torstai 27. marraskuuta 2014

Mitä tapahtuu, kun koiraihminen saa kotiinsa kissoja...

Koiraihminen tarkkailee kokoajan ympäristöään vainoharhaisesti ja vilkuilee selkänsä taakse. Tunne siitä, että eläin on jossain, mutta ei voi tietää missä, pitää hänet varuillaan jatkuvasti. Hän tietää, että kissa voi olla missä vain. Ja jos sen löytää jostain odottamattomasta paikasta, kuten jääkaapin päältä, koiraihminen säikähtää melkein itkun partaalle.


Koiraihminen jäykistyy kauhusta, kun tajuaa jonkun ruumiinosansa retkottavan vaikkapa sohvan ulkopuolella ja jonkun koskettavan sitä. Hän ei uskalla liikahtaakaan, ettei saa kynsistä. Hän vetää hitaasti ja rauhallisesti jokaisen ruumiinosansa hiuksista varpaisiin sohvalle ja hädin tuskin uskaltaa hengittää. Selvisinkö? 

Koiraihminen katselee sydän syrjällään kun kissa loikkaa alas kirjahyllyn päältä, kissa jatkaa matkaansa ääneti.

Aina kun asunnossa on hiljaista, koiraihmisen on pakko rynnätä katsomaan, mitä kissa puuhaa. Ja todennäköisesti se on vain nukkumassa. Aina kun asunnosta kuuluu tömähdyksiä tai kolahduksia, ryntää koiraihminen jälleen katsomaan, mitä tapahtui. Ja todennäköisesti kissa on pudottanut jotain arvokasta ja tärkeää lattialle ja hävinnyt itse vähin äänin paikalta. 

Koiraihminen kutsuu sinnikkäästi kissaa nimeltä. Kissa ei edes vilkaise päälle, mutta koiraihminen jatkaa silti. Aina yhtä heikoin tuloksin. 

Aamuisin sängystä noustessaan koiraihminen odottaa, että eläin juoksee tervehtimään häntä riemuissaan. Kissa raottaa vähän silmiään. Iltaisin koiraihmisen jalkoja alkaa polttella - jokohan se olisi iltapissatuksen aika? Sitten hän tajuaa, että hänenhän pitääkin putsata hiekkalaatikko. 

Koiraihminen katsoo epätoivoisesti, kun kissat hyppivät sohvalle, pöydälle, ikkunalaudalle, kirjahyllyn päälle. Eikö niitä oikeasti voi kieltää? Voi. Tottelevatko ne? Eivät ikinä. 



 Kyllä, saimme eilen kaksi kissatyttöstä hoitoon. Eläimet ovat aina mukavia, mutta kissat niistä ehkä kaikista pelottavimpia.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Joulutunnelmaa

Tässäpä niitä lupaamiani joulukuvia. Ei sieltä joulukadulta tullut kauheasti kuvia otettua, mutta kaupunginkirkkoa kuvailin kotiin päin kävellessämme.






perjantai 21. marraskuuta 2014

Joulu, joulu, joulu!

Nyt se iski muhun: jouluhömpötys! Tänään Jyväskylässä on joulunavajaiset ja niiden innostamana tahdon päästä ostamaan joululahjoja, juomaan glögiä, leipomaan lisää pipareita ja tekemään piparkakkutaloja, kuuntelemaan joululauluja, viettämään aikaa ulkona hämärtyvässä illassa, palella pihalla lumen keskellä, sytyttää jouluvaloja ja polttaa kynttilöitä. Rakastan joulunaikaa! Onhan meillä täällä kotona jo jonkin aikaa ollut joulukuusi ja koristeita. Matkustamme Miamiin 16.12., eli joulu täällä Suomessa jää taas näkemättä. Olen kuitenkin innoissani siitäkin, että pääsen näkemään amerikkalaisen joulun, mutta silti vähän harmittaa, että joulu Suomessa ja perheen kanssa jää näkemättä jo toista vuotta peräkkäin. Siksi aionkin ottaa joulusta ilon irti vielä kun voin. Tänään siis joulunavajaisiin, jospa sieltä muutama lahjakin mukaan tarttuisi. Lauantaina lähden hyvien ystävieni luokse Tampereelle, jossa kokoonnumme meidän kaveriporukalla ja varmaan on luvassa sielläkin joulufiilistelyä, sillä Tampere tarjoaa myös tulevana viikonloppuna erilaisia joulutapahtumia. Jee!

ps. Otan kameran mukaan illalla ja kuvaan joulufiilistelyä. Näin aamulla kuvista puuttuu tunnelma, joten jääköön ne nyt tästä postauksesta pois.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Mitä tehdä kotona yksin?

Mulla on ongelma: mulla ei oo mitään tekemistä, kun oon yksin kotona. Kotona en osaa opiskella, joten meen yleensä kirjastoon lukemaan. Mutta iltaisin, jos oon yksin, en oikeen osaa tehdä mitään. Eikä kyse ole siitä, ettenkö viihtyisi yksin. Mä rakastan yksinoloa ja joskus on todella tarpeen saada jäädä yksin. Mutta muutaman tunnin jälkeen iskee jo armoton tylsyys. Ja pelkään, että hukkaan aikaa. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain. Eikä saa mennä nukkumaan ainakaan ennen yhtätoista...

Tänään J lähti pikkujouluihin ja jäin yksin kotiin. Yksin kotona oleminen ei ole mitenkään harvinaista. Tänään vaan en ollut oikeen osannut varautua siihen, koska en tiennyt tai ainakaan muistanut tietäneeni, että pikkujoulut ovat tänään. Yleensä, jos J lähtee jonnekin, varaan itselleni ajatuksissani jonkun elokuvan, jota sitten katson. Tai lähden kavereille. Mutta koska en etukäteen tiennyt jääväni yksin, en ollut osannut varata mitään leffaa. Tytötkin olivat illan harrastuksissaan ja jouduin olemaan kotona yksin ilman mitään suunnitelmia. Käytiin päivän jumpassakin M:n kanssa tavallista aikaisemmin, jo kolmen maissa. Jumpan jälkeen menin kotiin ja söin. J lähti. Lähdin käymään kaupassa ja ostin JOULUSUKLAATA. Nam. Kävin suihkussa. Majotuin sohvalle Täykkäreiden ja suklaan kanssa. Katsoin yhden jakson, piirsin vähän ja suunnittelin opintojeni aikatauluja. Täykkärit takaisin päälle ja pari jaksoa. Kuvatekstit keskeneräiseen valokuva-albumiin. Tiskikoneen tyhjäys. Siinäpä se. Sitten minulta loppui tekeminen. Kello on kymmenen. Väsyttää. Pitäisikö mennä nukkumaan? Saako kymmeneltä mennä nukkumaan?

Mitä sitten haluaisin tehdä yksin ollessani? Jotain hyödyllistä! Kuten urheilla! Mutta sen olin tälle päivää tehnyt jo ja kerkesin käydä suihkussa. Laittaa ruokaa! Tälle päivälle ruuat tehty ja ostin suklaata, joten ei kannata alkaa nyt ainakaan leipomaan, ettei tuu syötyä enempää ylimääräistä. Fiilistellä musiikkia! Fiilistelin suihkussa ja sen jälkeen kunnes tympäännyin ja päätin tehdä jotain hyödyllistä. Miksi haluan aina tehdä jotain hyödyllistä? Koska nykyään olen tottunut siihen, että koko ajan pitäisi tehdä jotain. En ole tottunut olemaan jouten. Ainakaan yksin ollessani. Kamalaa. Sehän on elämässä parasta, että saa vain lojua omien ajatustensa kanssa. Eikö niin? Ei aina tarvitse tehdä mitään luovaa tai liikunnallista. Ehkä tämä sohvalla suklaan kanssa lojuminen antaa minulle huomista päivää varten aivan uutta energiaa. Huomenna voisin vaikka lukea tenttiin. Tai sitten ottaa rennosti, tenttiin on vielä kuukausi. Pitäisikö lähteä hankkimaan ensimmäiset joululahjat? Se olisi ainakin piristävää!

maanantai 17. marraskuuta 2014

Takaisin raiteilla

Mulla meni melkeen koko viime viikko sairastellen. Olin lievässä kuumeessa, kurkkukipeenä ja flunssaisena, joten jätin melkein kaiken urheilun väliin. Ainoastaan perjantain balettiin menin ja sen lisäksi vedin parin tunnin liikuntakerhon lapsille ja kävin boulderoimassa lauantaina. Mutta siinä oikeastaan oli viime viikon treenit. Viime viikko oli pitkä, tuskainen ja tylsä.

Mutta tänään pääsin taas treenin makuun, kun aamuni alkoi liikuntademolla, jossa oli aiheena yleisurheilu. Teimme parin tunnin verran ihan kunnon treenistä käyviä juoksu-, hyppy- ja heittoharjoituksia, minkä jälkeen ainakin etureisissä tuntui jo. Kuitenkin illalla menimme vielä vakiotreenikaverini M:n kanssa pumppiin. Rakastan maanantain pumppia, kun sitä pitää kaikista paras yliopistoliikunnan ohjaaja. Hyvä treenipäivä!

Huomenna, siis tiistaina, on luvassa vain itämaisen tanssin treenit, koska mulla on koulua 14:15 - 18:30, enkä ehdi combatickiin, joka kuuluu mun perustiistaihin. Keskiviikkoaamu alkaa näillä näkymin aamu-uinnilla R:n kanssa ja illalla luvassa abs&booty-jumppa. Torstaina runfit kahden viikon tauon jälkeen (en malta odottaa!!), perjantaina ainakin baletti ja varmaan joku jumppa alle. Lauantaina vielä lasten liikkakerhoa ja sitten pääsen viettämään laatuaikaa kaveriporukalla Tampereelle :) Saa nähdä ehdinkö salille vielä tällä viikolla, mutta jos suinkin mahdollista, voisin sen ujuttaa vielä johonkin väliin, se on kuitenkin kaikista liikuntalajeista suosikkini!

Hyvää treeniviikkoa!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Anonyymi sokeriholisti


Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta mä vaan himoitsen valtavasti sokeria. En oikeastaan nykyään edes kovin paljon tykkää karkkien tai leivonnaisten mausta, mutta silti himoitsen niitä. Sitä taidetaan sanoa sokeririippuvuudeksi. Nykyisten tutkimusten valossahan sokeri on yhtä koukuttava aine, kuin vaikkapa huumeet voivat olla. Sen kyllä huomaa. Sokeri vaan tappaa hitaasti.

Meidän suvussa on melko paljon diabetesta, minkä vuoksi tiedostan sen, että minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen mitä syön. Tai huomion kiinnittäminen on huono termi, sillä todellakin kiinnitän huomiota siihen mitä syön. Pyrin syömään terveellisesti ja ryven itsesäälissä pitkän aikaa, kun olen syönyt huonosti. Ainakin niin kauan, että taas sokeri himottaa. Mutta en vain pysty jättämään sokeria lopullisesti pois. Minulle paras vaihtoehto olisi se, etten syö sokeria ollenkaan. Silloin minun ei tee sitä mieli. Harmi vaan, että rakastan aivan hirveästi leipomista, juhlapäiviä ja kaikkea, mihin perinteisesti liittyy myös hyvä ruoka ja herkut. Haluan nauttia niistä. Mutta sitten, jos syön herkkuja sellaisina päivinä, en pysty lopettamaan sitä seuraavana päivänäkään, enkä seuraavana, enkä seuraavana... Kunnes minulle tulee taas olo, että nyt loppuu, ja olen taas jonkin aikaa syömättä herkkuja. Yksi päivä viikossa herkuttelua ei siis sovi minulle alkuunkaan.

Mikähän sille voisi olla vaihtoehto? Yksi viikko kuukaudessa herkuttelua? Enpä tiedä, mitä pitempään syön herkkuja putkeen, sitä hankalempi sitä on lopettaa. Elimistöni jää sokerikoukkuun, vähän niinkuin alkoholisti alkoholiin. Jos tahdon vähentää sitä, minun olisi lopetettava kokonaan. Ongelmani on vain se, etten tahdo lopettaa sitä. Tahdon pystyä vähentämään sitä. Mistä löytäisin sen tahdonvoiman olla syömättä niin paljon herkkuja? Miten osaisin pysyä kohtuudessa, kun olen muutenkin luonteeltani kaikki tai ei mitään -tyyppinen? Erityisesti tällaisina viikkoina, kun en ole päässyt flunssan vuoksi liikkumaan ollenkaan, on erityisen vaikea olla syömättä herkkuja, kun hyvää oloa ja energiaa ei saa liikunnan kautta. Toivon olevani ensi viikolla paremmassa kunnossa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Opiskelijabudjetin sisustusta

Opiskelijabudjetilla kämppää ei kauhean helposti saa näyttämään Kotivinkin kansikuvalta. Rakastan kuitenkin kaikkea kaunista, mutta myös käytännöllistä. Haluan, että kodissani olo tuntuu kodikkaalta, mutta että se on samalla myös helppo pitää siistinä ja hyvännäköisenä. En ole valkoisen sisustuskulttuurin ylin ystävä, mutta kieltämättä silmääni ei miellytä myöskään tällä hetkellä etenkin olohuoneessamme vallitseva värien sekamelska. Meillä on valkoiset kirjahyllyt, vihreä ja keltainen sohva, kellertävän puisen värinen sohvapöytä ja hamsterin häkkipöytä on sinikansinen. Olkkarin kaksi valaisinta sentään natsaavat yhteen: nurkan lattiavalaisin on valkoinen ja paperinen ihan kuten kattovalaisinkin. Olohuoneessa ostettua on vain toinen sohva ja kattovalaisin: muut on sukulaisilta saatuja. Sen vuoksi sekamelska on mitä on. Sitten joskus, kun on rahaa, menee olkkarin sisustus uusiksi. Kodissamme on kuitenkin muutama suosikkijuttuni ja tämä on postaus esittelee ne.

Tämä on ihana kynttilälyhtyni olkkarista. Siinä on teksti "live, laugh, love", mikä sopii varsin hyvin elämäntavoitteeksi :)

Keittiön taulu ruokapöydän yläpuolella. Hienoja vanhoja autoja, amerikkalainen ruokapaikka ja huomaa rakastunut pari syömässä ravintolan ikkunassa.

Tämä on lempikohtani meidän asunnosta: keittiön ikkuna. Vaikka keittiömme on kapea, rakastan silti sitä. Punainen väri on siellä teemana OPH Nordican chilli-kodinkonesarjan myötä. Viime viikolla ostin sydämenmuotoisen tuikkutelineen ikkunaan. Pidän sydämen muodosta ja siitä, mitä se symboloi: rakkaus. Myös kynttilät on aika ykkös tunnelmantuoja  näin syksyllä.


Tässä vielä tuikkuteline lähempää.

Viinipulloista saa hyviä kruunukynttilänjalkoja. Vihreät ovat parhaita valkoisilla kynttilöillä, mutta tällä kertaa kynttilät ovat violettia. Ne ostin noin vuosi sitten tarjouksesta Tiimarin lopettaessa.

Olen niin ylpeä, kun olen saanut pidettyä Aloe Verani hengissä jo kohta puolitoista vuotta! Se on tällä hetkellä oikeastaan aika kauniinkin näköinen, vaikkei se ehkä aina mikään kedon kaunein kukka olekaan roikkuvine lehtineen. Kannun sain mummiltani kastelukannuksi ja rakastan sitä niin paljon! Se on varmasti kaunein esine minkä omistan. 

Nämä nalletaulut ovat olleet lapsuudenkotini seinällä. Nyt kuitenkin olen saanut ne tänne meidän kotiin. Ne tuovat lapsuuden mieleen, mutta samalla myös symboloivat merta ja merenkulkua. Pidän hirveästi merestä, vaikka en koskaan sen rannalla ole asunutkaan. Haaveissa olisi saada vielä nallejen läheisyyteen kaunis sinivalkoinen majakka. Majakat kiehtovat minua jostain syystä valtavasti ja tahtoisin sisustaa tulevaisuudessa kylppärini merihenkiseksi.

Tämä on aivan uusi hyllykoriste, jonka ostin viime viikolla. "Run Forest run" on repliikki yhdestä lempparielokuvastani Forest Gump ja minun oli pakko ostaa tämä, vaikka yleensä karsastan tuommoisia pikkuesineitä, joilla ei ole mitään virkaa ja jotka vaikeuttavat pölyjen pyyhintää hyllyiltä.

Mitäs mieltä olette? Pienestä se sisustuskin lähtee liikkeelle :)

Ihmisen oikeus olla mitä on. Ja kuinka sen pitäisi olla jo itsestäänselvää.

Olen lukenut koko päivän kotonani naistenlehtiä ja eräässä lehdessä oli artikkeli siitä, miten antaa "sateenkaarinuorelle" seksuaalivalistusta. Se oli hyvä artikkeli ja hyvä aihe. Se sai minut jälleen ajattelemaan homojen oikeuksia ja sitä, kuinka paljon niistä jaksetaan vääntää. Vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

Homojen oikeudet on aihe, joka puhuttelee monia ihmisiä ja herättää tunteita. Itsessäni se herättää tunteen siitä, että voi, ei, älkää taas jaksako. Minulla ei ole mitään homoseksuaaleja vastaan, eikä pitäisi olla kenelläkään muullakaan. Mielestäni tämän pitäisi olla jo niin selvä asia tässä 2010 -luvun Suomessa, että kenenkään ei tarvitsisi jauhaa siitä loppuunkulutetusta aiheesta. Toki homojen oikeudet eivät edelleenkään ole Suomessa täysin samat, kuin muilla ihmisillä, mikä on totta kai väärin. Mutta se on pelkästään päättäjien tyhmyyttä. Itse en jaksa lukea enää yhtäkään hetero-ihmisen puolustuspuhetta homojen avioliitto-oikeutta kohtaan, koska se asia nyt vain on loppuun käsitelty. Varmasti yli puolet suomalaisista homoille sen oikeuden jo antaisivat. En tiedä mistä se kiikastaa, että oikeutta ei vain anneta, mutta mielestäni me, joille asia ei kuulu, saisi antaa asian olla ja tyytyä toteamaan, kuinka Suomessa se asia nyt vain on niin epäoikeudenmukainen. Mielestäni sen asian pitäisi olla itsestäänselvyys, että tavallisen ihmisen mielestä epätasa-arvoinen avioliittolaki on väärin. Se, että edelleenkin ihmiset jaksavat heteroina, ulkopuolisina tehdä pitkiä mielipidekirjoituksia siitä, kuinka väärin epätasa-arvoinen avioliittolaki on, korostaa vain sitä, että se on jonkin marginaaliryhmän mielipide. Vaikka asian pitäisi olla kaikille itsestäänselvä fakta. Miksi kukaan ei kirjoita siitä, minkä vuoksi tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole ok? Koska kenenkään ei tarvitse. Sitä pidetään tällä hetkellä yleisenä kansan mielipiteenä, vaikka oman kokemukseni mukaan se ei pidä paikkaansa enää nykysuomessa.

Homojen mielipiteen asiasta haluan kuulla. Tahdon kuulla heidän äänensä, kuinka he perustelevat oikeuksiaan, kuinka he ovat kokeneet sen, että heterot (tai ainakin enemmistö heistä) hyväksyy homouden ja antaisi heille tasa-arvoisen avioliittolain. Tämä toisi asian selvemmin esille päättäjille. Missä ovat homokansanedustajat? Näyttäkää, että olette tavallisia ihmisiä. Äänestäkää, heterot, homoja päättäjiksi sen sijaan, että kirjoittaisitte sanoja, jotka ovat jo moneen kertaan kirjoitettuja, mutta jotka eivät silti tuota tulosta. Antakaa ääni homoille. Näyttäkää asenteilla ja äänestysluvuilla ketä kannatatte. Suurin osa suomalaisista on jo samaa mieltä kanssanne, ei heitä tarvitse enää käännyttää. Käännyttäkää päättäjät.

Tahdon kuitenkin tähän loppuun vielä todeta sen, että mielestäni tasa-arvoon kuuluu myös se, että kukin saa uskoa mihin haluaa ja miten haluaa. Joten ymmärrän sen, että jotkut papit kieltäytyvät vihkimästä homopareja. Tämä johtuu heidän uskostaan ja meidän täytyy antaa heille mahdollisuus toteuttaa sitä. Kuitenkin mielestäni myös papit, jotka tulkitsevat Raamattua erilailla ja ovat valmiita vihkimään homoparit, saisivat niin halutessaan tehdä. Kirkko ja valtio ovat kuitenkin eri asia ja siinä mennään vikaan, jos homopareille ei anneta esimerkiksi oikeutta periä toistansa ja mitä näitä oikeuksia nyt on. Valtio on valtio ja kirkko on kirkko, ja niin olkoon. Ja jokainen uskokoon miten haluaa ja tykätköön kenestä haluaa, kunhan kaikilla on hyvä olla, eikö niin?

Ja hei, pahoitteluni loppuun vielä homo-termin käyttöä yleistyksenä kaikista homoseksuaalisuuden ilmentymistä. Tämä on silkkaa laiskuutta, enkä tarkoita missään nimessä millään pahalla, niinkuin en tarkoita muutenkaan koko artikkelilla loukata ketään. Mielestäni vain asian pitäisi olla jo loppuunkäsitelty ja olen varma, että Suomessa oikeus tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Mielestäni tarvitsemme vain lisää homoja politiikkaan mukaan, jotta asiat menisivät perille sielläkin. Kansalaisille ne on jo mennyt.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Nallekarkkikaupunki


Tehtiin J: kanssa viime viikolla nallekarkkikaupunki piparitaikinasta. Mä inhoon kaupan piparkakkutaikinaa, varsinkin Sunnuntain, mutta Myllyn paras menettelee makunsa puolesta. Mummin piparitaikina on kuitenkin maailman parasta. Viime vuonna jaksoin tehdä piparkakkutaikinan ite, mutta nyt en tätä kaupunkia varten ainakaan tehnyt, kun taikinan pitää kuitenkin olla sellaista, että siitä tulee melko kovaa paistamisen jälkeen. Kaupan taikina on just sellaista ja sen takia sitä inhoankin. Ei kova pipari ole niin hyvää :D

Tässä kuitenkin kuvia meidän tuotoksesta.



Lumiukko ja lumilinnakin.


Kaupungin asukkaat keskusaukiolla.


Nallekylän tunnelmaa.

Ei hätää, mä pärjään kyllä. Mulla on suklaata.

Mä oon kipee. En pahasti, mutta vähän kumminkin. Tuskan hiki on koko ajan päällä ja kamala räkäinen yskä. Se alkoi kunnolla viime viikonloppuna. Oltiin J:n kanssa mun kotona käymässä. Lauantaina lähdettiin heti mun töiden jälkeen yhen maissa ajamaan kohti Seinäjokea mun kummipojan synttäreille. Sieltä illalla kotiin Alavudelle. Sinä iltana jo tuntu siltä, että nyt on kyllä kuumetta. Mutta en viittiny mitata. Seuraavana päivänä oli kolmessa paikassa isänpäiväkestit, joten täytyhän minun pystyä juhlistamaan sekä ukkia, pappaa että iskää kakuin ja kahvein. Kun tämä urakka oli ohi, pääsin myöntämään itelleni, että kipeeksihän tässä ollaan tultu. Mittasin kuumeen, kun äiti totesi olevansa kanssa kuumeessa ja oli kaivanut mittarin jo valmiiksi esille. Se näytti 37,3, eli ei paljon mitään, mutta kuitenkin asteen verran enempi kuin mulla on normaalisti, joten kyllähän sen kuumeeksi voi sitten jo laskea.

Nyt podenkin siis sairaspäivää kotona. Vietin sängyssä aamua kahteentoista asti kirjaa lukien. Nyt oon yrittänyt jo vähän reipastua ja aloin vähän tekemään kouluhommia. Ensin piti vaan tietysti hakea kasvissosekeittoa alakerrasta ja suklaata kaupasta. Niiden voimilla sitten olen suunnilleen saanut viimeisteltyä esseen, jonka palautuspäivä on huomenna.

Opiskelua.



perjantai 7. marraskuuta 2014

Kamu

Melkein puolitoista vuotta sitten hankimme minun koirakuumetta/hoivaviettiäni lieventämään pienen hamsterin. Kamu tuli meille noin neljän kuukauden ikäisenä yksityishenkilöltä, joka ei voinut sitä enää pitää, kun oli saanut siitä allergiaoireita. Kamu haettiin pienessä pahvilaatikossa ja mukana tuli vähän ruokaa, hoito-ohjeet ja rekisteripaperit. Se on vähän hassua, kun miettii millaista hamsterin kasvatus voi olla. Hankkiiko joku itselleen ihan tosissaan näyttelyhamsteria? Vai myykö kasvattaja niitä pääasiassa vain lemmikeiksi? Koiramaailmassa tuo kasvattaminen ja harrastaminen on niin säädeltyä, tavallaan totistakin puuhaa. Ja kasvattajat ovat yleensä tarkkoja siitä, kenelle pentu päätyy ja tuleeko se käymään elämässään näyttelyissä ja harrastuksissa. Kamun kasvattaja tuskin edes tietää, että tuo rotta on meillä.


Aluksi Kamu oli vähän arka, mutta samalla myös äänekäs. Se kolisutti asumuksensa kalterikattoa ja juoksenteli ympäriinsä häkissä. Tai siis muovidunassa, semmoinen sen asumus on. Pikkuhiljaa J sai Kamun kesytettyä. Hänen "koulutustaitojaan" ja kärsivällisyyttään tämän hamsterin kanssa ei voi kuin ihailla. J istui illat Kamun häkin vierellä ja jutteli sille. Pikkuhiljaa Kamu oppi tulemaan kädelle ja sen uskalsi nostaa pois häkistä. Tänä päivänä Kamu on niin kesy, että se tulee nimensä kuultuaan kurkkaamaan kopistaan, tai jos se on vapaana, se tulee kurkkaamaan piilostaan. 


Niinkuin kaikki hamsterit, Kamukin on todellinen ahmatti. Sillä on aina tarjolla siemensekoitusta ja ainakin 2 - 4 kertaa viikossa tuoreruokaa, mutta joskus annamme sille myös spesiaaliherkkuja, kuten kuivahedelmiä, ananasta, raejuustoa ja sen aivan ehdotonta suosikkiruokaa keitettyä kananmunaa. Sen silmät melkein pullistuu päästä, kun sille antaa kananmunaa. Kamu ei ikinä pure tai ole muutenkaan mitenkään villi tapaus, mutta kananmunanpalasen se sieppaa kädestä niin nopeasti ja väkivaltaisesti että omia sormia kannattaa varoa :D


Kamu on nyt siis melkein kaksivuotias ja se on alkanut selvästi hidastaa elämänmenoaan. Aikaisemmin se heräsi aina iltaisin kahdeksan-yhdeksän välillä ja alkoi kerjätä ulos: seisoskeli kopin katolla, kiipeili sieltä häkkinsä ylätasanteelle ja kolisutti kaltereita ja tepsutteli taas koppinsa katolle odottamaan auttavaa kättä. Tässä oli juuri kolmen viikon tauko, ettei se käynyt hereillä illalla kuin syömässä ja täydentämässä koppinsa ruokavarastoja. Toissapäivänä, kun tulin myöhään illalla kotiin, J oli nostanut Kamun taas makkariimme jaloittelemaan. Se oli kuulemma halunnut ulos. Se oli ihana kuulla, sillä luulen, että Kamu on tulossa vanhaksi, kun ei enää halua ulos ja pelkään, että se kuolee kohta. Kamu on kaveripiirissämme suosittu tapaus, kaikki haluavat aina nähdä Kamun ja ottaa sen syliin. Minulle ja J:llekin Kamusta on tullut aika tärkeä otus, se kun on niin persoonallinen ja selvästi tykkää meistäkin, tai ainakin J:stä kovasti. Mutta hamsterien elinkaari on hyvin lyhyt: 1,5 - 2,5 vuotta, joten elämänsä loppupäässähän tuo on. Joka tapauksessa, on ollut ihanaa olla Kamun omistajana, se on minun ensimmäinen hamsterini, J:n ensimmäinen karvainen lemmikki ja meidän ensimmäinen yhteinen lemmikki, joten se on meidän elämässämme saanut olla merkkipaaluna.

Kamun seikkailuista olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta ehkä säästän ne johonkin toiseen postaukseen. Pitkää ikää Kamulle!

- Erika

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kahdeksan tuntia lastenhoitajana

Haaveammattini yläasteikäisenä oli lastenhoitaja. Tiesin olevani hyvä siinä ja ajattelin, että viihtyisin ammatissa ja että se olisi sitä, mitä haluan tehdä joka päivä. Olen duunariperheestä, joten minkäänlaista painostusta akateemiselle uralle ei ikinä ollut, oikeastaan päinvastoin: pienituloiset vanhempani toivoivat, että pääsisin itse mahdollisimman nopeasti leivänsyrjään kiinni. Olinkin pitkään aika varma, että menen lähihoitajakouluun naapurikaupunkiin. Loppujen lopuksi valitsin lukion, enkä ole sitä valintaa katunut hetkeäkään edes rankimpien jaksojen tai ylioppilaskirjoitusten aikana lukiossa. Päätökseeni mennä lukioon vaikutti kaikista eniten kaksi asiaa; kaikki parhaimmat ystäväni olivat menossa lukioon ja yläasteella tehty vierailu lähihoitajakouluun. Lähihoitajakoulussa pidetty esittelyluento ei sytyttänyt minua ollenkaan. Opinnot kuulostivat tylsiltä ja mikä pahinta, vierailun aikana huomasin, että kouluun oli menossa juuri ne tytöt, joista vähiten pidin meidän kaupungistamme. 

Päädyin siis lukioon. Lukioajasta voisin tehdä joskus oman postauksen. Lukio oli hienoa aikaa. Onneksi menin sinne. Ja sitten päädyin monen yrityksen jälkeen erityispedagogiikkaa opiskelemaan, mikä tuntuu koko ajan enemmän minun jutultani. Onneksi valitsin sen, enkä luokanopettajankoulutusta. 

Tänään olin kahdeksan tuntia sijaistamassa paikallisessa päiväkodissa. Tavallaan työ on mukavaa, juuri sellaista, mitä tykkään tehdä: lapset ovat käsittämättömän suloisia ja aitoja tyyppejä, joiden juttuja on niin kiva kuunnella! Rupean parissa tunnissa pussailemaan ja halailemaan lapsia, en tosin varmastikaan sitä tekisi, elleivät muutkin hoitajat tuolla niin tekisi. Jokatapauksessa, minusta lasten kanssa on ihana olla! Ensimmäiset kolme tuntia...

Loppupäivää kohden päätäni särkee. En ole ehtinyt syödä kuin kerran päivän aikana, se ei sovi minulle. Vessassakin kerkeän käydä vain silloin, kun kaikki lapset ovat onnellisia ja tyytyväisiä senhetkiseen olotilaansa. Eli kaikki, mitä päiväkodissa tapahtuu, tapahtuu täysin lasten armoilla. Kun kello alkaa olla niin paljon, että lapsia aletaan tulla hakemaan, tajuavat kaikki jäljelle jääneet, kuinka ikävä heillä on omia vanhempiaan. Alkaa itku, parku ja huuto. Kaikkialla. Jokapuolella ympäri pihaa/päiväkotia lapset itkevät. Jokaiselle täytyy käydä vuorollaan sanomassa, että "äiti tulee kohta." Eihän se mitään auta. Isosisarukset käyvät nykimässä hihaa, että "pikkuveikka itkee, sattuuko siihen?" Lohduta nyt sitä isompaakin siinä samalla kun pidät yhtä itkevää tenavaa sylissä, estät toista hakkaamasta kolmatta ja puhallat neljännen otsaa, kun hän ehti kolauttaa sen kolmannen kerran sinä päivänä liukumäessä. 

Pahinta on ehkä kuitenkin se kylmyys. Miksi, oi miksi aikuisille ei ole olemassa niin käytännöllisiä vaatteita kun lapsille? Luulin, että olin ottanut tarpeeksi vaatteita mukaan: minulla oli talvikengät, villasukat, tavalliset sukat, sukkahousut, trikoohousut, tuulihousut, toppi, pitkähihainen, huppari, tuulitakki, kaulahuivi, pipo ja nahkahanskat, mutta siitä huolimatta viimeistä puoltatoistatuntia pihalla seisoessani, olin niin kylmissäni, että melkein itkin. Varpaat ja sormet olivat niin jäässä, omakin nenä vuosi ja lapset itkivät. Kotiin päästyäni itkin helpostuksesta, että se oli ohi.

Eli ehkä on ihan hyvä, etten aikoinaan päätynyt sinne lähihoitajakouluun opiskelemaan lastenhoitajaksi. Se ei todellakaan olisi minun juttuni. Ihailen niitä hoitajia, jotka tuota jaksavat päivästä toiseen. Ja niin pienellä palkalla. Mihin yhteiskuntamme joutuisi ilman lastenhoitajia?

tiistai 4. marraskuuta 2014

Minä tahdon koiran

Koiran hankkiminen tulee olemaan varmasti yksi blogini pääaiheista. Minulla on ollut koirakuumetta enempi ja vähempi siitä asti, kun muutin pois kotoa syksyllä 2011. Kotona siis edelleen asustelee rakas 11-vuotias kääpiösnautserinarttuni, jonka kanssa on tullut kyllä koko elämä jaettua. Neiti ei kuitenkaan sopeutunut ikinä kaupunkielämään, joten jouduin jättämään sen lapsuudenkotiini. Sitä on ikävä koko ajan ja joka päivä yhä edelleen. Harrastin käpsyn kanssa pääasiassa agilityä ja tokoa, sekä jonkun verran kierreltiin mätsäreissä.

Kotona asuu myös viisivuotias porokoirauros. Sen kanssa harrastin myöskin yhden syksyn ajan tokoa, kunnes tuli talvi ja kotipaikkakunnallani loppui koiraharrastus. Seuraavana kesänä totesin, että koira ei enää siedä muita koiria lähellään ja harrastus loppui siihen, kun tuli taas syksy ja koiraharrastukseen pakostakin tauko. Asuin maalla, jossa ei ikinä törmännyt kehenkään toiseen koiraan, joten minulla ei riittänyt aika, eikä oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan sosiaalistaa sitä, kun taajamaan olisi pitänyt ajaa autolla ja minulla ei tuohon aikaan ajokorttia vielä ollut. Koira on kuitenkin mitä parhain ystävä vielä kotona asuvalle pikkuveljelle ja kaikesta huolimatta muutenkin ihana pakkaus. Energinen ja viisas, juuri sellaisen koiran haluaisin itsellenikin.

Miksi en sitten omista koiraa? No siihen on syynä raha. Tahdon, että minulla on mahdollisuus viedä koira lääkäriin, jos se sitä tarvitsee, ostaa sille laadukasta ruokaa ja harrastaa kaikkea mahdollista. Aikaisemmin siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Kuitenkin J tekee nykyään opiskelujen ohessa opettajan hommia, joista saa ihan hyvin rahaa. Itsekin tienasin aika hyvin kesällä. Tarkastelemme siis tilannetta keväälllä ja mietimme olisiko nyt aika ottaa koira.

Minkä koiran haluaisin? Vastaus tähän kysymykseen vaihtuu nopeammin kuin sää ulkona. Minulla kuitenkin on muutama suosikkivaihtoehto, jotka pysyvät mukana päivästä toiseen. Samoin J:llä on asiaan oma näkemyksensä.
Kääpiösnautseri - rakastan snautserien itsepäistä ja huumorintajuista luonnetta. Oma käppänäni on kuitenkin samalla fiksu ja on oppinut kaiken, mitä olen halunnut sille opettaa. Se osaa satoja temppuja ja olemme saaneet ihastuttaa sukulaisia niillä tempuilla. Huono puoli käpsyissä on kuitenkin se, että niitä täytyy trimmata. Sehän tietää enemmän rahanmenoa ja stressiä, meillä kun ei autoa ole ja epäilen, että täällä Jyväskylän keskustassa ei ainakaan kovin lähellä ole ihmistä, joka osaisi trimmata snautsereita.
Länsigöötanmaanpystykorva - tämä on J:n suosikkirotu. Suloinen, pieni energiapakkaus. Minusta käyttöominaisuudet ja luonne muutenkin vaikuttaa meille sopivalta. Ainut mikä minua häiritsee, on yhdennäköisyys hirvikoirien kanssa. Vaikka ei se mikään ratkaiseva asia olekaan. Luonne on kuitenkin tärkeintä. Se, että koiran kanssa pystyy harrastamaan.
Mittelspitz - mittelit ovat suloisia ja ainakin tokossa ja agilityssä pärjäävät ihan hyvin, joten uskoisin niissä olevan tarpeeksi harrastuspotentiaalia myös minun tarpeisiini.
Schipperke - näihin en ole ehtinyt tutustua tarkemmin, kun olen vasta viime päivinä tajunnut, että myös schipperke saattaisi sopia meille. Pieni paimenkoira/rottakoira Belgiasta kuulostaa kuitenkin hyvältä, sillä rakastan terrierien luonteen sähäkkyyttä ja energiaa, mutta myös paimenkoirien miellyttämisenhalua ja laumaviettiä (eli sitä, että se pysyttelee lähellä).
Sekarotuinen - toisaalta minua houkuttelee pelastaa joku koditon koira vaikka Romaniasta. Katselen aina välillä kodittomien koirien kuvia. Huono puoli on vain se, että sekarotuisella on rajoitetut mahdollisuudet harrastaa, elikkä esimerkiksi agilityvalioksi niitä ei saa, siihen kun tarvitsee myös näyttelytuloksen. Lisäksi "löytökoira" voi tuoda mukanaan ongelmia, joihin ehkä taitoni ei riitäkään. Lisäksi asumme vuokrakämpässä kerrostalossa, joten koiran täytyisi olla hyvätapainen. Pentu on helpompi opettaa hyvätapaiseksi, kuin korjata aikuisen koiran käytösongelmia.

Joka tapauksessa tahtoisin melko pienen koiran. Olen todennut, että ne ovat minun juttuni. Tahdon pystyä ottamaan koiran kainaloon sohvalle ja tahdon pysyä sen perässä agilityradalla.

- Erika

maanantai 3. marraskuuta 2014

Jotain mun arjesta

Tänään on ollut aika peruspäivä mun elämässä.Yritin ottaa mun arjen tilanteista kuvia, mutta ei niitä niin mahottomasti kertynyt. Olin neljän tunnin liikunta-demolla aamulla ja siellä en luonnollisestikaan ehtinyt tai kehdannut kuvia ottaa. Oikeastaan kuvia on siis vain meiltä kotoa. Mutta kerron sitten kirjallisena, mitä muuta olen tehnyt päivän aikana!

Tapanani on käydä lounaalla kasvisravintolassa aina kuin mahdollista. Kasvisravintola sijaitsee melkein meidän asuntomme alapuolella ja siellä tarjoiltavat keitot ovat jotain maailman parasta. Samoin sämpylät. Ihanaa. Iltapäivällä oli vuorossa pumppi ja sen jälkeen ruuan tekoa. Kun J tuli kotiin, syötiin ja lähdettiin käymään kaupungilla. Me tehtiin viime vuonnakin yhdessä joulukortit meidän kaikille sukulaisille. J on siitä kyllä suloinen, että jaksaa mun kanssa innostua värkkäämään tuollaisia :D Kävimme siis Suomalaisessa hankkimassa tämän vuoden joulukorttien materiaalit.

Muhun iskee iltaväsymys aivan mielettömän aikaisin. Kello on puoli yhdeksän ja mä olisin aivan valmis sänkyyn. Telkkarista tulee Erilaisten äitien uusintoja. Mä en rakastan noita vauva-ohjelmia! Mahdottoman suloisia pikkusia! Siitä tulikin mieleen, että mut kutsuttiin sijaistamaan jälleen paikalliseen päiväkotiin ylihuomenna. On tosi mukava saada tommosia sijaisuuksia, niistä saa kuitenkin ihan hyvin rahaa. Ja se rahahan menee koiranhankintaoperaatioon tai vaatteisiin. Vaatteisiin siksi, että mulla on tällä hetkellä elämässä sellanen vaihe menossa, että mä en jaksa olla enää semmonen resupetteri mitä oon ollu jo monta vuotta! Tilattiin vähän aikaa sitten siskon kanssa iso läjä vaatteita eräästä ulkomaalaisesta nettikaupasta. Oottelen innolla niiden vaatteiden saapumista. Tulossa on pääasiassa urheiluvaatteita, mutta niitä tällä hetkellä ehkä eniten tarvitsen!



Aamupalani.


Koulun jälkeen tulin kotiin ja himoitsin valtavasti suklaalevyä, jonka J oli tuonut eilen kotiin. Söin sen loppuun!


Rakastan kaikkea pientä ja kaunista. Kävin hakemassa Harjun paperista isänpäiväkortit iskälle, ukille ja appiukolle, sekä syntymäpäiväkortin hyvälle ystävälle. Harjun paperissa oli paikalla runoilija, joka lupasi tehdä isälle ja apelle persoonalliset runot kortteihin. Käyn hakemassa ne sieltä huomenna.


Ja tässä tämä ihana krääsä! En malta odottaa, että pääsen askartelemaan kortteja!

Minulla on meneillään muuten projekti, jonka tarkoituksena olisi kiinteytyä/laihtua ennen Miamin reissua. Minun ongelmani siis ei todellakaan ole liikunnan puute, vaan herkku/hiilarihimo. En kuitenkaan aio nipottaa asiasta, sillä loppujen lopuksi mielestäni elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Kuitenkaan en voi olla ajattelematta, kuinka mahtavaa olisi olla vielä vähän tyytyväisempi omaan kroppaansa. Siksi aion siis vähentää maitotuotteiden käyttöä, hiilareiden syöntiä ja lisäaineita tänä aikana ennen joulua. Okei, söin kahden päivän sisällä n. 150 g suklaata ( J:kin söi pienen osan tuosta levystä). Mutta sitä minä juuri tarkoitan: en aio olla liian nipo, vaan syön kuitenkin herkkujakin, koska yksinkertaisesti minä rakastan niitä :D

- Erika

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Identiteetti

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Jollen olisi päässyt opiskelemaan unelma-ammattiini erityisopettaja/luokanopettajaksi, voisin olla toimittaja. Tai kirjailija. Tai kätilö. Tai koirankouluttaja. Tai kahvinkeittäjä. Joo, halusin lapsena kahvinkeittäjäksi. Onneksi pääsin kuitenkin opiskelemaan opettajaksi. Tulevaisuuden toimeentulo on varmaan todennäköisemmin turvattu, kuin jos edelleen haaveilisin kahvinkeittäjän urasta.

Kirjoittamisen tarmoani kuitenkin pääsen tyydyttämään tämän blogin avulla. Ja niiden miljoonan muun, joita olen elämässäni perustanut. En kuitenkaan ole ikinä yhtäkään niistä pitempään jatkanut, tosin ne ovatkin kaikki olleet yksityisiä blogeja, itselleni tarkoitettuja päiväkirjoja, joilla ei ole ollut sen kummempaa sisältöä. Tälle blogille olen kuitenkin asettanut enemmän odotuksia: tarkoituksena olisi jakaa mielipiteitäni ajankohtaisista asioista, kertoa meidän koiranhankinta-operaatiosta, sekä matkoista, joihin pääsen mukaan poikaystävän perheen kanssa (44 päivää Miamiin!).

Olen viimeisen vuoden aikana koukuttunut valtavasti joihinkin blogeihin ja oikeastaan ne ovat aika pitkälti perheblogeja. Oma perhe on aina ollut itsellänikin suurin haave kaikista ja sen vuoksi käytän paljon aikaa lukemalla toisten ihmisten perhe-elämästä. Perheen perustaminen ei kuitenkaan ihan vielä, opiskelujen ollessa niin pahasti kesken, ole meille vielä ajankohtaista, joten joudun tyytymään vain odotteluun ja haaveiluun :D Kuitenkin yksi asia minua harmittaa  monessa blogissa verrattuna omaan elämääni: miten ihmisillä on varaa sisustaa, laittaa ruokaa, hoitaa lapsia, hankkia koiria, harrastaa ratsastusta, käydä salilla, hankkia personal trainer jne.? No vastaus on varmaan siinä, että he eivät ole opiskelijoita. Kuitenkin kaikki nuo edellä mainitut asiat ovat sellaisia, joihin minäkin haluaisin mahdollisuuden. Blogi tulee siis kertomaan myös siitä, millaista on elää opiskelijan opintotuella. Siinä ei kauheasti shoppailla ja hankita merkkivaatteita tai käydä ketju-saleilla. Mutta onneksi on olemassa kirpputoreja, sukulaisten vanhoja vaatteita ja huonekaluja. Ja yliopistoliikunta.

- Erika