keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Agility on urheilua

Jotkut varmaan huomasivatkin uutisen viime viikolta, kun Suomen Agilityliitto hyväksyttiin Suomen Olympiakomitean jäseneksi. Aikaisemmin tänä vuonnahan agility sai Suomessa myös virallisen urheilulajin aseman ja lajin seurat nauttivat näin ollen mm. alemmasta verotuksesta ja vaikka mitä muuta, mistä en ole itse ihan perillä.

Suomen Olympiakomiteaan pääsemisestä SAGIn (Suomen Agilityliitto) varapuheenjohtaja kommentoi SAGIn sivuilla näin: Olympiakomitean varsinaisena jäsenenä Suomen Agilityliitto on suomalaisen urheiluperheen täysivaltainen jäsen. Päätös osoittaa, että urheiluyhteisö tunnustaa agilityn liikuntalajiksi ja antaa Agilityliitolle mahdollisuuden olla mukana vaikuttamassa suomalaisen urheilukentän kehitykseen. Suuri kiitos tästäkin saavutuksesta kuuluu kaikille harrastajille ja aktiiveille, jotka ovat omalta osaltaan auttaneet tekemään agilityä tunnetuksi valtakunnallisesti ja paikallisesti.” Linkki koko uutiseen tässä

Mielestäni agilityn tunnustaminen urheilulajiksi on hieno juttu senkin puolesta, että se antaa meille harrastajille enemmän ulkopuolista arvostusta ja tietenkin parantaa ainakin itselläni omatuntoa kaikista agilityn parissa vietetyistä tunneista. Tämä kun on ihan oikeasti urheilua, jossa menestyminen vaatii ihan samanlailla valmentautumista ja treenaamista kuin missä tahansa muussakin urheilulajissa.

Vaikka itse olen kokenutkin saavani liikuntaa agilityn parissa, olen kuitenkin jonkun verran joutunut potemaan huonoa omaa tuntoa, kun tämä ainainen hallilla roikkuminen vie niin paljon aikaa "oikealta" treenaamiselta, salilta ja jumpilta. Mutta nyt on kyllä korkea aika vaihtaa omaakin asennetta sen suhteen ja siksi halusinkin tämän postauksen tehdä.

Olen ollut tosi harmissani tämän kauden treeneissä, kun olen hengästynyt niin helposti ja on ollut vaikea huutaa koiralle ohjeita, kun ei ole henki kulkenut. Reilun kolmen viikon agilitytreenitauollani keskityin itse jumpissa käymiseen oikein urakalla ja eilen sain huomata, että kuntoni oli todella parantunut ja en hengästynyt enää niin paljoa koiran perässä juostessa. Agility siis todella vaatii kuntoa ihmiseltäkin. Lisäksi minulle tuli eilen niin hiki, että vaikka pihalla oli -7 astetta pakkasta, jouduin ekan kierroksen jälkeen riisumaan toppatakkini pois ja hilluin pihallakin ihan ongelmitta pelkässä fleecessä, kevyttoppahousuissa ja tavallisissa lenkkareissa. Ja se kertoo kyllä tosi paljon, kun kyseessä on tällainen vilukissa!

Agilityssä joutuu tosiaan juoksemaan lujaa, pahimmillaan tai parhaimmillaan ihan täysillä ja tekemään välillä nopeitakin käännöksiä ja syöksyjä. Voin kyllä kertoa, että eilisen jäljiltä on jalat jumissa. Samalla tavalla, kuin jos olisi eilen juoksulenkillä käynyt. Agilitytreenaajan kannattaisikin siis koiransa lisäksi muistaa huoltaa myös itseään venytyksillä, alkulämpillä ja loppuverkoilla. Ja itse ainakin aion jatkossa panostaa omaan fysiikkatreeniin siten, että kehityn paljon nopeammaksi ohjaajaksi. Ketteryyttä olen jo selvästi saanut, sillä pystyn juoksemaan esimerkiksi jo täysillä takaperinkin samalla ohjaten, mikä oli joskus ihan mahdoton kombo!

Siinäkin mielessä on hieno asia, että agility on saanut urheilulajin aseman, kun se saa sellaisetkin ihmiset liikkumaan, jotka eivät välttämättä muuten ole liikunnasta yhtään kiinnostuneita. Ja agilityyn kun kuitenkin kuuluu muutakin, kuin vain ne radalla tehtävät harjoitukset. Koirankin peruskuntoa pitää pitää yllä pitkillä lenkeillä. Varsinkin metsälenkeillä koirat saavat syviin lihaksiinsa hyvää harjoitusta ja metsälenkithän ovat erinomaista liikuntaa meille ihmisillekin. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti