Juokseminen saa olon tuntumaan paremmalta

Mä olen aina inhonnut juoksemista. Mun mielestä se on ollut silkkaa kidutusta, jonka aikana hengittäminen on vaikeeta, kylkiin pistää, kaikkialle sattuu. Ylämäkiä ei vaan jaksa juosta. Perhanan ylämäet. Keski-Suomi on tehty niistä. Ylämäen jälkeen on aina alamäki, vai miten se meni? Joo niin varmaan. Ei täällä.

No mutta sitten mä kuulin, että jos meinaa saada reitensä kapeemmaks, nii ainoo oikee tapa on juokseminen. Juokseminen kuulemma auttaa. Ja onhan juokseminen muutenkin kuningaslaji. Kaikki, jokka jaksaa juosta on kuninkaita. Ite oon aina nauttinu pitkistä kävelylenkeistä musiikit korvilla. Kunnes eräänä päivänä mä halusinkin juosta.

Kyllästyin siihen, että mun jalat on paksut. Kyllästyin siihen, että näytän possulta. Kyllästyin siihen, että juoksijat juoksee mun ohi kun mä oon kävelemässä. Ja hankin aktiivisuusmittarin. Siihen piti saada askelia ja tuloksia! Lähdin juoksemaan. Onhan se nyt aivan perseestä. Sattuu edelleen joka paikkaan ja hengittäminen on vaikeeta. Mutta mä päätin pystyä siihen. Päätin käydä semmoset kolme kertaa viikossa Lenkillä. Siis JUOKSUlenkillä.

Se on siis pyllystä, kuten totesin. Mutta pikkuhiljaa, ihan vähän kerrallaan, se ei olekaan niin pyllystä. Kun se tulee se hyvä biisi soittimesta ja askeleet osuu just niihin biitteihin. Tai kun on edessä piiiitkä ylämäki ja joku oikeen aggressiivinen laulaja karjuu sydämensä pohjasta. Tai kun vaan yhtäkkiä kasvattaa vauhtia, koska se tuntuu hyvältä ajatukselta. Tai sitten kun viimein päässyt sen ylämäen päälle ja siellä ihan totta on se alamäki sittenkin ja saa vaan rauhassa rullailla sitä alas? Tai juosta niin lujaa kun kintuustaan pääsee? No viimeistään se ei ole yhtään pyllystä siinä vaiheessa, kun kaatuu makuuhuoneen lattialle puuskuttamaan. Peilikaapin ovesta näkyy punanen naama. Ja sitä voi pitää voittajan naamana ainakin koko sen illan ja seuraavan päivän.

Anonyymi sokeriholisti

Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta mä vaan himoitsen valtavasti sokeria. En oikeastaan nykyään edes kovin paljon tykkää karkkien tai leivonnaisten mausta, mutta silti himoitsen niitä. Sitä taidetaan sanoa sokeririippuvuudeksi. Nykyisten tutkimusten valossahan sokeri on yhtä koukuttava aine, kuin vaikkapa huumeet voivat olla. Sen kyllä huomaa. Sokeri vaan tappaa hitaasti.

Meidän suvussa on melko paljon diabetesta, minkä vuoksi tiedostan sen, että minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen mitä syön. Tai huomion kiinnittäminen on huono termi, sillä todellakin kiinnitän huomiota siihen mitä syön. Pyrin syömään terveellisesti ja ryven itsesäälissä pitkän aikaa, kun olen syönyt huonosti. Ainakin niin kauan, että taas sokeri himottaa. Mutta en vain pysty jättämään sokeria lopullisesti pois. Minulle paras vaihtoehto olisi se, etten syö sokeria ollenkaan. Silloin minun ei tee sitä mieli. Harmi vaan, että rakastan aivan hirveästi leipomista, juhlapäiviä ja kaikkea, mihin perinteisesti liittyy myös hyvä ruoka ja herkut. Haluan nauttia niistä. Mutta sitten, jos syön herkkuja sellaisina päivinä, en pysty lopettamaan sitä seuraavana päivänäkään, enkä seuraavana, enkä seuraavana... Kunnes minulle tulee taas olo, että nyt loppuu, ja olen taas jonkin aikaa syömättä herkkuja. Yksi päivä viikossa herkuttelua ei siis sovi minulle alkuunkaan.

Mikähän sille voisi olla vaihtoehto? Yksi viikko kuukaudessa herkuttelua? Enpä tiedä, mitä pitempään syön herkkuja putkeen, sitä hankalempi sitä on lopettaa. Elimistöni jää sokerikoukkuun, vähän niinkuin alkoholisti alkoholiin. Jos tahdon vähentää sitä, minun olisi lopetettava kokonaan. Ongelmani on vain se, etten tahdo lopettaa sitä. Tahdon pystyä vähentämään sitä. Mistä löytäisin sen tahdonvoiman olla syömättä niin paljon herkkuja? Miten osaisin pysyä kohtuudessa, kun olen muutenkin luonteeltani kaikki tai ei mitään -tyyppinen? Erityisesti tällaisina viikkoina, kun en ole päässyt flunssan vuoksi liikkumaan ollenkaan, on erityisen vaikea olla syömättä herkkuja, kun hyvää oloa ja energiaa ei saa liikunnan kautta. Toivon olevani ensi viikolla paremmassa kunnossa.