Koira lapselle?

Minkä ikäisenä lapsi on tarpeeksi vanha huolehtimaan koirasta?

Halusin kirjoittaa aiheesta jotain, sillä muistan, kuinka lapsena sain kyllästymiseen asti kuulla siitä, kuinka on ihme, että olen jaksanut hoitaa koiria tai että kyllä ne sitten unohtuu, kun kaverit ja pojat alkaa kiinnostaa. Tai, että pilaan nuoruuteni koirien kanssa. 

Mun ja mun sisarusten ensimmäiset lemmikit oli kaniveljekset Nipa ja Nipsu. Mä olin kerjännyt koiraa varmaan siitä asti, kun opin puhumaan. Mun vanhemmat ei oo mitenkään kovin eläinrakkaita, mutta luovuttivat sitten kun olin varmaan jotain 8 - 9 vuotta ja hankkivat meille noi kanit. Olin tietenkin tosi innoissani, mutta näissä kaneissa oli pari semmosta hommaa, mikä hankaloitti niiden pitoa meillä: ensinnäkin, meidän iskä on ollu allerginen eläimille nuorempana ja samoin heinälle, eli ne ei saanu asua meillä sisällä. Onneksi meillä on esim. lämmin varasto ja autotalli, missä ne sitten häkissään majailivat jommassa kummassa talvet. Kesät ne oli pihalla. Toisekseen, vaikka olin kuinka innostunut niistä, en silti osannut hankkia tarpeeks tietoa, eikä me oikeestaan kukaan tiedetty niiden hoidosta paljoakaan. Ne oli meillä ehkä pari vuotta, mutta sitten yhen kerran iskä vaan ilmotti, että se myy ne. Mikä oli sikäli ihan hyvä päätös, koska eihän me niitä kauheen hyvin hoidettu, ei esim. annettu ikinä pellettejä tai muuta kanin ruokaa, joskus vaan jotain siementankoja. Ja tietty kuivaheinää ja kasviksia. 

Meidän perheen tämänhetkinen koira lapinporokoirauros Pyry

Varmaan vuosi tai pari kanien myymisen jälkeen meidän mummin ja ukin ihana Riki-samojedi kuoli. Se oli mulle tosi kova paikka, koska Riki oli ollu mulle hirveen tärkeä. Olin lenkittänyt sitä paljon, hoitanut ja pitänyt huolta, jos mummi ja ukki oli reissussa. Mummi ja ukki siis asuu meidän naapurissa ja ollaan oltu niitten kanssa tekemisissä aina tosi paljon. Minä ja mun kaks vanhinta sisarusta ei olla esimerkiksi ikinä oltu päivähoidossa, koska mummi ja ukki on hoitanu meitä. Mutta niin, Riki oli siis mulle kuin oma koira ja pidän edelleen, että se oli mun ensimmäinen koira.

Jotenkin noihin aikoihin meidän äiti oli kai alannu lämpenemään sille ajatukselle, että hommattais kanssa se koira. Ja kun Rikin kuolema oli mulle aivan järjettömän vaikea paikka, niin jotenki ne sitten vissiin helty molemmat ja vain noin pari kuukautta sen jälkeen meille muutti viisivuotias kodinvaihtajacavalier Nonna. Nonna oli ihana ja mulle hirmusen tärkee. Ei se meille tullessaan mitään osannut, mutta opetin sille joitain temppuja ja en tiedä mikä neronleimaus se oli, mutta jossakin vaiheessa opetin sille kaikki käskyt, mitä se osas (istu, maahan, paikka, tänne) käsimerkeillä, että jos se kuuroutuu, niin voin silti käskee sitä :D No ei se koskaan kuuroutunut, mutta ihan kiva ajatus!

Minä ystäväni Sannan koiranaulakkona mätsärissä, tässä amerikankettukoirauros Foksin kanssa.

Muistan, että mulla on ollu ehkä yks semmonen kausi joskus, kun meillä on ollu sekä Nonna että Peppi, jolloin en oo ehkä jaksanu niin kauheesti niitä hoitaa. Varmaan sillon, kun Peppi oli pieni ja sen sisäsiistiksi kouluttaminen oli tosi rankkaa ja kesti melkeen vuoden. Mutta muistan, kuinka iskä sano mulle joskus, että niistä koirista on pidettävä huolta, tai me ei voida pitää niitä enää. Ja koska meillä oli ollut ne kanit ja niille oli käyny niinkuin oli käynyt, tiesin, että se on tosissaan.

Niinpä siitä asti kun sain Nonnan, eli noin 11 vuotiaasta oon pitäny huolta meidän kaikista koirista lähes itse. Oon syöttäny ne, vaihtanu niille veden ja vienyt lenkille. Joka aamu heräsin kaksikymmentä vaille kuus, että ehdin viemään koirat lenkille ennen kouluun menoa. Vaikka pelkäsin pimeää, vein silti koirat ulos talviaamuinakin ja meillähän lähimmille katuvaloille on matkaa 3,5 km...

Serkkuni ensimmäinen koira, jackrusselinterrieriuros Pate

Mua aina ärsytti ihan hirveesti sukulaisten kommentit siitä, kuinka mä kyllästyn noihin koiriin vielä jonain päivänä. Tai kun ennen Riiaa joiltakin sukulaisilta kuuli sitä, että ei kannata hankkia koiraa, kun menee nuoruus pilalle. Siihen on sitten niin sidottu. Mutta mä oon aina tykänny olla kotona ja touhuta koirien kanssa enkä todellakaan oo ikinä ollu mikään kylillä tai baareissa kukkuja. Sen takia tunnen, että en todellakaan on menettäny mitään vaan saanut vaan ihan hirvittävän paljon! Ja vaikka kuulostaa ehkä aika rankalta, että ne meidän kanit myytiin tai että oon ite joutunut pitämään koirista huolta, mutta silti, itepähän ne koirat oon halunnu ja mä oon oikeesti joutunu oppimaan kantamaan vastuun niistä! Ja itepähän en pitäny niistä kaneista huolta, vaikka halusin niitä niin kovasti.

Eli tämän tekstin pointti on se, että jos joku lapsi kovasti haluaa lemmikkiä, on mielestäni ihanaa, jos vanhemmat sen hänelle mahdollistavat. Minua ainakin lapsuudessani koirat suojelivat esimerkiksi juuri siltä kylillä roikkumiselta, ryyppäämiseltä jne. Opin niiltä valtavasti itsestäni, koirista ja vastuun kantamisesta. Kanien menettäminen taas opetti minulle, että jos lemmikin ottaa, on siitä pidettävä huolta. Kani oli hyvä koirien harjoituskappale minulle, mutta onneksi ne pääsivät parempaan kotiin, vaikka olihan niiden menetys minulle kova paikka. Ja onneksi opin sitten koirien kohdalla kantamaan vastuuni, eikä niistä tarvinnut luopua!