä ja harrastuksia. Nyt minulla ei oikeasti ole melkein mitään muuta. Ajattelen koiria tai koiriin liittyviä asioita ehkä 90 % vapaa-ajastani. Torstait ovat viikon paras päivä. Torstaina vietämme treenikaverini kanssa yhdessä peräti viisi tuntia - ensin kälisemme vajaan tunnin ajomatkan ajan koirista suu vaahdossa, sitten vedämme agilitytreenit, minkä jälkeen on meidän omat treenit ja vielä vajaa tunnin ajo takaisin kotiin. Juttu ei lopu millään. Koiraihmisten kanssa riittää aina puhuttavaa.

Minä en edes muista viikonloppua, jolloin viimeksi olisi ollut koiravapaata. Ensi viikolla on sentään  koiravapaa viikonloppu. Tai siis ei aivan koiravapaa, eihän Riia minnekään katoa. Mutta harrastamisesta vapaa viikonloppu. Tänä viikonloppuna on Seinäjoki KV, sekä käymme vetämässä meidän ryhmäläisille yhden väliin jääneen reenin lauantaina. Riia lähtee hallille mukaan, niin pääsee sekin treenaamaan vielä toisen kerran tällä viikolla. Totta kai.

Jos en mieti treenejä tai tulevia kisoja, mietin rotuja, joita voisin ottaa tai luen koiraihmisten blogeja. Koiramme-lehden saapuminen on kuukauden kohokohta, puhumattakaan Putkeen!-lehdestä. Mittelspitz-lehden luen heti läpikotaisin ja tsekkaan eri lajien tuloslistat. En malta odottaa ensi vuotta, kun kotiin tulee lisenssin kylkiäisenä myös Palveluskoirat-lehti, jonka tilaamista joka tapauksessa olen miettinyt jo pari vuotta. 

Vapaa-aikani kuluu aika leppoisasti, kun mietin, minne voitaisiin mennä vierailevalle kouluttajalle treenaamaan, mietin tulevia näyttelyitä ja tutkin kasvattajien kotisivuja. Puhun vapaa-ajalla koirista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Jossei muut, niin ainakin avomies kuuntelee - velvollisuudentunnosta. Vieraille koitan parhaani mukaan kuitenkin esittää normaalia. Kuin minulla olisi jotain muutakin elämää. Se onnistuu yleensä niin kauan, kunnes joku mainitsee koiran. Minkä rotuinen? Ai jaa, oho, kuka sen emä on? Ai et muista? Kasvattaja? Milloin se on syntynyt? Mistä se on kotoisin? Ja muut joutuu ihmettelemään, mitä nämä asiat minua liikuttaa. Niinpä, en tiedä. Kunhan liikuttaa. 

Kuva: Reetta Aho

2 kommenttia:

  1. Milloin olisi siis aika toisen koiran? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan aika pian. Kun tiedän mitä haluan! Mulla ei oo asian kanssa mikään kiire. Mä oottelen kai jotain fiilistä, eli oikeaa pentuetta. Joka päivä asia pyörii mielessä, mutta vielä ei ole sopivaa osunut kohdalle.

      Poista