Pepin muisto

Facebook halusi muistuttaa minua tästä kuvasta, jonka olen kuulemma lisäänyt Facebookkiin vuosi sitten. Itse kuva on kuitenkin luultavasti ja muistaakseni vähän vanhempi.

Kuvassa on kääpiösnautserini Peppi, joka lopetettin viime kesäkuussa vatsassa olleen, jo pitkälle edenneen kasvaimen vuoksi. Peppi oli iältään silloin vähän yli 11,5 vuotta. En ole ehtinyt käsitellä Pepin kuolemaa juuri millään lailla, koska se oli juuri sitä aikaa, kun olimme vasta ottaneet Riian ja pentu vei paljon energiaa. Minusta oli kuitenkin ihanaa, että Peppi ehti nähdä Riian, jotenkin minusta tuntuu, että sen näkeminen antoi sille "luvan" lähteä pois. Peppi tiesi, että pärjään ilman sitä.

Suhteeni Pepin kanssa oli erittäin läheinen. Peppi tuli meille 2003, perheeseen toiseksi koiraksi. Se otti minut omakseen. Harrastin sen kanssa tokoa ja agilityä monta vuotta, siihen asti, kun syksyllä 2011 muutin pois kotoa. Peppi oli kanssani kaikkialla, aina minne meninkin. Sukulaisten luona, kavereiden luona, koiraleireillä... Se rakasti minua niin paljon, ihan niinkuin minäkin sitä.

Muutin opiskelemaan Alkiolle Korpilahdelle. Paikkaan, jossa tehdään avoimen yliopiston opintoja. Tarkoitukseni oli viedä Peppikin sinne, mutta elämä Alkiolla oli loppujen lopuksi todella rankkaa: asuin varmaan parinsadan muun ihmisen kanssa samassa pihapiirissä. Nuoret ihmiset sekoilivat, juhlivat, rakastuivat ja tietenkin myös opiskelivat (paljon!). Minusta ei tuntunut siltä, että olisi ollut oikein ottaa Peppi sen kaiken keskelle.

Muutimme Jyväskylään J:n kanssa 2012. Yritin ottaa Pepin meille, mutta se oli ehkä traumatisoitunut muutostani pois tai sitten, kun se oli jo vanha, niin uusi paikka stressasi sitä. Se alkoi kärsiä eroahdistuksesta, pelkäsi rappukäytävän ääniä, stressasi hihnalenkeistä keskustassa... Loppuviimein jouduin toteamaan, että sen paikka ei ole täällä. Vein sen takaisin kotiin.

Jonkin aikaa meni, että Peppi käyttäytyi minua kohtaan todella kylmästi. Kun kävin kotona, se ei tullut tervehtimään minua heti, vaan minun täytyi mennä sen luokse. Kuitenkin se vaihe meni ohi, ehkä kuukaudessa, ehkä vuodessa, en muista tarkkaan. Mutta minusta tuntui hyvältä, kun se ekaa kertaa tuli minua vastaan taas tullessani kotiin. Se oli taas iloinen ja sain Jyväskylässä huokaista helpotuksesta. Ei minusta tuntunut enää niin pahalta.

Peppi oli koko elämänsä todella terve, iloinen ja maailman ihanin koira. Se oli ollut sillä viikolla jo muutaman päivän vaisu ja syönyt huonommin kuin tavallisesti. Riia oli tullut meille edellisenä viikonloppuna ja lähdimme käymään kotona. Peppi oli iloinen, kun tulin. Se oli juuri sellainen, kuin aina ennenkin. Maanantaina sain kuitenkin puhelun - Peppi ei enää syö. Olemme menossa eläinlääkääkäriin heti huomenaamuna. Eläinlääkäri oli ollut kuulemma puhelimessa toiveikas, mutta tutkittuaan koiran tarkemmin, hän oli todennut sillä niin suuren kasvaimen vatsassa, ettei mitään ole enää tehtävissä. Peppi lopetettiin sinä aamuna ja veljeni kaivoi sille haudan samaan paikkaan, minne sen hyvä ystävä Nonna on haudattu.

En hyvästellyt sitä ikinä lopullisesti, mutta jotenkin uskon, että se hyvästeli minut. Kun näin sen viimeisen kerran se oli niin iloinen. Lähtiessäni pois se jäi katsomaan perääni. Minä en tiennyt, että se olisi viimeinen kerta, kun näkisin sen, mutta uskon, että se tiesi. Se oli mahdottoman viisas koira, joka ymmärsi puhetta.

Minä kuitenkin toivon, että se ymmärsi myös sen, etten jättänyt sitä tahallani, kun muutin pois. En uskonut, etten enää ikinä asuisi sen kanssa. Se varmaan odotti minua joka päivä takaisin ja kuulemma se tiesi, milloin olin tulossa. Toivoikohan se aina, että jäisin tällä kertaa? Jouduin kuitenkin aina lähtemään, enkä osannut selittää miksi.