keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Se oli vaan unelma eilen, vaikee uskoo et mä tein sen

Tunnelmat eilisistä kisoista on aivan sairaan hyvät. Viimeksi, omissa kisoissa mietiin, että koittaakohan se päivä koskaan tämän koiran kanssa, että meidän nimen perässä lukee sana OIVA. En olisi ikinä uskonut, että se päivä koittaa jo parin viikon päästä, meidän seuraavissa kisoissa. 


Olo on niin häkeltynyt ja on vaikea uskoa, että me tehtiin se. Me noustiin eilen kakkosiin. Kolmelta radalta vedettiin ensimmäiseltä LUVA, toiselta yliaikanolla (1,55) ja kolmannelta sitten päivän toinen LUVA eli meille OIVA. Nyt jos tätä lukee joku, joka ei lajia tunne, niin nopea tiivistelmä: agilityssä on kolme luokkaa, joissa noustaan eteenpäin keräämällä LUVIA (luokan vaihtoon oikeuttava tulos). LUVAn saa, kun suorittaa radan virheettömästi ihanneajan puitteissa. Kun saa kolmannen luvan, saa OIVAn eli oikeuden vaihtaa luokkaa. Eli oiva on vähän niinkuin RTK1 -tulos rallyssa tai 1. palkinto tokossa. 


Eilinen kisapäivä oli siis enemmän kuin onnistunut. Aivan sairasta. Miten tässä nyt yhtäkkiä näin pääsi käymään, kun ollaan takuttu lajin parissa niin kauan? Tätä minä todella tarviin, vielä näin sm-kisojen jälkimaininkeihin. Nyt motivaatio treenata on 110 %. Mieletöntä! 

Eilen Riian nopeus ei ollut vieläkään huipputasoa juoksujen jäljiltä. Tilasin sille eilen ajan hierontaan, jos syy nopeuden vähenemiseen onkin jossain muualla kuin vain juoksuissa, mitä tosin epäilen. Todennäköisesti sillä vaan on menkkamasis. Ihan hienosti se eilen petrasi, ainoastaan kepeillä se protestoi ja teki ne niin hitaasti, että tokalta radalta tuli yliaikaa ja kolmannellakaan radalla ei liikaa aikaa jäänyt (tulos -3,38). Se vähän harmittaa, ettei me todellakaan oltu parhaimmillamme eilen ja näin ollen tulokset eivät ajallisesti näytä olevan mitään huipputasoa. Mutta luva on luva ja oiva on oiva! Ja me ollaan kakkosluokkalaisia! IIK!


perjantai 15. kesäkuuta 2018

SM-kisafiilistelyt

Tänä viikonloppuna on agilityn SM-kilpailujen aika! Luvassa on kaksi päivää tiukkaa livestreamin tuijottamista, sillä mukana on jonkin verran tuttuja. Meidän seurasta kisoihin lähti peräti kaksi joukkuetta, mikä on hyvin pieneltä seuralta. Lisäksi yksilökisoissa on mukana neljä koirakkoa: kaksi medeissä ja kaksi pikkumakseissa. Toinen medeissä starttaava ohjaaja onkin itseasiassa minun koutsini, joten peukkuja pidetään pystyssä niin tiukasti, että kramppaa! Omien seuralaisten lisäksi mukana on kivasti mitteleitä. Agility Spitz-facebooksivun listauksen mukaan mukana on 10 mitteliä. Ihanaa, kun mittelitkin alkavat olla noin hyvin arvokisoissa edustettuina. Toivottavasti niitetään vähän menestystäkin!


Sekä mitteleiden runsas edustusjoukko että oman seuran jäsenten menestys rankingeissa on tuonut todellista lisäboostia itsellekin (taas) lajiin. Voiko sitä tulla koko ajan enemmän ja enemmän? Nähtävästi voi! Kävimme eilen Riian kanssa ratatreeneissä, joissa oli vuorossa kakkosten rata. Kävimme vetäisemässä radan kahteen kertaan ja molemmilla kerroilla me saimme nollat. Elikkä taitoa meillä selkästikin on. Riia tosin oli edelleen perästä vedettävä lapanen juoksuhousujensa kanssa, eli se toki vaikuttaa paljon nollan saamiseen, kun koira laukkailee ihan hissukseen eteenpäin radalla ja itse kerkee miettiä varsin hyvin kaikki kuviot. Mutta toisella kertaa minä päätin juosta itse vähän enemmän ja vedättää koiraa ja se toimi. Sainpas minä kerran sieltä jo Riian perinteisen "ohjaa akka paremmin" pörähdyksen yhdelle putkelle, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että se on innoissaan. Ja kyllä se muun radan juoksikin suht lujaa, paitsi kepit. Eli ainakin ykkösten aikoihin olisi voinut aikakin riittää.

SM-kisat laittavat toivomaan myös sitä, että itse olisi jonain päivänä SM-kisoissa starttaamassa. Vaikka Riian kanssa on omat ongelmansa, eivätkä ne todellakaan kovin helposti ratkea, uskon kuitenkin salaa, että senkin kanssa voisi olla mahdollista vielä SM-radoille päästä. Ainakin joukkueessa. Riian suurin ongelmahan on motivaation puute kepeille ja vaatisi rutosti töitä, että sen asian saisimme kuntoon. Riia on kuitenkin vasta 3-vuotias, joten parhaimmillaan sillä voi olla vielä vaikka 6 vuotta kisauraa edessä. Sinä aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. Ja jokaisesta kisasta, mitä sen kanssa käyn, opin siitä jotain lisää. Minä olen vieläkin valtavan mindblown jälkimainingeissa viime kisojen jälkeen: on niin uskomattoman hienoa tajuta koirastaan jotain niin merkittävää. Ikään kuin saisi kohta kohdalta lukea sen käyttöohjeita. Ja nythän minä puhun siitä oivalluksesta, että kummalla puolella hyppyä minun kannattaa olla, jos Riia lähestyy hyppyä suoraan sivusta. Se kiertää herkästi takaakiertoon, eli eri puolelle kuin missä minä olen. Tämä voi olla jollekin ihan itsestäänselvyys, että koira tekee niin, mutta minä koin järkyttävän valaistuksen. Ja vaikka se olisikin hyvä opetella tulemaan myös samalle puolelle, tällä hetkellä tämä tieto riittää meille. 


Sitten vielä pari sanaa tuosta tulevaisuuden toivostani. Veela on päässyt hyvin arkajalkuudestaan eroon, eikä se enää ole aivan kauhuissaan muista koirista. Pikkuisen epävarma se on, mutta se ei minua haittaa kyllä yhtään. Muuten se on nimittäin todella rohkea. Olimme juuri pari päivää mökillä, jossa tehtiin remonttia. Veela tasapainoili huojuvien lautakasojen päällä eikä pelännyt yhtään pauketta, poraamista tai sirkkelöintiä. Veela on myös hujan nopea: se pysyy oikein hyvin Riian laukkavauhdissa mukana jo nyt, 10-viikkoisena. Lisäksi aion jo nyt pentuaikana panostaa kaikista eniten agilityyn, toisin kuin Riian kanssa, jonka päälaji oli pentuaikana toko. Veelan kanssa ehdottomasti on tähtäimessä SM-kisat jonain päivänä. Riian kanssa ääneen sanottu tavoite on päästä joskus kakkosiin...


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Oman seuran kisat ja Alavus KR

Viime viikonloppuna oli vuorossa meidän seuramme omat agilitykisat 1. ja 2. luokille. Starttasimme Riian kanssa kaikilla kolmella ykkösten radalla ja olen ihan suht tyytyväinen tuloksiin: 2 yliaikanollaa ja yksi HYL. Riialla ei todellakaan ollut vauhti päällä lauantaina, sillä sillä oli ja on  edelleen juoksu. Huomasin jo kisapaikalla, että koira on vetelä kuin lapanen eikä sitä kiinnosta yhtään. Riia teki kuitenkin parhaansa ja niinkuin sanottua, tulihan sieltä kaksi virheetöntä rataa. Juokseminen ei vaan koiralle maittanut ja se jopa ravasi radalla, mikä ei ole sille ollenkaan tyypillistä. Ei siis ihme, että radoilta tuli runsaasti yliaikaa. Kepit se teki kuitenkin kaikilla kolmella radalla täydellisen hyvin, vaikkakin hitaasti. Siitä olen iloinen ja ehkäpä tietoa siitä, että se osaa tehdä kepit hitaassa temmossa, voi hyödyntää tulevissa treeneissä ja kisoissa. Yhden radan vitonen tuli typerästä ohjausvirheestäni. Yritin vedättää sitä kahdella viimeisellä esteellä, mutta ajoinkin sen vahingossa takaakiertoon, vaikka este oli edestä. No, pikkuvirheitä! Ja siitä opin, että Riia ottaa tosi herkästi esteen takaakiertona, jos olen itse sen linjalla. 

Kuva Vaasan kisoista. c. Meeri Koski
Sunnuntainakin Riialla oli tapahtumaa, kun vuorossa oli perinteinen Miljoona Koira -näyttely Tuurissa. Kiinnostus viedä juoksuinen narttu kehään oli kyllä aivan nolla, mutta kun oli kerran tämä lysti maksettu, niin mentävähän se oli. Naurattaa vaan vähän itseänikin mun panostukseni tähän showhun: trimmasin koiran korvat ja tassut pikapikaa ja pyyhkäisin kivituhkakentän pölyt jaloista märällä rätillä aamusta. Olin näyttelykirjeestä laskeskellut, että meidän kehä olisi vuorossa noin yhdentoista maissa, joten perinteiseen tapaani lähdin... no, en yhtään liian aikaisin, noin vartin yli 10. Näyttelyalueelle ajoi sen vartin verran ja parkkipaikan löytämisessä kesti oman aikansa. Lisäksi kesti hetken vielä päästä kehän laidalle. Yhtään en katsonut kelloa, mihin aikaan kehän laidalla olimme, mutta kaverini oli minulle jo kahteen otteeseen ehtinyt soittamaan, että missä minä viivyn. Paikalle päästyämme nimittäin kehässä oli menossa jo juniorinartut. Ja ai hitsi, kun naurattaa näin jälkikäteen koko homma, kun katsoin vain kehään, että jaa, siellä on kleinit vielä menossa (kyllä, mun on tosi vaikea tajuta, että muut mittelit ovat oikeasti paljon Riiaa pienempiä) ja pysähdyin vähän matkan päähän kehästä vain juoruamaan yhden tutun kanssa. Siinä sitten se minulle soittanut kaveri tuli sanomaan, että siellähän te olette, että hän on jo yrittänyt soittaakin. Sain kuulla, että kehässä oli toden totta mittelinartut jo, eikä meidän tarvinnut odottaa kehään pääsyä kuin varmaan reilun 5 minuuttia. Mutta se sopi kyllä sekä minulle että Riialle oikein hyvin, sillä näyttelykehän laidalla odottaminen ei todellakaan ole meidän kummankaan lempipuuhaa. 

Kehään päästyämme selvisikin, miksi meille oli meinannut tulla kiire: tuomari juoksutti avonartut kerran pikaisesti ympäri, yksilöarvostelussa tarvi seistä ehkä pari minuuttia ja tehdä kerran kolmio.  Arvostelu oli siis ohi ennätysvauhdissa. Molemmat avonartut saivat EH:n ja niistä Riian tuomari asetti paremmaksi, mikä lämmitti kyllä mieltä (en juu ole kilpailuhenkinen). Muuten näyttelystä jäi kyllä vähän turha olo. Tuomarikin oli jotenkin ärsyttävä. Hän ei ääneen sanonut koirasta mitään hyvää, vaan ensimmäisenä letkautti, että "tälle turkille kyllä pitäisi tehdä jotain. Se on aivan liian pehmeä ja täysin pohjavillaton." Niin kuin minä nyt asialle mitään voisin. Seuraavaksi hän mittasi Riian ja totesi, että "nojautuu hyvin omistajaansa", Riia kun painautuu mitattaessa aina minuun kiinni, koska pelkää mittatikkua. Lopuksi tuomari vielä totesi, että vähän saisi painoa pudottaa. Sekä minä että kehän laidalla katsovat treenikaverimme olimme ihan kysymysmerkkeinä. Riia ei todellakaan ole lihava. Sen kaikki kylkiluut tuntuvat, sillä ei ole mitään siinä ihon ja kylkiluiden välissä ja sillä on selvä vyötärö (kun sen turkki kastuu). Onhan se toki lihaksikkaampi ja kaikin tavoin rotevampi, kuin muut mittelinartut, mutta ei se tarkoita sitä, että siltä pitäisi pudottaa painoa! Se on herranjumala urheilukoira, joten sillä on lihakset, minkä lisäksi se on vähintään 3 - 5 senttiä muita narttuja korkeampi, joten haloo! 

Arvostelu oli kuitenkin ihan positiivinen: 

"Hyvä koko. Oikeat mittasuhteet. Oikea pään ilme. Mittasuhteiltaan oikea, vahva runko. Normaali raajaluusto ja kulmaukset. Pehmeä turkki ja niukka pohjavilla. Hieman ujo luonne. Liikkeet saisi olla säännöllisemmät." (Tuomarina Hannu Talvi.)

Kaikin puolin minusta tuntuu nyt siltä, että Riian näyttelyura alkaa olla tässä. Ei kyllä kiinnosta tuollaisesta maksaa yli kolmeakymppiä. Toki sen kehässä voin vielä näyttää, jos on sellainen tilaisuus, että vien Veelan jonnekin kauemmas ja Riia on helpointa ottaa mukaan. Mutta koska Riiaa ei selvästikään näyttelytouhu kiinnosta eikä näköjään enää minuakaan, kun en tuon paremmin tähänkään panostanut, niin eiköhän koiran väkisin kehään vieminen ollut nyt tässä. Säästyypähän rahat agility- ja tokostartteihin. Voidaan yrittää niitä sertejä saada sitten vetskuluokasta, siellä kun ne saattavat hyväkuntoiselle ja lihaksikkaalle koiralle helpommin irrotakin. 




perjantai 8. kesäkuuta 2018

Veelan koulutuksen ensiaskeleet

Veela on ollut meillä nyt viisi kokonaista päivää. Aika on mennyt tosi äkkiä ja koko ajan tuntuu kuin olisimme hakeneet sen eilen. Veela on kotiutunut oikein hyvin. Se uskaltaa mennä nukkumaan jo itsekseen makuuhuoneeseen, keskittyy hyvin syömiseen, leikkii, touhuaa, pissaa sisälle ja kunnon mittelin tavoin vahtii. Veela on osoittautunut todella nopeaksi oppijaksi. Se osaa jo käsiapujen avulla mennä maahan, istua, pyöriä ympäri ja tulla sivulle. Lisäksi sen kanssa on harjoiteltu näyttelyseisontaa ja sekin menee tosi hyvin. 


Veela on ehtinyt käydä tutustumassa kahteen eri Mustiin ja Mirriin sekä käydä kävelyllä taajama-alueella autoihin ja ihmisiin tutustuen. Autossa matkustaminen sujuu jo hyvin. Veela on tainnut todeta, että on parempi vaan nukkua, koska autossa ei auta, vaikka kuinka huutaisi. Eilen eli torstaina Veela oli mukanani Riian agilityharkoissa ja siellä jouduin toteamaan sen olevan tosi arka toisia koiria kohtaan. Lämppälenkillä se pelkäsi yhdeksänviikkoista kääpiöpinserinpentuakin eikä suostunut menemään ensin lähellekään sitä eikä varsinkaan viittä aikuista koiraa, joista Riia oli isoin. Lämppälenkki menikin siis melkein kokonaan niin, että Veela tuli perässä tai minun jaloissani muulle jengille räkyttäen. Lopulta jättäydyttiin Veelan, Riian ja pienen Simo-pennun omistajan kanssa taka-alalle ja Veela ja Simo innostuivat lopulta leikkimäänkin vähän. Aikuisia koiria Veela ei suostunut moikkaamaan edes jäähdyttelylenkillä.

Vieraita ihmisiäkin kohtaan Veela on aika epävarma. Se haukkuu niille, jos ne yhtään kiinnittävät siihen huomiota. Tässä reipastumisessa meillä onkin siis Veelan kanssa kova työ edessä. Taisin muutenkin saada melkoisen räkyttäjäkoiran. Veela käyttää ääntään joka tilanteessa runsaasti. 


Onneksi pienen, yhdeksänviikkoisen pennun käyttäytymistä pystyy vielä muokkaamaan tosi helposti. Tänään olimme harjoittelemassa tokokentällämme niin, että minulla oli vain Veela mukana. Pari kaveriani oli kentällä kaikessa rauhassa istuskelemassa ja syöttivät Veelalle nameja. Lopulta Veela seikkaili kentällä heidän jaloissaankin kaikessa rauhassa. Lähdin tekemään pientä siedätyshoitoa myös toisia koiria kohtaan toisen kaverini rauhallisen ja kuuliaisen kultaisen noutajan kanssa. Lopulta oltiin siinä pisteessä, että Veela otti minuun kontaktia kaikessa rauhassa edessäni istuen, vaikka kultsu istui sen selän takana vain puolen metrin päässä omistajansa vieressä. Veela melkein uskalsi mennä haistelemaankin kultsua, joten eiköhän se tästä. Muiksi terapiakeinoiksi olen suunnitellut, että menen heti kun vain pääsen, paikallisen koirakoulun pentukouluun mukaan. Vaikka siellä ei varmaan leikitetäkään pentuja, niin muiden koirien läsnäolo tekee Veelalle hyvää. Lisäksi aion ehdottomasti mennä käymään Mustin ja Mirrin pentutreffeillä tiistaisin. Siellä on oma ryhmä ujoille pennuille, joten sinne ehdottomasti. 

Eilen minulla oli tosi masentunut fiilis siitä, että pentu pelkää niin kovasti toisia koiria ja ihmisiäkin, mutta tämän päivän treeneistä jäi tosi hyvä mieli. Ei se ollenkaan kauhuissaan ollut, ei ihmisistä eikä koirista ja pystyi koko ajan syömään eikä pyrkinyt tilanteesta pois. Eli se kaipaa vain tukea ja kokemuksia, niin kyllä se siitä!

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Veela tutuksi


"Veela are semi-human magical beings; beautiful women with white-gold hair and skin that appears to shine moon-bright. When angry, Veela take on a less pleasant appearance; their faces elongate into sharp, cruel-beaked bird heads, and long scaly wings burst from their shoulders." (linkki lähteeseen.)

Alkuperäinen tarkoitus oli laittaa Veelan nimeksi joku enemmän Riian kaltainen tyyliä Bea, Tea tai Veea, mutta heti, kun mieleeni tuli nimi Veea, se kääntyi Veelaksi ja siinä se oli. Veelahan tulee suoraan Harry Potterista, absoluuttisesti maailmanhistorian parhaimmasta kirjasarjasta. En lähde veelaa Harry Pottereissa sen tarkemmin analysoimaan, tietäjät tietäköön ja muut vaietkoon tai kysykööt, mutta tällä hetkellä tuntuu, etten voi kuin onnitella itseäni loistavasta nimivalinnasta. Veela nimittäin on ihan veela. Kuvauksen veeloista voi lukea ylhäältä ja se pitääkin tämän pennun kohdalla ihan paikkansa. 

Veela on siis häkellyttävän kaunis pentu. Pelkäsin, ettei se miellyttäisi omaa silmää niin paljon kuin Riia aikoinaan (olisin ehkä mieluusti ottanut toisen kerma-soopelin), ja vieläkin, mutta huoli oli turha. Veela on maailman kaunein pentu. Sen luonnekin vaikuttaa olevan puhdasta kultaa: se on tosi rohkea ja tarmokas, mutta samaan aikaan rauhallinen. Rauhoittuu sylissä nopeasti, mutta osaa leikkiä ja touhottaakin.

Riia ja Veela ovat sopineet toistaiseksi tosi hyvin yhteen. Ihan hirveästi ne eivät ole vielä kuitenkaan leikkineet. Eilinen päivä meni vähän tutustuessa sekä Riian kanssa treeneissä ja tänään ollaan Veelan kanssa käyty shoppailureissulla ja Riian kanssa ylipitkällä lenkillä, joten tytöt ovat nukkuneet melkeinpä muun ajan. Lisäksi Riialla on juoksu ja se on selvästi allapäin ja väsynyt senkin takia. 

Veela vaikuttaa olevan hirmu nopea oppimaan. Se osaa jo istua ja mennä maahan. Harjoittelemme myös nameista luopumista ja silmiin katsomista. Se sai nopeasti siitä ideasta kiinni ja nyt vaikeutetaan. Sivulletuloharjoituksetkin aloitimme jo. Pentu vaikuttaa siltä, että se tulee olemaan helppo sosiaalisesti palkattava. Se nimittäin rakastaa rapsutuksia ja silityksiä ja innostuu, kun kehuu sitä korkealla äänellä. 

Valitettavasti Veela vaikuttaa kyllä myös käyttävän ääntään paljon Riiaa enemmän. Todennäköisesti tulen menettämään hermoni sen kanssa vielä aivan lukemattoman monta kertaa, kun se haukkuu ja puhisee nyt jo melkein kaikelle. Tosi raivostuttavaa. Mutta katsotaan, kuinka paljon sitä saa koulutuksella kytkettyä pois. 




sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kiva kesäpäivä Pietarsaaressa

Tämä (aamu)päivä tuli vietettyä Pietarsaaressa aksakisoissa. Ykkösille oli tarjolla kaksi rataa, molemmat agiratoja. Rataprofiili oli mukava, hieman haastava, mutta silti passeli ykkösille. Mutta eipä jäänyt meidän radoista jälkipolville taaskaan mitään kerrottavaa, sillä molemmista napattiin hyllyt. Kahdesti Riia teki kyllä ihan ok kepit (eli siis ekalla radalla kolmannella yrittämällä ja tokalla toisella), mutta tänään sillä vaan oli jotenkin ihan hulivilipäivä. Se esimerkiksi pöhisi muille koirille lämppäämään mentäessä, mitä se ei ikinä tee ja yritti aivan selvästi päästä riehumaan muiden kanssa. Pöhinämeiniki jatkui radallakin, eikä koira ollut yhtään minulla hallinnassa. Ekan radan hylky tuli, kun Riia, täysin tapojensa vastaisesti, ampaisi pois ohjauksestani ja suoraan kentän toiseen päähän putkeen. Toisella radalla hylly sitten taas tuli siitä, kun minä luulin, että Riia sinkosi mutkaputken samasta päästä takaisin pois, ja laitoin sen uudestaan samaan putkeen. Siinä vaiheessa oli onneksi ratavirheitä kertynyt jo 15, eli moka ei kauheasti jäänyt harmittamaan. Riia olisiis sillä radalla taas yhdessä kaarteessa lähtenyt keulimaan ja melkein karannut aitaamattoman (!) kentän reunalla riekkuvien lasten luo, kieltäytynyt sekä putkesta että kepeiltä, joten hyl siihen päälle, ei niin tunnu missään, varsinkaan, kun medeissä oli kova taso, eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuuksia palkintosijoille tuommoisilla tuloksilla. 
Kuva: Meeri Koski
En tiedä, johtuiko pöhinäfiilis kesästä, säätä, nurmikentästä vai mistä, mutta tämä oli kyllä jotain uutta. Kentän aitaamattomuus vähän häiritsi, sillä se selkeästi vaikutti koiran fokukseen. Vaasassahan se ei vaikuttanut millään lailla, mutta tänään se selvästi häiritsi Riiaa. Onneksi seuraavat kisat on näillä näkymin meidän seuran omat kisat ja siellä on kunnon aidat kenttien ympärillä. 

Meeri Koski

Riia on kyllä minulle monelta osin täysin harjoituskappale tässäkin lajissa. Moni asia on selvää, mitä tulen Veelan kanssa tekemään toisin. Ensimmäinen on se, että en anna sen ikinä roiskia kontakteilta alas, vaan alan heti pienestä pitäen opettamaan juoksareita tai 2-on-2-offia kunnolla. Ja pidän kiinni siitä vaatimuksesta. Toinen on sitten ne kepit. Minä yritän harjoitella niitä Veelan kanssa aina vain silloin, kun koiralla on paljon energiaa ja motivaatiota. Todennäköisesti lähden Veelaa opettamaan kujakeppimetodilla. Sillä tavalla ajattelisin, että todennäköisimmin saisi nopeat kepit ja koiran motivoitumaan keppien tekemiseen. 

tiistai 22. toukokuuta 2018

Stay positive!

Viime kisojen jälkeen mä olen ruvennut opettelemaan positiivista asennetta ja suhtautumista agilityssä. Keppiongelmaamme mietittyäni, olen alkanut olemaan varma siitä, että ongelma johtuu Riian itseluottamuksen puutteesta. Riia on aina ollut sellainen herkkis, joka tajuttuaan, että minä turhaudun tai se ei heti osaa jotain, poistuu paikalta. Se on niin naurettavaa, miten se voi tuossakin asiassa olla niin ihmismäinen: liian vaikean haasteen edessä sen korvat painuvat luimuun ja se vaan kääntää selkänsä ja kävelee pois. Taakseen katsomatta. Sama se on varmasti kepeilläkin. Se aistii kuinka jännittynyt, tai ehkä pikemminkin jo valmiiksi turhautunut minä olen, ottaa siitä painetta eikä kykene suorittamaan keppejä. Tästä lähin siis pelkkää positiivisuutta radalle!

Kuva Vaasan kisoista. (C) Meeri Koski
Pääsimme kokeilemaan uutta asennettani eilen treeneissä, kun koutsimme oli taas keksinyt sellaisen radan, että oksat pois! Radalla harjoiteltiin leikkauksia niin hypyille kuin kepeillekin. "Takaaleikkaus kepeille, salli minun nauraa", olisin ennen ajatellut, mutta eilen yritin ajatella, että "täältä pesee!" Ja pikkuisen jäikin voittajafiilis treeneistä! Ensinnäkin, Riian kanssa leikkaukset hypyille sujuivat aivan mahtavasti! Kepitkin saatiin tehtyä etupalkan kanssa niin hienosti, että kentän laidaltakin kolmosissa kisaava sivusta seuraaja huusi minulle, että vau, huikeaa! Täytyy varmaan jatkossakin enemmän hyödyntää silloin tällöin tuota etupalkkaa kepeille. Niin harvoin, ettei Riia totu siihen, mutta sen verran usein, että sen itseluottamus kepeille kasvaa. Ja minä olen niin ylpeä siitä, että pidin oman pääni kasassa ja ensimmäisellä kertaa, kun Riia kyllä aloitti kepit hienosti, mutta lopetti kesken (etupalkkaa ei ollut) kannustin sitä ja taputinkin palkaksi hyvästä yrityksestä. Viimeisellä kierroksella mentiin muuten koko rata ilman etupalkkaa kaikki leikkaukset suorittaen! Hah, osataan me sittenkin jotain!

(c) Meeri Koski
Sitten vielä pentupöhinää. Mun on pitänyt kirjoittaa Veelasta enemmänkin ja siitä, miten ollaan valmistauduttu sen tuloon (ei juuri mitenkään). Mutta jostain syystä tekstit ovat jääneet vain luonnoksiksi. Puolitoista viikkoa kuitenkin enää, niin saamme hakea pennelin kotiin. Eiköhän siitä sitten ala asiaa olemaankin. Tähän mennessä olen vain katsellut söpöjä, kasvattajan lähettämiä kuvia, lukenut pennunkoulutuskirjaa ja ostanut sille söpön pinkin pannan. Riian väri on turkoosi ja Veelan pinkki. Se sopii sille oikein hyvin, onhan se sellainen Blondi. Se on nimittäin Talvitassun Briljantti Blondi (tiedot Koiranettiin tulivat tänään näkyviin, eli nyt se on virallinen nimi).

perjantai 18. toukokuuta 2018

Kisat floppaa

Kun kisat menee päin pyllyä.
Eilen tehtiin ex tempore -kisareissu Vaasaan. Päätettiin viisi päivää sitten, vikana ilmopäivänä, että mennään kisaamaan ja niin me eilen kisattiin tuulisessa ja hyytävän kylmässä Vaasassa. Ensimmäinen järkytys Vaasassa oli se, että agilitykenttä sijaitsi meren rannalla keskellä mitä parhaimpia lenkkipolkuja ja muuta ulkoilualuetta (viereisellä kentällä pelattiin pesäpalloa ja vain n. 100 m päässä kentältä ihmiset heittelivät palloa). Ja kenttä oli kaiken huipuksi aitaamaton. No, onneksi asia ei aiheuttanut yhdellekään koiralle ongelmia, sillä kaikki pysyivät kutakuinkin radalla, mitä nyt muutamat lähtivät tuulessa leijuvien lehtien tai roskien perässä vähän sinkoilemaan. Asia toi tilanteeseen kuitenkin oman pikku lisähaasteensa ja totta kai pienen turvattomuuden tunteenkin. Onneksi Riia ei ole karkaavaista sorttia.

Ratoja oli kolme ja tuomarina toimi Hilpi Yli-Jaskari. Radat olivat aivan ihanat, tosi helpot ja ykkösluokan tasoiset. Ja Hilpi on ihana tuomari. Mutta. Meidän ratamme, yllätys, yllätys ja rumpujen pärinää... kaatuivat kaikki keppeihin. Riia on tehnyt kolmissa edellisissä treeneissä niin hienot kepit tosi vaikeista kulmista ja olen saanut tehdä esimerkiksi valssia sinne keppien jälkeen jo eikä se ole häriintynyt siitä, vaan on suorittanut kepit loppuun. Siksi minulla oli melko luottavainen fiilis kepeille näissä kisoissa. Ekalla radalla Riia kuitenkin haki tokaan keppiväliin ja lopulta, kun sain sen lähtemään ekasta välistä, se lopetti vain kesken. Taas ikään kuin ei oltaisi keppejä kahta kertaa enempää harjoiteltu. 

Tokalle radalle yritin saada fiiliksen nousemaan, että ehkä tämä oli vain joku aivopieru. Mutta ei, tokalla radalla sama homma. Ikään kuin oltaisiin keppejä tehty vain pari kertaa aikaisemmin. Siinä vaiheessa radan jälkeen meinasi jo tulla itku. Laitoin koiran vaan remmiin ja lähdin kiertämään merenpoukamaa yksin itkua nieleskellen. Mikä tässä voi olla? Miten se voi aina olla kisoissa, kuin ei ikinä olisi keppejä nähnytkään, kun se treeneissä tekee jotain kolmosluokan tasoisia keppikulmia ihan ongelmitta? Kiersin poukaman ympäri ja kentän luona vastaan tuli treenikaverini, jotka lähtivät vielä kiertämään kanssani poukaman toiseen kertaan ja koittivat tsempata. Siinäkin vaiheessa olin vielä aivan, että ihan sama, en edes starttaa kolmannella radalla ja pidän kisataukoa siihen saakka, että me oikeasti osataan ne kepit. Enkä edes mene treeneihin maanantaina, kun nyt just lakkasi olemasta hauskaa. 

Vein sitten Riian häkkiin lepäilemään ja menin kavereitten kanssa katsomaan makseja loppuun ja seuraamaan seuraavan radan rakennusta. Minä edelleen itkua nieleskelin. Paska koira ja paska laji. Erityisesti harmitti se, että kaveritkin sanoivat minun tehneen juuri niin kuin koutsi on ohjeistanut: anna koiralle tilaa, anna sen hakea ne kepit, rintakehä auki, älä ryntää linjalle, odota, pidä ohjaus ja hoe. Tein parhaani, mutta se ei riittänyt. Taaskaan. Se vihlaisi kaikista eniten.

Muut kaverini kisasivat pikkumineissä ja mineissä, joten kun he alkoivat siinä virittelemään koiriaan ja valmistautumaan vikaan rataan, jäin yksin ja sain onneksi pikkuhiljaa koottua itseni. Lopulta, kun valmentajaparini ja läheisin agility-ystäväni meni ja otti viimeiseltä radalta luvan, sain oman fiiliksenikin nousemaan sen verran, että lopulta päätin pitää vain tosi kivaa vikalla radalla. Eikä me viimeiseltä radalta saatu kuin vitonen kepeiltä. Riia lähti taas tekemään keppejä tokasta välistä ja uudestaan otettuamme meinasi tulla välistä pois, mutta sain korjattua ja kannustin sitä vain tosi isolla tsempillä. Olin päättänyt, että en ala huokailemaan ja syyttämään koiraa, vaan totesin sillekin radalla vaan, että ei haittaa, kokeillaan vielä. Ja muu rata menikin tosi hienosti ja palkkasin koiran isosti loppuun. Että lopulta jäi kyllä ihan ok fiilis, vaikka edelleen harmittaa tuo keppiongelma niin paljon, että melkeen alkaa taas itkettää. 

Kotimatkalla puhuimme vielä ystäväni kanssa siitä, että minä varmaan kuitenkin, tiedostamattani, käyttäydyn erilailla kepeillä kisoissa kuin treeneissä ja ehkä jännitän niitä ja Riia aistii sen. Koen itse, etten olisi yhtään erilainen kuin treeneissä, mutta jossakinhan se syy on pakko olla, kun koira toimii kisatilanteessa niin erilailla. Tuntuu niin turhauttavalta treenata keppejä treeneissä, koska niissä ei siellä ole mitään ongelmaa. Siksipä päätimmekin, että minun on nyt vaan kisattava tosi paljon ja otettava kisat ihan täysin treenistä. Eikä saa ajatellakaan, että meillä olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia luvaan. Ja niinpä ystäväni sai suostuteltua minut ensi viikon sunnuntaina Pietarsaareen kisoihin. Niille aion asettaa tavoitteeksi vain sen, että kannustan Riiaa koko radan ajan, enkä huokaile yhtään, jos kepit menee päin mäntyä. Seuraavat kisat onkin sitten siitä kahden viikon päästä meidän omalla kotikentällä. Toivottavasti saan torjuttua ajatuksen luvista ihan kokonaan pois mielestä. Keskitytään nyt ihan vaan siihen henkiseen puoleen ja etenkin oman pään kestämiseen. Minä olen niin huono häviäjä, että siinä sitä onkin tekemistä. Uusi tavoitteemme onkin olla ensi kesänä kakkosissa. Sitä ennen pitää tehdä tosi paljon työtä oman pään kanssa, että alan kestämään näitä epäonnistumisia.

Epäonnistunut näyttelyposetus kuvituskuvaksi, koska ei ole tullut otettua kuvia pitkään aikaan. 
Ja vaikka tämä teksti onkin jo kilometrin pituinen, niin pakko kirjoittaa vielä tämän viikon toisesta harmistuksesta, jonka sain niinikään kuulla eilen: meidän lauantain tokokoe on peruttu liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Tosi harmi, koska olisi ollut mukavaa käydä tekemässä tälle keväälle vielä yksi avoluokan koe. Ajatelin nimittäin kesän aikana palailla taas rallyilyn pariin. Mutta saapa nähdä sitten, koska seuraavan kerran pääsemme starttaamaan tokokokeessa. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Seinäjoki RN 13.5.2018

Järkyttävän helteinen näyttelypäivä osui tälle kertaa kohdalle ja se vaikutti heti selvästi koiran viretilaan. Riiaa kiinnosti kuin kilo kärpäsiä ja se näkyi esiintymisessäkin: oli työn ja tuskan takana saada sen häntä pysymään ylhäällä koko kehän ajan. Korvatkin sojottivat minne sattuu, koska koiraa ei oikeasti vain kerta kaikkiaan kiinnostanut. Tulokseksi tänään kuitenkin ERI oikein hyvällä arvostelulla tiukalta tuomarilta, Riitta Lehtovaaralta:

"Erinomaista tyyppiä. Feminiininen narttu, joka rungoltaan voisi olla lyhyempi. Otsa saisi kaartua paremmin. Kauniit silmät, hieman haja(?)-asentoiset korvat. Hyvä ylälinja. Hieman alas kiinnittynyt häntä, riittävä runko. Suorat etukulmaukset, riittävän kulmautunut takaosa. Oikea karvanlaatu. Turkki hieman niukka. Oikeat liikkeet." 


Vaikka ehkä pitäisi olla ERIin tyytyväinen, varsinkin, kun tuomari oli kuulemma tiukka eikä siellä tosiaan mitään pelkkiä erejä jaeltu, vaan ihan H:sta alkaen mitä vain, olen silti hieman pettynyt, ettei saatu SA:ta ja tilaisuutta kilpailla sertistä. Jotenkin turhauttavaa, kun Riiahan nyt on pääasiassa saanut  näyttelyistä arvosanan ERI ja pariin otteeseen jopa sen SA:n, eli koko ajan ikään kuin pidetään yllä toivetta siitä, että niitä sertejäkin voisi jossain vaiheessa tulla. Sílti joka kerta sen sertin saaminen jää yhtä kauas. 

No varmaan me tulemme jatkamaan tällä tasaisella 2 - 3 näyttelyn vuosivauhdilla sertien metsästystä. Jospa Riia sitten vaikka vetskuluokassa valioituisi. 

torstai 10. toukokuuta 2018

Mielipide: kesäturkki

Mulla ei oo oikeestaan ikinä ollut minkäänlaista kiinnostusta oman koiran turkin ajelemiseen kesää varten, mutta ei oo kyllä ollut minkäänlaista kiinnostusta puuttua myöskään siihen, jos joku niin tekee. En ymmärrä yhtään sitä ainaista tappelua siitä, saako (turkkirotuisen) koiran turkin ajella kesäksi. Mielestäni koiran kiusaamista ei ole turkin ajeleminen eikä myöskään ajelematta jättäminen. Toiset puolustelee ajelematta jättämistä sillä, että pitkä turkki myös suojaa auringolta. Siihen en kyllä ota kantaa muuten kuin että joo, ihon palamiselta se ainakin suojaa, auringon lämpövaikutukselta suojaamisesta en olisi niin varma. Koiriensa turkin ajelevia moititaan usein myös siitä, ettei koira näytä enää rodunomaiselta sen jälkeen. Mielestäni maailman huonoin argumentti, koska sillä voi sitten samantien puolustella melkein mitä vaan epätervettä piirrettä koirassa: mopsien kuonoja ei voi lähteä jalostuksessa pidentämään, koska ne eivät silloin näytä rodunomaisilta jne. 


Jotkut koirat kärsivät auringosta ja kesäilmoista enemmän kuin toiset, joten yhtä vastausta siihen, onko turkin ajeleminen tai leikkaaminen järkevää vai ei, ei mielestäni ole. Joku koira ei ole lämpimistä säistä millänsäkään, kun taas joku toinen, saman rotuinen ja samanlaisella karvapeitteellä varustettu rotukaveri taas voi olla lämpöhalavauksen partaalla koko kesän. Minulla ei tosiaan kokemusta karvan ajelemisesta ainakaan vielä ole, mutta uskoisin kuitenkin, että se on enemmän järkevää kuin haitallista, jos koiran omistaja niin haluaa tehdä. 

Voisinko itse ajella Riialta kesäksi karvat lyhyemmiksi?
Toisaalta joo, mutta toisaalta en. Minä rakastan Riian ulkonäköä ja parasta siinä on pehmoinen, pitkä turkki. Riia kuitenkin valitettavasti kärsii kovasti kuumista säistä ja hakeutuu usein kesäaikaan varjoon tai järveen ja lätäköihin. Treenata sen kanssa ei kerta kaikkiaan edes voi helteillä, koska se ei jaksa tehdä mitään. Kesäaikaan me käymmekin lenkillä vasta iltamyöhään tai ei ollenkaan (jolloin täytämme liikunnan tarpeen uimalla järvessä), treenaamme tosi lyhyissä pätkissä turkkia koko ajan välillä kastellen, en jätä sitä autoon hetkeksikään ja pidän vettä tarjolla koko ajan, olimme sitten missä tahansa. 


Suunnittelin, että tänä kesänä saksisin itse siltä vaikka mahanaluskarvat lyhyemmäksi, kunhan kesän näyttelyt on käyty. Sen pidemmälle en ehkä koskaan raaski mennä, koska lyhyeksi ajeltu mitteli ei vain ole yhtä kaunis (pinnallista, tiedän). Mutta sittenpähän kärsin itse seuraukset ja treenaan helleaikaan ihan vain puoliteholla ja koiran jaksamisen mukaan. Onneksi satun olemaan itsekin ihminen, joka vihaa hellettä enemmän kuin mitään muuta säätätilaa, joten silloin pysyttelen minäkin mieluummin pois treenikentiltä ja oleskelen sisätiloissa ilmastoinnin vaikutuksen alla.