Mä olen aina inhonnut juoksemista. Mun mielestä se on ollut silkkaa kidutusta, jonka aikana hengittäminen on vaikeeta, kylkiin pistää, kaikkialle sattuu. Ylämäkiä ei vaan jaksa juosta. Perhanan ylämäet. Keski-Suomi on tehty niistä. Ylämäen jälkeen on aina alamäki, vai miten se meni? Joo niin varmaan. Ei täällä.
No mutta sitten mä kuulin, että jos meinaa saada reitensä kapeemmaks, nii ainoo oikee tapa on juokseminen. Juokseminen kuulemma auttaa. Ja onhan juokseminen muutenkin kuningaslaji. Kaikki, jokka jaksaa juosta on kuninkaita. Ite oon aina nauttinu pitkistä kävelylenkeistä musiikit korvilla. Kunnes eräänä päivänä mä halusinkin juosta.
Kyllästyin siihen, että mun jalat on paksut. Kyllästyin siihen, että näytän possulta. Kyllästyin siihen, että juoksijat juoksee mun ohi kun mä oon kävelemässä. Ja hankin aktiivisuusmittarin. Siihen piti saada askelia ja tuloksia! Lähdin juoksemaan. Onhan se nyt aivan perseestä. Sattuu edelleen joka paikkaan ja hengittäminen on vaikeeta. Mutta mä päätin pystyä siihen. Päätin käydä semmoset kolme kertaa viikossa Lenkillä. Siis JUOKSUlenkillä.
Se on siis pyllystä, kuten totesin. Mutta pikkuhiljaa, ihan vähän kerrallaan, se ei olekaan niin pyllystä. Kun se tulee se hyvä biisi soittimesta ja askeleet osuu just niihin biitteihin. Tai kun on edessä piiiitkä ylämäki ja joku oikeen aggressiivinen laulaja karjuu sydämensä pohjasta. Tai kun vaan yhtäkkiä kasvattaa vauhtia, koska se tuntuu hyvältä ajatukselta. Tai sitten kun viimein päässyt sen ylämäen päälle ja siellä ihan totta on se alamäki sittenkin ja saa vaan rauhassa rullailla sitä alas? Tai juosta niin lujaa kun kintuustaan pääsee? No viimeistään se ei ole yhtään pyllystä siinä vaiheessa, kun kaatuu makuuhuoneen lattialle puuskuttamaan. Peilikaapin ovesta näkyy punanen naama. Ja sitä voi pitää voittajan naamana ainakin koko sen illan ja seuraavan päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti