Tällä hetkellä treenaamme ahkerasti agilityä 1-3 kertaa viikossa ohjatuissa treeneissä. Lisäksi kohotamme Riian kuntoa mm. lenkkeilemällä n. joka toinen päivä irti lumisen järven jäällä tai metsässä. Se todella käy ihan treenistä!
Meidän "oikeassa" treeniryhmässä on kyllä tosi hyvä koutsi, joka vie meitä hurjasti eteenpäin. Lisäksi kisaamisen aloittamisesta on seurannut se, että ainakin oma radanlukutaito on kehittynyt aivan huimasti ja Riiakin on löytänyt lajiin vielä suuremman innon. Se käy aivan järjettömillä kierroksilla aksahallin läheisyydessä eikä esimerkiksi lämppälenkeillä pysty mihinkään järkevään toimintoon, vaan roikkuu remmissä, treenikavereissa tai mun housunpultuissa. Toisaalta tosi ärsyttävää, mutta toisaalta ihanaa. Ihana nähdä tuossa ylikiltissä kympintytössä noita riiviönkin puolia välillä.
Treeneissähän varsinkin eka kierros menee tätä nykyä täydellä pörinällä. Vähänkin myöhässä oleva ohjaus tai koiran linjan tukkiminen johtavat välittömään palautteeseen, joka tulee joko suullisesti tai... no suullisesti eli joko murinaärinänä tai sitten saan reiät paidanhihaan/housunlahkeeseen/käteen. Mutta niin kuin mun "extratreeniryhmän" koutsikin sanoi, niin se se on sitä parasta palautetta, kun se tulee siltä koiralta ja juuri siinä hetkessä, kun mokaat. On paljon helpompi hahmottaa se raja ajoissa olemisen ja myöhässä olemisen välillä, kun se palaute tulee koiralta heti, eikä koutsilta kahden minuutin päästä. Riia kyllä pörisee heti, jos ohjaan liian myöhään. Mutta siinäkin mielessä Riia on loistava opettaja, koska se kyllä kuitenkin tulee ohjaukseen eikä me juuri ikinä langeta radan ansakohtiin. Sekunteja vaan otetaan noilta liian suurilta kaarroksilta.
Keppeihin on löytynyt nyt taas edellisten kisojen pettymysten jälkeen aivan uusi ote. Jotenkin omaan päähäni on syntynyt ajatus suorittaa kepit yhtenä esteenä siinä missä muutkin, eikä pitää sitä minään Mount Everestinä lakeuden keskellä. Jotenkin tämä meidän uusi koutsi on saanut iskostettua minuun ajatuksen siitä, miten kepeillä täytyy toimia. On aivan turha mennä itse kilometri ennen koiraa räpeltämään sinne ekalle keppivälille, vaan koiralle pitää antaa mahdollisuus TARJOTA niitä. Varsinkin koiralle, joka ne oikeasti osaa. Sille pitää antaa tilaa tehdä ne! Rytmitys on siinäkin kaiken avain. Minulla on ollut paha tapa alkaa himmailemaan ennen keppejä ja sitten koiran lähtiessä niitä suorittamaan, lisätä itse vauhtia. Ei niin, vaan tasaisesti eteenpäin koiran KANSSA tai mieluusti vaikka vähän takana. En ymmärrä miten se on voinut olla niin vaikea juttu tajuta. Niinhän ne on Riialle OPETETTUKIN. Siis että minä jään taakse ja se suorittaa ne itsenäisesti ja saa etupalkan. Kyllä se vaan on hyvä, että on olemassa koutsi, joka laittaa ne mutterit omassakin päässä kohdilleen!
Saa nähdä miten ensi viikon kisat sujuvat. Meillä onkin aivan huikean mahtava tilanne tiedossa, kun KOKO meidän treenijengi osallistuu samoihin kisoihin. Porukkaan kuuluu kolme minikoiraa, kaksi mediä ja yksi pikkumaksi ja niistä kahdelle kisat ovat ihan ensimmäiset. Aika paljon jännättävää, mutta ihanaa, että ollaan koko porukalla menossa radoille! Siitä tulee niin kivaa! Ensi viikolle varattiin vielä siitä kisahallista kenttävuoro yhden meidän ryhmäläisen kanssa. Päästään treenaamaan vielä kisoja edeltävällä viikolla Lagun omituisia täysvalkoisia keppejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti