Lyhyt "kenellekään muulle ei käy näin" -postaus

Kaikki, jokka mut tuntee, tietää, että mulle käy. Ja koko ajan. Jotain. Oon ollu tän viikon pitämässä taloa pystyssä muistisairaan ukkini kanssa, sillä aikaa kun mummi on sairaalassa polvileikkauksessa. Pidän huolta, että ukki saa ruokaa ja lääkkeitä ja ilmeisesti yritän kans sotkea ja hajottaa paikkoja täällä niin paljon kuin mahdollista.

Tänään, kun laitoin koiralle aamupalaa, pudotin koiranmakkaran ja se hajotti jääkaapista semmosen lasisen hyllyn. Siis kyllä, koiranmakkara. Aloin laittaa makaronilaatikkoa ja otin ylähyllyltä esiin purkin, jossa oli makaronit. Purkki tippu suoraa mun käsisitä maahan ja kaikki makaronit levis ympäri ämpäri likaselle keittiön lattialle (mummin polvi on ollu tosi kipee, eikä se oo pitkään aikaan pystyny siivoamaan!). Kun lakaasin niitä makaroneja kihveliin, sohasin semmosta telinettä, jossa roikkuu kaikkia takkatulenkohentamisvälineitä. Yks semmonen tippu ja kaatu, osu suoraa kihveliin ja kaikki makaronit levis uudestaan lattialle.

Eihän tälle nyt vaan voi ku nauraa. Asiat ei pysy mun kädessä. Ne vaan tippuu. Ja jos on mahdollista kaataa joitain asioita, nii mä kyllä kaadan. Tai jos voi osua johonki ja satuttaa itteensä tai hajottaa paikkoja, nii mä kyllä teen sen. 

Joskus oon hävenny sitä tosi paljon, mutta en mä enää oikeestaan jaksa. Mitä enemmän mä koitan välttää koheltamista, nii sitä enemmän niin tapahtuu. Ja jos mä jännitän sitä, kuinka mä onnistun millonki sotkemaan, luultavati just se, mitä eniten pelkään tapahtuu ja kolme kertaa pahemmin, mitä pelkäsin. Parempi siis antaa vaan olla ja uskoa, että tää koheltaminen, mokaaminen ja sotkeminen vaan on mun juttu. Mä en voi sille mitään. 

Kuinka monta kertaa ollaankaan naurettu J:n kanssa kotona, että mä en saa enää ikinä tiskata, koska muuten meiltä loppuu astiat (mä oikeesti ehkä joka toinen kerta hajotan tiskatessa jotain, yleensä vielä niin, että joudun keskeyttää toimenpiteen, kun mun käsistä tulee verta). Ja kuinka monta kertaa se on sanonu mulle, että älä jätä sitä vesilasia siihen lattialle, kun kohta se on kumossa. Ja niin se onkin - joka ilta. 

Mutta sitten vaan kuivataan. En mä jaksa välittää ja olla tekemättä asioita vaan sen takia, että sitten joutuu siivoomaan. Jos se vesilasi on lähempänä siinä lattialla ku pöydällä, niin otan sen riskin. 

Hauskaa -tai surullista- tässä on se, että Riia on oppinu jo valmiiks menemään kauas karkuun kun tiskaan, teen ruokaa tai siivoon. Ja sitten se pälyilee jostain sohvalta, että koska tippuu. Ja ainahan se tippuu.

Onko kohtalotovereita? :D Onko kiva lukea välillä ei koiriin liittyviä postauksia?