Agilityn vaarat

Kuten monissa urheilulajeissa, myös agilityssä on omat vaaransa. Mutta agilityssä vaaroihin pitäisi mielestäni suhtautua vielä vakavammin, kuin muiden urheilulajien kohdalla, sillä harrastaessamme agilityä, kyse ei ole vain meistä itsestämme,vaan vielä enemmän siitä eläimestä, harrastuskaveristamme. Allekirjoitin ihan vähän aikaa sitten adressin, jossa pyydettiin umpitunnelin, elikkäs pussin, kieltämistä agilitykisoissa Suomessa. (http://www.adressit.com/pussi_pois_agilitysta). Mielestäni pussin kieltäminen olisi enemmän kuin tarpeellista. Tästä videosta voitte katsoa, minkälaisia onnettomuuksia koirille voi sattua pussia suorittaessaan:

Adressin allekirjoittaminen ei valitettavasti ole enää mahdollista, mutta Suomen agilityliitto lähti nyt ajamaan asiaa eteenpäin. Tässä linkki ajankohtaiseen tiedotteeseen asiasta: *klik*

Toinen asia, mikä minua agilityssä huolettaa todella paljon, on estekorkeudet. Itse olen yksi niistä harrastajista, jotka ovat tässä kohtaa erityisen ikävässä asemassa. Suomessa kilpaillaan kolmessa säkäluokassa: minit, medit ja maksit. Minien ja medien raja menee 35 cm:ssä. Riia on 36, eli menee sentillä yli miniluokasta ja kuuluu niin ollen medi-koiriin. Medeissä estekorkeus on 35 - 45 cm. Oma koirani joutuu siis pahimmassa tapauksessa hyppäämään kymmenen senttiä itseensä korkeampia esteitä. Ja valitettava tosiasia on se, että kun koiran laittaa hyppäämään noin korkeita esteitä kokoonsa nähden, on loukkaantumisriski todella suuri. 

Tähän voi toki itse paljonkin vaikuttaa esimerkiksi sillä, kuinka paljon treenaa korkeilla hypyillä, kuinka monta kertaa viikossa ja paljonko kisaa ylipäätään, mutta mielestäni on silti koiria kohtaan epäreilua laittaa ne hyppäämään noin korkeita esteitä, varsinkin, kun ne rakastavat touhua yli kaiken, eli varmasti hyppäävät niin kauan kuin jaksavat ja pystyvät. Rakenteella on tässä asiassa myös paljon merkitystä. On ihan eri asia laittaa raskasrakenteinen koira, joka on jonkin säkäluokan alarajoilla, hyppäämään niitä korkeimpia esteitä, verrattuna kevyempään kaveriin. Tässä kohtaa olen onnekas ja tämän asian vuoksi en olekaan Riian kanssa heittänyt kirvestä kaivoon agilityn suhteen: Riian korkeus tulee pääasiassa sen korkeista jaloista. Se on myös hoikka eikä missään nimessä sellainen karvapulla kuin tosi moni mitteli on. Koiran ehdoilla kuitenkin mennään nyt ja aina. 

Tulevana agilitykouluttajana aion ehdottomasti kiinnittää kaikista eniten huomiota siihen, että harrastaminen olisi koirille mahdollisimman turvallista. Ruotsissa on siirrytty jo viiden kokoluokan käytäntöön ja toivon, että se otettaisiin käytöön myös Suomessa. Turvalliseen agilityharrastamiseen kuuluu myös koiran fyysisestä kunnonsta huolen pitäminen alkulämmittelyjen ja loppuveryttelyjen sekä muun lihashuollon avulla sekä koiran normaalipainoisena pitäminen. Treenialustankaan merkitystä ei voi korostaa liikaa. Ikinä koiraa ei saisi treenata liian kovalla tai liukkaalla alustalla, varsinkaan siinä vaiheessa, kun vauhdit kasvavat jo koviksi. 

Tällä videolla näkyy mielestäni erinomaisesti sekä se, kuinka vaarallista voi olla agility liian liukkaalla alustalla sekä liian korkeiden esteiden tuomat haasteet. Varsinkin yhdistettynä siihen liukkaaseen alustaan. 

Agility lajina kaipaa vielä todella paljon muutoksia sääntöihin ollakseen turvallisempi laji koiralle. Mutta onneksi tässä asiassa ollaan koko ajan menossa eteenpäin!

Koiraharrastus - mitä se mulle merkitsee

Pohdin tänään lenkillä sitä kaikkea, mitä koirat, Riia ja koiraharrastukset mulle antavat. Ennen kuin hankimme Riian, moni sanoi, ettei kannata vielä hankkia koiraa, vaan pitää ottaa ilo irti ajasta opiskelijana ja nuoruudesta muutenkin. Mutta kyllä täytyy sanoa, että Riian hankkiminen oli paras päätös, mitä olen elämässäni koskaan tehnyt, eikä aika ennen Riiaa ollut todellakaan elämisen arvoista. Hankkiessamme Riian en menettänyt mitään, mutta sain nin paljon asioita, joita ilman en enää ikinä halua olla.

Parasta kaikessa tässä on koirayhteisö. Minun mielestäni Jyväskylässä on aivan mahtava meininki koirapiireissä. Kaikkia kannustetaan ja kehutaan, kisoissa ja tapahtumissa jutellaan kaikkien kanssa, eikä olla naama väärinpäin. Koiraihmiset tuntevat toisensa naapurustossa ja harrastusseuroissa tai -hallilla. Myös mitteliyhteisö on aivan ihana, kannustava ja välittävä ja sitäkin kautta olen saanut paljon tuttuja, joiden kanssa voi vaihtaa kuulumisia, kannustaa ja kehua toinen toistaan. Mitteliyhdistys on myös sopivan pieni, melkein kaikki tuntevat toisensa. Mitteli-ihmistenkin takia jo, tuntuisi pahalta vaihtaa rotua kokonaan toiseen.

Riian myötä olen saanut jonkun, joka on aina iloisena vastassa kotona. Olen saanut pitkiä lenkkejä syysillassa tai talven pakkasilla, monta naurua, kun koira on keksinyt jotain uutta ja jännittävää. Riia todella näyttää sen, kuinka paljon se meitä rakastaa. Se on viisas koira, jonka kanssa mielemme on yhtä. Meidän suhde on ajatuksen tasolla jotain niin korkeaa ja vahvaa, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Melkein luemme toistemme ajatukset ja tiedämme, miltä toisesta tuntuu. Vasta 1,5 vuoden iässä Riia lukeutuu viisaimpiin koiriin, ketä olen ikinä tuntenut. Riia toi kotiimme todella paljon rakkautta.

Riian ansiosta olen päässyt tutustumaan moniin koiriin ja koiraihmisiin ja kuulemaan ja oppimaan heidän elämästään. Tunnit, joita olen viettänyt koirahalleissa, ovat herättäneet minussa ihan uudenlaisen palon tähän hommaan. Minua ahdistaa jo valmiiksi ajatus, että jonain päivänä en ehkä pystykään enää tekemään tätä ja sen vuoksi tahdon ottaa jokaisesta päivästä irti kaiken. Tahdon nähdä, tehdä, kokea ja oppia. En tahdo menettää enää sekuntiakaan siitä ajasta, minkä voisin viettää koirien kanssa. Oppien niistä ja niiltä.

Mielessä on kuitenkin kysymys "miksi?" Eihän tässä kaikessa ole lopulta mitään järkeä. Koirien kanssa palaa rahaa ja aikaa. Koira-ala ei myöskään työllistä kovin hyvin, enkä missään nimessä haluaisi tehdä työkseni sellaista, jossa joutuisi pelkäämään huomista, vaikka se toki toisi mukanaan mahdollisuuden viettää kaikki aika koirien kanssa. Pieni osa minusta harmittelee sitä, että päätin ruveta opettajaksi, enkä mennyt esimerkiksi Kannuksen kennellinjalle ja suorittanut siellä ammattitutkintoa lukion ohessa, kuten haaveenani oli. Vaikka opettajana oleminen ja lapset onkin toinen intohimon kohde, se ei ole puoliakaan siitä, mitä koirat ja koiraharrastus on. Joka päivä ajatukseni ovat koirissa n.23 tuntia vuorokaudessa. Näen niistä unta, hengitän niitä ja elän niille. Käteni tärisevät ja kurkkuun nousee pala kaikesta siitä, mitä ne minulle antavat ja erityisesti siitä, mitä tulen niiden kanssa vielä kokemaan. Sillä tiedän, että Riia ei ole viimeinen koirani. Toivon, että ehdin näkemään ja kokemaan koirien kanssa kaiken sen, mistä olen aina unelmoinut sekä tietenkin unelmoimaan myös lisää.

Tällä hetkellä olen toteuttamassa koko ajan unelmiani: minulla on toimiva ja rakas koira, jonka kanssa pääsee kokemaan kaikenlaista. Harrastamaan, kisaamaan ja saamaan myös koulutustunnuksia ja tuloksia, unohtamatta tietenkään sitä, kun se sohvalla käpertyy syliin ja aamulla herättää koskettamalla tassullaan- tavallista kotikoiran elämää. Käymme näyttelyissä ja juttelemme siellä muiden rotuharrastajien kanssa ja luon suhteita heidän kanssaan. Harrastan agilityä ja tämän syksyn aikana suoritan koulutusohjaajakurssin ja toivottavasti pääsen myös tekemään kyseistä työtä. Opin koko ajan lisää Riiasta, koirista, koiraharrastuksesta ja koiraihmisistä. Vaikka paljon koirat ottavat, niin silti antavat sata kertaa enemmän ja olen jokaisesta sekunnista kiitollinen, jonka saan viettää niiden kanssa. Minun elämäni oli katkolla, kun olin ilman koiraa, enkä tästä eteenpäin aio elää päiväkään ilman.

Avoimen luokan korkkaus

Meillä on takana nyt sitten ensimmäinen rallytokon avoimen luokan kilpailu. Koira tuntui olevan hyvässä vireessä ennen starttia, mutta vire alkoi odotuksen aikana hiipua enkä saanut sitä enää nostettua. Tulokseksi saimme siis pyöreän nollan. Meidän rata kaatui loppujen lopuksi liian houkuttelevaan houkutukseen. Toisaalta tätä kyllä tarvittiinkin, nyt nimittäin ehkä opin, että epäonnistuminen ei ole maailmanloppu ja koirien kanssa tämä nyt vain on tällästä. Ja tietenkin mukavaa lisähaastetta lajiin tuo se, että nyt ei olla ainakaan avointa luokkaa seilaamassa kevyesti ja helposti läpi niin kuin alokasluokkaa. Tarvitsemme siis enemmän koekäyntejä siihen koulutustunnukseen tällä kertaa, kuin sen miniminäärän eli kolme. Ja ehkä tämä nollatulos tuo minulle nyt rohkeutta senkin suhteen, että uskaltaisin jonain päivänä mennä myös sinne tokokokeeseen kun on käyty nyt kerran mokaamassa ihan virallisissa.

Rata oli muuten melko vaikea ainakin päätellen siitä, kuinka moni koira hylättiin tai sai vähemmän kuin 70p eli nollan kuten me. Mutta tämähän olikin piirinmestaruuskilpailu. Ratasuorituksemme on kuitenkin ladattuna Youtubeen itselle ja muille opiksi ja hyödyksi.

Ajatuksenjuoksua

Pitkästä aikaa pääsee ihan oman koneen ääreen. Mulla on ollut uusi kone vasta muutamia tunteja, mutta paloin halusta päästä avaamaan tänne ajatuksia ja siinä sivussa harjoitella myös tämän uuden erikokoisen ja -mallisen näppäimistön käyttöä.

Meillä on siis nykyään uusi, mukava treeniporukka agilityssä. Treenipäivä on tiistai ja ryhmässä on kuusi koiraa. Kaksi kertaa takana ja uskon, että kehitytään Riian kanssa tulevan jakson aikana aivan valtavasti. Ehkä päästään ensi vuoden alussa starttaamaan jo agilitykisatkin! Vaikka tämä nyt on vain tällaista haaveilua. Kiire meillä ei ole senkään suhteen. Agilityn tärkein pointti on kuitenkin se, että koiran aktivoimisen ohella minä saan liikuntaa. Tiistai onkin meille - minulle ja Riialle - semmoinen tyttöjen päivä. Menen hallille hyvissä ajoin ennen treenejä, että ehditään Riian kanssa heittää juoksulenkki alkulämmittelyksi. Omaa vuoroa odotellessa tehdään temppuja ja harjoitellaan seuraamista. Treenien jälkeen jäähdytellään rauhallisella kävelyllä. Kaiken kaikkiaan siis vajaa kolme tuntia emäntä ja koira -aikaa :D

Oma koirakuumeeni on kasvanut aivan valtavasti varsinkin tuttujen koiranpentu-uutisten vuoksi. Olen kuitenkin miettinyt, haluaisinko mittelin tai vastaavan seurakoiran, vai hommaisinko sen pitkäaikaisen haaveeni, eli pk-rotuisen seuraavaksi. En ole tosin varma, onko minun elämäntilanteeni tällä hetkellä otollinen pk-koiralle. Haluaisin, että minulla on aikaa ja ennen kaikkea rahaa kouluttaa sitä. Lisäksi ennen ison koiran tuloa taloon, haluaisin ehdottomasti asua omakotitalossa. Elämässämme on kuitenkin tällähetkellä meneillään eräänlainen käännekohta, sillä viimeistä vuotta yliopistossa viedään ja seuraavaksi pitäisi alkaa miettiä, mihin suunnataan Jyväskylä-ajan jälkeen. Ehkä sen pk-koiran aika ei ole vielä, ennen kuin elämä on asettunut aloilleen. Ehkä kuitenkin elämässämme olisi sijaa yhdelle pienelle mittelille tai vastaavalle. Ei kuitenkaan ihan vielä, mutta ehkä palkaksi valmistumisesta? ;)

Ylihuomenna meillä on edessä rallyn avoimen luokan korkkaus ja jännittää aivan valtavasti, Mutta tuli tulos tai ei, jo seuraavana viikonloppuna on uusi mahdollisuus ja vieläpä tuplana! Peukut pystyyn tulosten puolesta!

Voiko tokokokeisiin mennä mokaamaan?

Isäntäväki on palannut Espanjan lomalta ja Riia palannut hoidosta Tampereelta. Koneeni on edelleen huollossa ja siksi postaustahti on edelleen tällainen. Pikaiset kuulumiset ajattelin kuitenkin tänne päivittää.

Suurimman tilan aivokapasiteetistani tällä hetkellä vie pohdinnat siitä, voinko ilmoittaa Riian tokokokeeseen, joka olisi tässä syyskuussa Laukaassa. Loppuvuodesta ei ole enää kauheasti muita mahdollisia kisoja ja pikkuisen houkuttelisi. Huomenna on viimeinen päivä ilmoittautua. Kisat olisivat myöskin iltakisat, keskiviikkoiltana, joten olisiko minulla sille päivälle parempaakaan tekemistä? Ainut murheenkryynini onkin enää vain meidän seuraaminen, jossa Riialla loppuu into aika nopeasti ja se alkaa helposti jätättää. Joskus. Joskus se kulkee kuin unelma. Olisiko paha, jos meillä olisikin niin huono päivä, että  Riia vaikka karkaisi minulta seuraamisessa? Voiko tokokokeeseen mennä, vaikka joku liike vähän ontuisikin? Toisaalta luulen, että meidän eka tokokoe tulee menemään joka tapauksessa aivan penkin alle, kun jännitän niin paljon. Mutta haluaisin silti jännittää vähän vähemmän ja mennä kokeeseen itsevarmana.

Heti kotiuduttuamme Espanjan reissulta perjantaina, oli seuraavana päivänä Laukaan koiraharrastajien uuden hallin avajaiset. Käytiin siellä testailemassa niin agilityä, rallya, kuin tokoakin. Kaikki treenit menivät enemmän kuin hyvin ja Riia nautti todella paljon. Ja kannatti mennäkin avajaisiin, sillä voitin kuukauden vapaakortin hallille arvonnassa! Aivan mahtavaa, nyt pääsen edelleenkin, Haukkuvaaran valmennuksen loputtua, treenaamaan lämmitettyyn sisähalliin!

Tiistaina alkavat treenit uudessa agilityryhmässä Jyväskylän agility teamilla. Jee, en malta odottaa. Kahden viikon päässä häämöttää myös rallyn avoimen luokan korkkaus ja samalla Keski-Suomen piirinmestaruuskisat Suomen mittelspitz ry:n joukkueessa. Kisojen suhteen olen vähän pahoinvoiva. En osaa yhtään sanoa, miten se menee, vai meneekö ollenkaan. Riippuu niin päivästä! Mutta sitä se taitaa olla, mittelin kanssa harrastaminen!

Kuvat Lauka-hallin avajaisista, kuvaajana Jaana Mähönen.

Uusia taitoja

Lupasin agilityn parista uutisia, kunhan asia varmistuu ja nyt se on varmistunut. Syksyn aikana suoritan agilityn koulutusohjaajan I-kurssin eli musta tulee ihan oikea agilityn koulutusohjaaja. Mähän oon aina halunnut kouluttaa toisten koiria ja kaikista parasta olisikin päästä valmentamaan vaikka junioriohjaajia ihan sm-kilpatasolle asti. Junioreja nimenomaan sen vuoksi, että jo tulevan ammattinikin puolesta viihdyn lasten ja nuorten seurassa ja heidän intonsa tehdä asioita on ihan erilaista aikuisiin verrattuna. Saa nähä minne tämän kurssin suorittaminen minut vie, mutta varmasti tiedossa on ainakin mielenkiintoista informaatiota koiran kouluttamisesta ja urheiluvalmennuksesta.

Höpöttelyä

Nyt on tulossa tekstejä vähän hitaammalla tahdilla seuraavat viikot, sillä käytiin viemässä viikonlopun aikana mun tietokone huoltoon Verkkokauppaan ja siellä luvattiin huollossa menevän 1 - 3 vkoa. Ja vietiin se tosiaan Helsinkiin asti, eli sitten se tulee tänne Jyväskylään vielä postitse.

Surkeeta, että kone hajoaa, mutta onneksi opiskelut eivät ole vielä tälle vuodelle alkaneet, eli eiköhän tässä pärjätä. Olin vain kuvannut My Dayn juuri ja olin aikeissa alkaa muokkaamaan sitä, mutta nytpä ei muokkaillakaan muutamaan viikkoon mitään! Lisäksi perjantaina olemme lähdössä myös Espanjaan viikoksi, joten senkin puolesta voin luvata, ettei postauksia nyt elokuun puolella varmastikaan enää kauheasti tule.

Riian kanssa päästiin kuitenkin Jatin uudella kaudella eniten toivomaani harjoitusryhmään, mikä oli tosi kiva juttu! Päästään talven aikana treenaamaan agilityä ihan täysillä. Rallyvalmennus loppui, mutta viimeiseltä kerralta jäi hyvä mieli: valmentaja kehui Riiaa teknisesti äärettömän taitavaksi koiraksi ja saatiin hyviä vinkkejä siihen, kuinka koiran huomio pysyy koko radan ajan kiinni ohjaajassa :)

Mutta kuulemiin taas koneen kotiuduttua, ellei ennemmin tule jotain, mistä on pakko päästä kertomaan!

Agilityfiiliksissä

Tänään taas agilitytreeneissä, niin kuin joka keskiviikko. Ei ole nyt treeneistä tullut vaan kirjoiteltua. Tämän päivän treenien aiheena oli takaakierto ja rytmitys. Yksi syy, miksi olen ajatellut, ettei agi olisi meidän laji, on se, että olen pitänyt ohjauskuvioita kauheen vaikeatajuisina. Ja itse tosi kömpelönä ihmisenä, jolle hahmotuskykyä on jaettu vain maustemitallisen verran, olen kokenut, etten voisi ikinä niitä oppiakaan. Mutta ai että sitä ihanaa tunnetta, kun oikeasti tajuat, että olet saanut ohjattua koiran oikein jonnekin esteelle vaikeasta kulmasta! Tämän päivän rata näytti suunnilleen tältä: (tilanpuutteen vuoksi pituus jätettiin pois ja puomi/putki -kohdassa oli vain tavallinen hyppy.)

Radalla siis tuli harjoiteltua tosi paljon takaakiertoja ja vitsiläinen, Riia on oikeasti oppinut ne! Ollaan käyty Haukkuvaarassa paljon harjoittelemassa, mutta takaakiertoharjoitukset on tehty vähän vaan jossain pikaisessa välissä nopeasti. Mutta ilmeisesti se riitti, koira nimittäin toimi huikean hyvin tänään radalla, varsinkin, jos omat tossut vain osoitti oikeaan suuntaan...

Monessa muussakin kohdassa tuli onnistumisia, Riia kehittyy viikko viikolta koko ajan aivan valtavasti ja ehkä sitä itsekin tulee kehityttyä. Mulla on vielä loppu syksyksi yksi yllätys takataskussa agilityyn ja siinä edistymiseen liittyen, mutta siitä lisää vielä kun asia varmistuu!

Nyt on kyllä sellainen agilitykärpänen puraissut, että alan miettiä seuraavan koiran rotua jo agilityn kannalta. Onko mitteli tarpeeksi nopea, vai pitäisikö sittenkin miettiä shelttiä? :D

Koiran matkapahoinvointi

Mä oon jostain syystä viime päivinä törmännyt ko. aiheeseen monessa eri paikassa ja monta kertaa. Mulle tuli mieleen, että miksipä en kirjoittaisi siitä, meillä kun aiheesta on kovastikin kokemusta ja onneksi ollaan löydetty siihen myös apu!

Riiaa vaivasi nuorempana kovastikin matkapahoinvointi. Se saattoi oksentaa esimerkiksi matkalla Alavudelle, mun kotiin, 140 km:n matkalla 3 - 4 kertaa. Jouduttiin lyhyilläkin matkoilla pelätä sitä oksentamista eikä sitä sen takia mielellään kuljettanutkaan vieraiden autossa. Tuolloin, kun meillä ei ollut vielä omaa autoa, Riia matkusti paljon pelkääjän jalkatilassa. Jossain kohtaa hankittiin sille turvavyövaljaat ja se pääsi matkustamaan takapenkillä. Tämä auttoi pahoinvointiin jonkin verran, mutta ei vielä lopettanut sitä kokonaan. Nyt se saattoi matkalla Alavudelle oksentaa esimerkiksi 1 - 2 krt, joka kerralla kuitenkin vähintään kerran.

Matka Lappiin (vähintään 8 tunnin ajomatka) lähestyi ja minä mietin, että jotain helpotusta tähän on saatava, varsinkin, kun oltiin menossa tosiaan kavereiden autolla. Silloin testattiin Adaptiliä. Adaptil on rauhoittava feromonivalmiste koirille. Meillä oli jo entuudestaan sellaista olemassa, koska oltiin muuton jälkeen käytetty sitä Riian yksinolo-ongelmiin. Nyt laitoimme sitä peiton päälle autossa. Adatilin käytön aloittamisen jälkeen Riia on puklannut kahdesti autossa. Alkuun käytettiin sitä joka kerta, kun mentiin autolla jonnekin, mutta nykyään sitä ei edes tarvitse!

Itse tilasin Adaptilin muistaakseni jostain nettikaupasta, mutta ilmeisesti sitä on myynnissä ihan eläintarvikeliikkeissäkin. Hinnaltaan Adaptil on melko kallis, mutta tuosta yhdestä suihkepullosta riittää pitkäksi ajaksi. Meille siitä oikeasti oli apua ja nyt on helpottavaa, kun ei tarvitse pelätä sitä, että koira oksentaa autoon. 

SM-tason peruuttelija

Mä teen Riian kanssa töitä paljon. Melkeinpä voin sanoa, että joka päivä treenataan jotain ja jonkin verran. Jos ei hallille mennä, niin sitten hiotaan jotain yksittäisiä liikkeitä kotona. Koiraharrastus on siinä mielessä kuitenkin välillä ei-palkitseva harrastus, sillä saattaa mennä pitkiäkin aikoja, että koira ei vaan näytä sitä takana olevan treenin määrää, ei pääse loistamaan tai näytä niitä todellisia taitojaan. Etenkään palautetta omasta edistymisestään ei saa, jos treenaa paljon yksin. Mutta sitten joskus tulee niitä hetkiä, jolloin ihan oikeasti tajuaa, että me osataan jotain ja ollaan jossain tosi hyviä. Tänään oli sellainen hetki ja sen seurauksena kipinä tokoon vain kasvaa kasvamistaan. Ja ylpeys tietenkin Riiasta ja luotto siihen, että siitä tulee vielä jotain.

Meillä oli tänään rallyvalmennuksessa teemana peruuttaminen. Elli avasi taas hyvin koiran ajatusmaailmaa ja sitä, kuinka sen saa oppimaan peruutuksen. Riialla jonkin verran pohjaa olikin jo siihen MES-luokan edestä peruuttaamiseen: se osaa ottaa joitain askelia. Vähän olemme siinä liikkeessä jumissa, mutta lisää harjoitusta vain! Meidän tähtihetki oli kuitenkin se, kun tunnin lopuksi Elli kysyi onko joku harjoitellut koiransa kanssa vierellä peruuttamista. Totesin siihen, että me ollaan ja Elli pyysi näyttämään. Ja minä näytin. Se meni huikean hyvin, Ellikin sanoi, että liike sujuu ihan täydellisesti. Hän pyysi kokeilemaan vielä käännöksiä peruuttaen ja siirtyi hetkeksi muiden koirien luokse. Ottettiin Riian kanssa muutamia kertoja kääntymisiä peruuttaen, kun Elli sitten palasikin jo katsomaan meidän suoritusta. Hän totesi sitten, että oli ollut tokon SM-kisoja katsomassa Laukaassa ja siellä 90 % koirista ei ollut osannut peruutuksia niin hienosti kuin tämä koira osaa. Olin ihan haljeta ylpeydestä, minun oma pikku-mittelini on SM-tason peruuttaja :D Siinä tuli tunne, että minä oikeasti olen osannut opettaa sille jotain oikein ja että vielä me noustaan sinne erikoisvoittajaluokkaan saakka, jossa tätä liikettä tarvitaan.

Tässä nyt on tämmönen lyhyt ja ihan hirvee videonpätkä Riian peruutuksista. Anteeks kauheesti noi mun hirveet vaatteet :D Oli vaan niin kova into saada tänään tää postaus tehtyä ja eihän sitä nyt ilman videokuvaa voi laittaa! Jos tässä joku päivä sais taas J:n lähtemään hallille, nii sais vähän asiallisempaa videomatskua!