Veelan kanssa olemme tällä hetkellä ihan tavallisessa, arkitokoon painottuvassa pentukoulussa. Omalla ajalla olen itsekseni käynyt sen kanssa kuitenkin treenaamassa myös agilityä ja agilitystä onkin tulossa sen päälaji, jos tähdet pysyvät kohdillaan. Riian kanssa aloitimme agilityn vasta sen ollessa noin vuoden ikäinen. Riiassa on paljon hyviä puolia, mistä tykkään ja erityisesti se sopii minulle ensimmäiseksi kisakoiraksi, koska se on niin ohjaajanöyrä ja minä olen kömpelö pääjalkainen. Agilityssä tarvittaisiin kuitenkin vähän enemmän asennetta, jotta päästään huipulle. En sano, ettei Riian kanssa koskaan päästäisi vaikkapa kolmosiin, tai että sille ei voisi asennetta tässä ajan myötä kehittyä, mutta onhan se fakta, että se on tosi nöpönuuka radalla, etenee juuri tasan niin nopeasti, kuin minä laitan sen etenemään ja menee sinne, minne minä sen ohjaan. Väitän, että tämä tulee todennäköisesti meidän vahvasta tokotaustasta. Riia on niin kovin ohjaajakeskeinen, eikä tee mitään päätöksiä itsenäisesti. Riia on pieni perfektionisti, jonka vauhti auttamatta kärsii siitä, että se on itsestäänselvissäkin tilanteissa niin kuulolla, tyyliin: suoraan putken edessä on hyppy, mutta hyppäänks mä sen vai hyppäänkö jonkun muun? Eli ensimmäinen asia, mitä aion tämän kisakoira numero kakkosen kanssa tehdä toisin on asenne. Haluan Veelalle agilityyn kunnon tappomeiningin ja hyvän estefokuksen. Haluan, että se ei pelkää lukita esteitä ja tehdä virheitä radalla.
Kepit on toinen asia, minkä aion opettaa Veelalle aivan eri tavalla kuin Riialle aikoinaan. Riialle opetin kepit aika pitkälti itsekseni ohjureiden avulla. Suurin virhe, jonka sen kanssa niillä tein, oli todennäköisesti toistojen määrä. Nyttemmin, kun katon videolta meidän keppitreenejä, saatoin tehdä vaikka kuinka monta toistoa kepeille peräkkäin (10-15) ja koko ajan napsin sieltä ohjureita pois. Toisekseen en vaatinut Riialta vauhtia. Veelan kanssa aion ehdottomasti pitäytyä siinä, että keppejä tehdään aina sata lasissa eikä koskaan niin montaa toistoa peräkkäin, ettei sormet riittäisi laskemiseen. Ei siinä vain ole mitään järkeä! Vakavissaan olen harkinnut myös sitä, että opettaisin Veelalle kepit kujakeppi-metodilla. Siihen täytyisi vaan itse perehtyä vähän enemmän ja miettiä, onko niiden treenaaminen kuinka mahdollista hallikaudella, niihin kun tarvisi ne taittuvat kepit.
Kontaktit on kanssa asia, jotka olen suoraan sanottuna kussut Riian kanssa. Alunperin opetin sille 2 on 2 off -metodilla, mutta sitten aloin luistamaan siitä, koska kuvittelin, ettei mittelin kokoinen koira tarvi mitään pysäytyksiä, vaan se koskee joka tapauksessa kontaktipinnalle. Sittenhän Riia alkoikin loikkia kontaktipintojen yli ja siirryimme mukamasjuoksareihin. Eli toisin sanoen, opetin sen juoksemaan kehikon läpi, siirsin kehikon kontaktipinnalle, otin kehikon pois ja toivoin parasta. Puomilla Riian kontakti on 50/50. Aalla se onneksi on melko varma. Veelan kanssa tähtään alusta saakka ehdottomasti juoksareihin ja opetan sen matolla, en kehikolla. Koen, että matto on paljon kätevämpi ja helpompi häivyttää.
Keinusta haluan tehdä alusta saakka kivan esteen. Lisäksi toivoisin, että saisin opetettua Veelalle keinun niin, että se juoksisi päähän saakka ja odottaisi sen laskeutumista. Riiahan tekee keinun niin, että se juoksee puoleen väliin, pysähtyy odottamaan ja tulee sitten alas. Tapa on toki turvallinen, mutta hidas ja lisäksi, siinä on vaarana se, että jos suunta ei olekaan suoraan eteenpäin, se hyppää alas koskematta kontaktipintaan.
Mitäs meinaan tehdä samoin?
Irtoaminen renkaalle on aika nasta juttu ykkösluokan radoilla. Tulen Veelankin kanssa pyrkimään siihen, että opetan renkaan kunnolla ja teen siitä varman.
Lähdössä haluan koirieni pysyvän. Mikään ei oo turhempaa kuin se, että koira valuu lähdössä ihan esteeseen kiinni ja lopulta pudottaa sen ekan riman, kun saa luvan lähteä.
Irtoaminen: Riia on tosi hyvä irtoamaan, kunhan vaan irrotan sen. Loppusuoralle irtoaminen on meidän bravuuri ja sinne se ampaiseekin aina kuin tykin suusta. Se on sitä paitsi maailman mahtavin tunne, kun tietää, että on nolla alla ja edessä vain loppusuora. Ja kun tietää, että koira handlaa sen, voi päästää sen vain menemään ja juosta itse täysillä perään. Ja kun koira pääsee maaliin, se kääntyy katsomaan naama loistaen: "vähänkö me oltiin hyviä!" Siitä fiiliksestä ei ole itku kaukana. Ja sen haluan kokea Veelankin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti