Arki

Mulla on ollut työn alla matkakertomus meidän Floridan reissusta, mutta koska siellä ehti tapahtua vaikka ja mitä, tulee postaus olemaan valtava. Lisäksi kuvien laittaminen ottaa aina oman aikansa, joten en ole jaksanut sitäkään vielä tehdä.

Koulu on lähtenyt täydellä tohinalla käyntiin ja kiirettä pitää, mutta onneksi maaliskuussa helpottaa. Minulla on tulossa pari tenttiä, yksi iso oppimistehtävä ja puheopetusharjoittelu, joiden lisäksi täytyy oppia soittamaan pianoa ja käydä koulussa melkein joka päivä. Valitettavan usein päiväni ovat venyneet kuuteen asti -  tosin päivät alkavat vähän miten sattuu, 8 ja 12 välillä.Tenttiin pitäisi jossain vaiheessa ehtiä lukemaan myös.

Tajusin kuitenkin tänään koulupäivän jälkeen sängyssä laiskotellessani, että valmistumiseeni ei ole enää kauheasti aikaa! Ensi syksynä teen varmaankin kandin työni erään ystäväni kanssa, yhden ison harjoittelun ja sitten muutaman kurssin siihen päälle. Sitten onkin enää jäljellä vuodelle 2016 - 2017 gradu ja loppuharkka!! Ja kävi semmoinenkin ajatus mielessäni josko jo ensi vuoden kesänä, siis 2016, kirjoittaisin graduni pois! Se on ihan mahdollista! Minun opintoni etenevät tosiaan aika typerässä järjestyksessä, kun opiskelin ennen yliopistoon pääsyä kaksi vuotta avoimen yliopiston kursseja. Ja koska teen myös luokanopettajaopinnot, jotka on tietyllä lailla aikataulutettu, voin valmistua kandiksi vasta niiden jälkeen. Ja niissä menee vielä vähintään ensi joulukuuhun asti. Mutta niiden jälkeen (ja erkan aineopintoihin, jotka saan kasaan nyt keväällä) ei jää jäljelle opinnoistani enää kuin vain gradu ja muutama soveltava erkan kurssi! Loppu häämöttää siis!

Hyviä ja huonoja uutisia

Tää on varmaan mun viimeenen kirjootus ennen Floridan matkaa, ellen sitten innostu päivittelemään vielä Helsingissä ennen lähtöä. Nyt on siis perjantai ja olemme lähössä Floridan lämpöön neljän päivän kuluttua! Mua jännittää kamalasti, ehkä eniten se, että kuinka mun viisaudenhampaanpoistoleikkauksesta johtuva leukasärky reagoi lentokoneen ilmanpainonvaihteluihin. Mutta sen näkee sitten, ehkä sitä ei sillon enää niin kauheesti särjekään.

Olen tällä hetkellä lapsuudenkodissani ja tänään joudun varmaan lähtee hakemaan J:tä ja meidän suurta tavaramäärää tänne Alavudelle, sillä ensinnäkin, mulla on täällä mukanani mun tenttikirjat, jotka valitettavasti on yliopiston omaisuutta ja pitäisi saada sinne palautettua ennen loman alkua (mulla on tänään siis etätentti, joka alkaa 40 minuutin päästä). Toisekseen, tavaraa oikeasti on niin paljon, että J ei saa niitä yksin tuotua.

Mutta sitten vielä niihin huonoihin uutisiin. Meidän Kamu kuoli viime yönä :( J laittoi aamulla mulle viestiä, että Kamu ei enää liiku. Se eli kuitenkin melkein 2,5 vuotta, mikä on hamsterille tosi hyvä ikä. Osattiin odottaa jo sitä, että se kuolee kohta, joten ei tullut niin suurena shokkina. Kerkesin aikaisemmin kotona jo itkeä sitä, että se kuolee kohta, kun nykyään vaan nukkuu koko ajan. Tuodaan Kamun ruumis tänään tänne ja haudataan se jonnekin pellon reunaan. Kaupungissa kun semmoista hautaamismahdollisuutta ei pahemmin ole.

Yhtä hammasta tyhmempi

Multa leikattiin viime viikon perjantaina viisaudenhammas. Tapauksesta on siis kolme kokonaista päivää, tämä on neljäs. Itse toimenpide oli tosi iisi, eikä sattunut yhtään. Vähän vaan tuntui epämiellyttävältä, kun lääkäri väänsi leukoja saadakseen hampaan irti, poraaminen on aina tosi ikävän tuntusta, koska siitä kuuluu niin kauhea ääni (mun hammas piti siis porata halki, jotta irroittaminen olisi helpompaa) ja leuat väsy toimenpiteen aikana ja niitä alkoi särkeä. Mutta sattunut ei yhtään. Mulle annettiin etukäteen särkylääkettä ja antibioottia, minkä lisäksi mulle laitettiin kaikenkaikkiaan neljä puudutuspiikkiä. Sain suuhuni tikit, joita kivisti ekana päivänä jonkin verran.

Toimenpiteen jälkeen leuat on ollu tähän päivään asti tosi jumissa, mutta nyt alkaa helpottaa. Kuitenkaan kaamea särky ei oo helpottanut millään ja ite oon lääkkeitten suhteen niin vainoharhainen, että en tiiä, uskallanko ottaa neljättä päivää putkeen 800 mg Buranaa, jota mulle reseptillä määrättiin. Luulin päässeni hampaanpoistossa helpolla, kun verenvuoto tyrehty aika nopeasti ja vaikka lääkärisetä varoitteli järkyttävästä kivusta ja muistutti samalla, että Buranaa ei saa ottaa yli neljää tablettia päivässä, ei mitään kestämätöntä kipua missään vaiheessa tullut. Ei mulla missään vaiheessa ollut niin kipeä, että olisi edes välttämättä särkylääkettä tarvinnut, mutta otin kuitenkin, ekana päivänä kolme, tokana puoltoista. Kolmantena otin kokonaisen ja eilen puolikkaan. Särky ei ole kuitenkaan vieläkään hellittänyt. Paikalla ollessaan ei tunnu missään, leuatkin tosiaan aukeavat jo ihan hyvin. Kuitenkin etenkin liikkuessa vihloo alaleukaa ikävästi.

Täytyy siis ilmeisesti vain pysytellä aloillaan ja syödä pehmeää ruokaa, ettei tarvitse kovasti pureskella. Surkee juttu, mutta minkäs teet. Onneksi kuitenkin itse toimenpiteestä ei jäänyt kauhukuvia, selvisi nimittäin, että myös toinen alaviisaudenhampaani on poistettava, leikkaamalla sekin. Täytyy soitella poistamisaikoja ensi vuoden puolella, kunhan kotiudumme reissusta. Seitsemän päivää!

Masentaako? No älä mulle valita!

Mielestäni vuoden paras aika on käsillä. Loka-joulukuussa mieleni on katossa koko ajan, hymyilyttää ja energiaa on vaikka kuinka! Tekisi koko ajan mieli leipoa, siivota, ostella joululahjoja, polttaa kynttilöitä ja koristella kämppää. Harmi vaan, että niin moni muu on toista mieltä. Nyt haluaisinkin virallisesti haistattaa pitkät kaikille marraskuumasentujille, kaamosväsyneille ja harmauteen kyllästyneille. Mä en ihan totta jaksa kuunnella, kuinka masentavaa teidän mielestä on harmaa ilma ja kylmyys. Tää nyt vaan valitettavasti on Suomi, koittakaa kestää! Ja jos ei miellytä, nii äläkää pilakko fiilistä muilta ihmisiltä. Facebook täyttyy valituksista, naistenlehdet jakelee selviytysmisnauvoja ja kaupan kassa toivottaa voimia pimeyteen. Hyväähän ne vaan tarkoottaa, mutta kun toi asenne tarttuu! Muuttakaa vaikka Kap Verdelle, jossei Suomen sää nappaa.

Myönnän, minä olen se, joka ostaa glögiä ja piparitaikinaa lokakuussa, fiilistelee kaksi kuukautta etukäteen kauppojen joululauluja ja jouluasetelmia, ja laittaa jouluvalot ikkunoihin heti kun aurinko ei pysy taivaalla yli kuutta tuntia. Se olen minä ja minä rakastan sitä!

Mitä tapahtuu, kun koiraihminen saa kotiinsa kissoja...

Koiraihminen tarkkailee kokoajan ympäristöään vainoharhaisesti ja vilkuilee selkänsä taakse. Tunne siitä, että eläin on jossain, mutta ei voi tietää missä, pitää hänet varuillaan jatkuvasti. Hän tietää, että kissa voi olla missä vain. Ja jos sen löytää jostain odottamattomasta paikasta, kuten jääkaapin päältä, koiraihminen säikähtää melkein itkun partaalle.

Koiraihminen jäykistyy kauhusta, kun tajuaa jonkun ruumiinosansa retkottavan vaikkapa sohvan ulkopuolella ja jonkun koskettavan sitä. Hän ei uskalla liikahtaakaan, ettei saa kynsistä. Hän vetää hitaasti ja rauhallisesti jokaisen ruumiinosansa hiuksista varpaisiin sohvalle ja hädin tuskin uskaltaa hengittää. Selvisinkö? 

Koiraihminen katselee sydän syrjällään kun kissa loikkaa alas kirjahyllyn päältä, kissa jatkaa matkaansa ääneti.

Aina kun asunnossa on hiljaista, koiraihmisen on pakko rynnätä katsomaan, mitä kissa puuhaa. Ja todennäköisesti se on vain nukkumassa. Aina kun asunnosta kuuluu tömähdyksiä tai kolahduksia, ryntää koiraihminen jälleen katsomaan, mitä tapahtui. Ja todennäköisesti kissa on pudottanut jotain arvokasta ja tärkeää lattialle ja hävinnyt itse vähin äänin paikalta. 

Koiraihminen kutsuu sinnikkäästi kissaa nimeltä. Kissa ei edes vilkaise päälle, mutta koiraihminen jatkaa silti. Aina yhtä heikoin tuloksin. 

Aamuisin sängystä noustessaan koiraihminen odottaa, että eläin juoksee tervehtimään häntä riemuissaan. Kissa raottaa vähän silmiään. Iltaisin koiraihmisen jalkoja alkaa polttella - jokohan se olisi iltapissatuksen aika? Sitten hän tajuaa, että hänenhän pitääkin putsata hiekkalaatikko. 

Koiraihminen katsoo epätoivoisesti, kun kissat hyppivät sohvalle, pöydälle, ikkunalaudalle, kirjahyllyn päälle. Eikö niitä oikeasti voi kieltää? Voi. Tottelevatko ne? Eivät ikinä. 

 Kyllä, saimme eilen kaksi kissatyttöstä hoitoon. Eläimet ovat aina mukavia, mutta kissat niistä ehkä kaikista pelottavimpia.

Joulutunnelmaa

Tässäpä niitä lupaamiani joulukuvia. Ei sieltä joulukadulta tullut kauheasti kuvia otettua, mutta kaupunginkirkkoa kuvailin kotiin päin kävellessämme.

Joulu, joulu, joulu!

Nyt se iski muhun: jouluhömpötys! Tänään Jyväskylässä on joulunavajaiset ja niiden innostamana tahdon päästä ostamaan joululahjoja, juomaan glögiä, leipomaan lisää pipareita ja tekemään piparkakkutaloja, kuuntelemaan joululauluja, viettämään aikaa ulkona hämärtyvässä illassa, palella pihalla lumen keskellä, sytyttää jouluvaloja ja polttaa kynttilöitä. Rakastan joulunaikaa! Onhan meillä täällä kotona jo jonkin aikaa ollut joulukuusi ja koristeita. Matkustamme Miamiin 16.12., eli joulu täällä Suomessa jää taas näkemättä. Olen kuitenkin innoissani siitäkin, että pääsen näkemään amerikkalaisen joulun, mutta silti vähän harmittaa, että joulu Suomessa ja perheen kanssa jää näkemättä jo toista vuotta peräkkäin. Siksi aionkin ottaa joulusta ilon irti vielä kun voin. Tänään siis joulunavajaisiin, jospa sieltä muutama lahjakin mukaan tarttuisi. Lauantaina lähden hyvien ystävieni luokse Tampereelle, jossa kokoonnumme meidän kaveriporukalla ja varmaan on luvassa sielläkin joulufiilistelyä, sillä Tampere tarjoaa myös tulevana viikonloppuna erilaisia joulutapahtumia. Jee!

ps. Otan kameran mukaan illalla ja kuvaan joulufiilistelyä. Näin aamulla kuvista puuttuu tunnelma, joten jääköön ne nyt tästä postauksesta pois.

Mitä tehdä kotona yksin?

Mulla on ongelma: mulla ei oo mitään tekemistä, kun oon yksin kotona. Kotona en osaa opiskella, joten meen yleensä kirjastoon lukemaan. Mutta iltaisin, jos oon yksin, en oikeen osaa tehdä mitään. Eikä kyse ole siitä, ettenkö viihtyisi yksin. Mä rakastan yksinoloa ja joskus on todella tarpeen saada jäädä yksin. Mutta muutaman tunnin jälkeen iskee jo armoton tylsyys. Ja pelkään, että hukkaan aikaa. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain. Eikä saa mennä nukkumaan ainakaan ennen yhtätoista...

Tänään J lähti pikkujouluihin ja jäin yksin kotiin. Yksin kotona oleminen ei ole mitenkään harvinaista. Tänään vaan en ollut oikeen osannut varautua siihen, koska en tiennyt tai ainakaan muistanut tietäneeni, että pikkujoulut ovat tänään. Yleensä, jos J lähtee jonnekin, varaan itselleni ajatuksissani jonkun elokuvan, jota sitten katson. Tai lähden kavereille. Mutta koska en etukäteen tiennyt jääväni yksin, en ollut osannut varata mitään leffaa. Tytötkin olivat illan harrastuksissaan ja jouduin olemaan kotona yksin ilman mitään suunnitelmia. Käytiin päivän jumpassakin M:n kanssa tavallista aikaisemmin, jo kolmen maissa. Jumpan jälkeen menin kotiin ja söin. J lähti. Lähdin käymään kaupassa ja ostin JOULUSUKLAATA. Nam. Kävin suihkussa. Majotuin sohvalle Täykkäreiden ja suklaan kanssa. Katsoin yhden jakson, piirsin vähän ja suunnittelin opintojeni aikatauluja. Täykkärit takaisin päälle ja pari jaksoa. Kuvatekstit keskeneräiseen valokuva-albumiin. Tiskikoneen tyhjäys. Siinäpä se. Sitten minulta loppui tekeminen. Kello on kymmenen. Väsyttää. Pitäisikö mennä nukkumaan? Saako kymmeneltä mennä nukkumaan?

Mitä sitten haluaisin tehdä yksin ollessani? Jotain hyödyllistä! Kuten urheilla! Mutta sen olin tälle päivää tehnyt jo ja kerkesin käydä suihkussa. Laittaa ruokaa! Tälle päivälle ruuat tehty ja ostin suklaata, joten ei kannata alkaa nyt ainakaan leipomaan, ettei tuu syötyä enempää ylimääräistä. Fiilistellä musiikkia! Fiilistelin suihkussa ja sen jälkeen kunnes tympäännyin ja päätin tehdä jotain hyödyllistä. Miksi haluan aina tehdä jotain hyödyllistä? Koska nykyään olen tottunut siihen, että koko ajan pitäisi tehdä jotain. En ole tottunut olemaan jouten. Ainakaan yksin ollessani. Kamalaa. Sehän on elämässä parasta, että saa vain lojua omien ajatustensa kanssa. Eikö niin? Ei aina tarvitse tehdä mitään luovaa tai liikunnallista. Ehkä tämä sohvalla suklaan kanssa lojuminen antaa minulle huomista päivää varten aivan uutta energiaa. Huomenna voisin vaikka lukea tenttiin. Tai sitten ottaa rennosti, tenttiin on vielä kuukausi. Pitäisikö lähteä hankkimaan ensimmäiset joululahjat? Se olisi ainakin piristävää!

Takaisin raiteilla

Mulla meni melkeen koko viime viikko sairastellen. Olin lievässä kuumeessa, kurkkukipeenä ja flunssaisena, joten jätin melkein kaiken urheilun väliin. Ainoastaan perjantain balettiin menin ja sen lisäksi vedin parin tunnin liikuntakerhon lapsille ja kävin boulderoimassa lauantaina. Mutta siinä oikeastaan oli viime viikon treenit. Viime viikko oli pitkä, tuskainen ja tylsä.

Mutta tänään pääsin taas treenin makuun, kun aamuni alkoi liikuntademolla, jossa oli aiheena yleisurheilu. Teimme parin tunnin verran ihan kunnon treenistä käyviä juoksu-, hyppy- ja heittoharjoituksia, minkä jälkeen ainakin etureisissä tuntui jo. Kuitenkin illalla menimme vielä vakiotreenikaverini M:n kanssa pumppiin. Rakastan maanantain pumppia, kun sitä pitää kaikista paras yliopistoliikunnan ohjaaja. Hyvä treenipäivä!

Huomenna, siis tiistaina, on luvassa vain itämaisen tanssin treenit, koska mulla on koulua 14:15 - 18:30, enkä ehdi combatickiin, joka kuuluu mun perustiistaihin. Keskiviikkoaamu alkaa näillä näkymin aamu-uinnilla R:n kanssa ja illalla luvassa abs&booty-jumppa. Torstaina runfit kahden viikon tauon jälkeen (en malta odottaa!!), perjantaina ainakin baletti ja varmaan joku jumppa alle. Lauantaina vielä lasten liikkakerhoa ja sitten pääsen viettämään laatuaikaa kaveriporukalla Tampereelle :) Saa nähdä ehdinkö salille vielä tällä viikolla, mutta jos suinkin mahdollista, voisin sen ujuttaa vielä johonkin väliin, se on kuitenkin kaikista liikuntalajeista suosikkini!

Hyvää treeniviikkoa!

Anonyymi sokeriholisti

Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta mä vaan himoitsen valtavasti sokeria. En oikeastaan nykyään edes kovin paljon tykkää karkkien tai leivonnaisten mausta, mutta silti himoitsen niitä. Sitä taidetaan sanoa sokeririippuvuudeksi. Nykyisten tutkimusten valossahan sokeri on yhtä koukuttava aine, kuin vaikkapa huumeet voivat olla. Sen kyllä huomaa. Sokeri vaan tappaa hitaasti.

Meidän suvussa on melko paljon diabetesta, minkä vuoksi tiedostan sen, että minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen mitä syön. Tai huomion kiinnittäminen on huono termi, sillä todellakin kiinnitän huomiota siihen mitä syön. Pyrin syömään terveellisesti ja ryven itsesäälissä pitkän aikaa, kun olen syönyt huonosti. Ainakin niin kauan, että taas sokeri himottaa. Mutta en vain pysty jättämään sokeria lopullisesti pois. Minulle paras vaihtoehto olisi se, etten syö sokeria ollenkaan. Silloin minun ei tee sitä mieli. Harmi vaan, että rakastan aivan hirveästi leipomista, juhlapäiviä ja kaikkea, mihin perinteisesti liittyy myös hyvä ruoka ja herkut. Haluan nauttia niistä. Mutta sitten, jos syön herkkuja sellaisina päivinä, en pysty lopettamaan sitä seuraavana päivänäkään, enkä seuraavana, enkä seuraavana... Kunnes minulle tulee taas olo, että nyt loppuu, ja olen taas jonkin aikaa syömättä herkkuja. Yksi päivä viikossa herkuttelua ei siis sovi minulle alkuunkaan.

Mikähän sille voisi olla vaihtoehto? Yksi viikko kuukaudessa herkuttelua? Enpä tiedä, mitä pitempään syön herkkuja putkeen, sitä hankalempi sitä on lopettaa. Elimistöni jää sokerikoukkuun, vähän niinkuin alkoholisti alkoholiin. Jos tahdon vähentää sitä, minun olisi lopetettava kokonaan. Ongelmani on vain se, etten tahdo lopettaa sitä. Tahdon pystyä vähentämään sitä. Mistä löytäisin sen tahdonvoiman olla syömättä niin paljon herkkuja? Miten osaisin pysyä kohtuudessa, kun olen muutenkin luonteeltani kaikki tai ei mitään -tyyppinen? Erityisesti tällaisina viikkoina, kun en ole päässyt flunssan vuoksi liikkumaan ollenkaan, on erityisen vaikea olla syömättä herkkuja, kun hyvää oloa ja energiaa ei saa liikunnan kautta. Toivon olevani ensi viikolla paremmassa kunnossa.