perjantai 12. lokakuuta 2018

Veela Valkoinen 6 kk



Veelalle tuli viime viikolla täyteen 6 kk. Puolivuotias Vee on jo hyvin persoonallinen ja rakastettava koira. Veela on monella tapaa hyvin erilainen koira kuin Riia on, mutta yksi niissä on samaa: oppimiskyky. Ne ovat molemmat älykkäitä ja hoksaavia koiria. Ja erittäin innokkaita tekemään kaikenlaista.

Veela on mahdottoman kova neiti pussailemaan ja halimaan. Se oikeasti halaa. Se hyppää usein täysillä syliin, nuolee ja lopuksi painaa päänsä olkapäätä vasten. Se rakastaa rapsutuksia ja lattialla maatessaan se kääntyy heti selälleen, jos joku lähestyy sitä. 

Veela on hauska minimitteli. Jos siltä kielletään jotain, se tulee heti häntä heiluen mielistelemään suupieliään lipoen. Se siis on nöyrä, vaikka osaa olla kovapäinenkin. Yksi Veelan lempinimistä on Kääpiö, koska se on niin mahdottoman pieni. Se on kasvoiltaankin Riiaa vielä tosi paljon pienempi ja säkäkorkeudeltaan ainakin neljä senttiä matalempi. Toivoisimme kovasti, että se jäisikin noin pieneksi ja onhan siihen ihan hyvät mahdollisuudet. Medikoiraa siitä ei näytä tulevan. Veela painaa tällä hetkellä noin 6,5 kg, kun Riia on noin 8,4 kg. Kasvaahan Veela varmasti ainakin massaa vielä, mutta Riiaan verrattuna se oikeasti on ihan mahdottoman pieni. 


Veela osaa jo vaikka mitä. Kaikista liikuttavinta on kuitenkin se, kuinka tuo pieni elohiiri on oppinut odottamaan lupaa tulla häkistä ulos. Se katsoo anovasti suoraan silmiin kulmiensa alta, pää matalalla. Ja saatuaan luvan, se on maailman onnellisin! Veela rakastaa sitä, kun se saa osallistua ja harrastaa.

Agilityssä Veela on jo hienosti fokusoitunut esteille, mutta jatkamme yhä harjoittelua sen asian suhteen. Sekä tokossa että rallyssa harjoittelemme ahkerasti alokasluokan juttuja ja ainakin rallyn osalta alokasluokka päästäänkin varmaan korkkaamaan pian jo kisaiän tullessa täyteen.

Veela on kertakaikkisen mahtava tyyppi ja Riian paras kaveri. Ne sopivat mainiosti yhteen ja leikkivät lähes koko ajan. Enää ei olisi elämää ilman Veelaa. Maailman kilteintä ja iloisinta pikkumitteliä.


perjantai 5. lokakuuta 2018

Itsensä vertaileminen muihin

Varmaan on olemassa ihmisiä, jotka pystyvät keskittymään ihan vain siihen, mitä itse tekee, olemaan ylpeä omasta menestyksestään ja nauttimaan tekemisestä vertailematta itseään muihin. Mutta sitten on minunlaiseni ihmiset, jotka heijastavat kaikkea tekemistään muista. Itselläni itseni vertaaminen muihin onneksi pääasiassa motivoi ja kannustaa treenaamaan ja tekemään, mutta pakko kuitenkin myöntää, että joskus se kyllä myös lannistaa. 

Jos ajatellaan vaikka agilityä. Me olemme Riian kanssa takunneet kauan kepeillä ja ei meillä muutenkaan ole radoilla nollat paukkuneet. Eihän me ihan tolkuttoman kauaa olla vielä kisattu, vasta 9 kuukautta ja noin 8 - 9 kisaa, mutta on meidän ohi jo samaan aikaan kisaamaan aloittaneita koirakoita mennyt kolmosiin. On toki niitäkin, jotka eivät myöskään ole vielä lähelläkään kolmosluokkaa, mutta totta kai sitä itse kiinnittää huomionsa niihin, jotka ovat jo  päässeet kolmosiin. Ja se kyllä minua ihan pikkuriikkisen lannistaa, vaikka totta kai seurakavereiden ja muiden tuttujen puolesta onkin onnellinen. 


Itsensä vertaileminen muihin on kuitenkin tyhmää, sillä jokaisella on omat lähtökohdat kisaamiseen ja menestykseen. Ja jokaisella on omat ongelmansa sekä tietenkin myös ne vahvuusalueensa. Lisäksi jollain voi olla vaikka toinen, kolmas tai kahdeskymmenes kisakoira, jonka kanssa eteneminen on luonnollisesti nopeampaa, kun tarvitsee vain opettaa se koira eikä opetella itse ohjaamaan. Toisen koira oppii luonnostaan nopeammin kuin toisen, toisen koira taas on muuten nopeampi. Toisen koira on säkäluokkansa ylärajalla, toinen alarajalla. Tasan ei käy onnenlahjat agilityssä. Lajissa on niin paljon ulottuvuuksia että itsensä vertaaminen muihin on järjetöntä.


Jokaisen pitäisi pystyä keskittämään ajatuksensa vain siihen omaan tekemiseen ja siihen, että itsellä on kivaa treenata ja kisata. Siitä olen onnekkaassa asemassa, että oma vähemmän loistelias kisamenestys ei vaikuta intooni treenata. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kova työ palkitaan aina. Ja kyllä minä huomaan itsessäni valtavan kehityksen vaikkapa viimeisen vuoden aikana. Olen esimerkiksi kehittynyt radanlukutaidossa ja radan muistamisessa aivan valtavasti. Enää minulla ei ole mitään ongelmia muistaa rataa enkä kauhistele viiden minuutin rataantutustumisaikaa yhtään. Treeneissäkin yleensä riittää, kun kerran kävelen radan läpi, niin muistan sen sen jälkeen eikä tarvitse enää tehdä kolmea-neljää kierrosta numeroita etsien. Uskallan ilmoittautua treeneissä vapaaehtoiseksi ottamaan vastuuta radan rakennuksesta ja olen ollut jopa kolmosten kisoissa ratamestarina ja selviytynyt siitä hyvin. Uskallan nykyään myös treeneissä itse näyttää, mitä olin radalla mihinkin kohtaan suunnitellut enkä pelkää yhtään, että ideani olisi huonoja tai aivan älyttömiä.

Riiakin on vuoden aikana kehittynyt paljon. Jo kahdet kisat sekä kahdet treenit se on tehnyt kepit erinomaisesti ilman suurempia takkuiluja. Viime kerralla se jopa irtosi kepeille poikkeuksellisen hienosti. Nopeuttakin sille on tullut lisää ja nykyäänhän me treeneissä hypitään aina 30 - 35:n sentin rimoja. Pystyn irrottamaan Riiaa ja luottamaankin siihen paremmin. 

Jos olemme näin paljon menneet vuodessa eteenpäin, niin kuinka pitkälle pääsemmekään vielä. Riia on vasta 3,5-vuotias, Veelasta puhumattakaan. Ehkä minä oikeasti olen jonain päivänä jomman kumman kanssa sm-kisoissa. Joku tuttuni, samaan aikaan kisaamisen aloittanut, on sielläkin varmasti paljon ennen minua, mutta mitä sitten? Me kaikki etenemme omaa tahtiamme, kohtaamme omanlaisemme haasteet ja epäonnistumiset, selviämme niistä ja jatkamme eteenpäin. Tärkeintä onkin juuri halu jatkaa ja yrittää. Jos aina luovuttaa, ei voi myöskään onnistua. Saati sitten, jos ei koskaan yritä. Ja sitä paitsi, vastoinkäymiset kasvattavat meitä kaikista eniten. Miten kukaan ikinä oppisi mitään, jos ei koskaan epäonnistuisi?


maanantai 1. lokakuuta 2018

Pentupäiväkirjat osa 5.

Täällä päin Suomea ei valitettavasti juurikaan ole tarjolla alkeiskursseja tokosta tai jos onkin, niin ne ovat heti täynnä tai niin kaukana, ettei minulla riitä rahkeet lähteä sinne asti. Olen priorisoinut tälle talvelle agilitytreenit isosti tokotreenien edelle, mutta haaveenani silti ehdottomasti on harrastaa Veelan kanssa myös tokoa. Osallistuinkin sen kanssa Sporttirakin Pennusta kisakoiraksi -valmennukseen netissä ja saimme sieltä paljon hyviä vinkkejä ja uusia ajatuksia koiran eteenpäin viemiseksi.


Kurssin kantavia teemoja olivat tarjoaminen, kontakti ja luopuminen. Niiden varjolla treenattiin myös seuraamista ja noutamista. Veelalle olen saanut rakennettua aika kivan seuraamisen käytöksen poimisen kautta, mikä tarkoittaa sitä, että haetaan koiralta oikea käytös, palkataan se ja vahvistetaan sitä. Tällä lailla opettamalla seuraaminen on oikeastaan tullut vähän niinkuin itsestään. Sen lisäksi totta kai pitää erikseen treenata perusasentoon tulemista ja siinä pysymistä sekä käännöksiä. Käännöksiä ollaan harjoiteltu takapäänkäyttöharjoitusten kautta ja niissä Veela onkin jo oikein taitava.


Seuraamisen lisäksi toinen tärkeä pohjaliike tokossa on noutaminen. Veela tykkää hirveästi tehdä hommia kapulalla, mutta pito ei vielä onnistu. Noutamista pohjustettin pentukurssilla kahden lelun leikillä sekä tekemällä vauhtinoutoja ja erityisesti noiden vauhtinoutojen kannalla minä olen. Siinä kapula heitetään ja päästetään pentu menemään perään. Kun pentu nappaa kapulan suuhunsa, juostaan itse toiseen suuntaan. Ainakin Riialle rakentui tällä tavalla oikein mahtava noutoliike ja noutaminen onkin sen ykkösjuttu. 



Sporttirakin kurssin kautta innostuin taas vähän lisää koiran kouluttamisesta. On tämä niin hauska laji. Ja kuinka helppoa koiran koulutus onkaan, kun vaan osaa ajatella, mitä tekee, milloin tekee ja miksi tekee. On aivan mahtavaa, kun saa koiransa toimimaan. Ja vielä, kun koira on innokas ja tekee mielellään töitä ihmiselle, niin mikäs sen parempaa.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Millainen mittelspitz on?

Minulla on kokemusta mittelspitzeistä vasta näiden kahden yksilön verran, mutta olen kuitenkin melko aktiivisesti seurannut muidenkin mittelspitzien elämää ja tapoja netin välityksellä. Seuraavaksi esittämät faktat ovat yleistyksiä, enkä väitä, että ne sopivat sataprosenttisesti kaikkiin mitteleihin. Mutta tällainen koira mittelspitz minun mielestäni on:


Mittelspitz on helppo koira.
Minä voin suositella mittelspitziä lämpimästi niin ensimmäiseksi koiraksi, kuin vähän vaativampaankin kotiin. Mitteli sopii mielestäni mainiosti myös perhekoiraksi, sillä näissä ei ole tippaakaan aggressiivisuutta ja useimmat tulevat hyvin toimeen lastenkin kanssa. Mittelspitz on myös kätevän kokoinen: se ei ole aivan mahdottoman pieni (painaa keskimäärin varmaan 6 - 9 kg), mutta ei ole suuren suurikaan, joten se on helppo ottaa mukaan minne vain. Se sopii pieneenkin asuntoon, mutta sitä ei varmasti haittaa asua tilavasti myöskään isossa omakotitalossa.

Mitteli on helppo myös siinä mielessä, että se on helppo kouluttaa. Mitteli on sekä miellyttämisenhaluinen että myös ahne koira, joten motivointi on helppoa. Mittelit innostuvat ja palkkautuvat myös leluista, etenkin, jos niitä osaa käyttää oikein. Mitteli tyytyy tarvittaessa vähäänkin ja sille riittää mainiosti rooli ihan tavallisena perhekoirana ja lenkkikaverina. Siinä riittää kuitenkin myös paukkuja harrastuskoiraksi.

Mittelspitz tulee yleisesti ottaen toimeen muiden koirien kanssa hyvin eivätkä ne yleensä ole arkoja. Mittelspitzin turkin hoito on näyttävyydestään huolimatta helppoa, sillä karvalla ei ole taipumusta takkuuntua ja on sen verran karheaa, että kuiva lika varisee turkista pois. Turkki myös kuivuu nopeasti, uskokaa tai älkää!


Mittelspitz on terve.
Mitteleillä ei ole juurikaan perinnöllisiä sairauksia. Pentua hankkiessa kannattaa kuitenkin olla tarkkana siitä, että vanhemmat on terveystutkittu silmien ja polvien osalta, sillä ne ovat rodulla pakollisia terveystutkimuksia jalostukseen käytettäviltä koirilta. Suurimmat ongelmat mitteleillä on kuitenkin lonkissa, joita rotujärjestö vasta suosittelee tutkittavan. Mitteleillä on valitettavan paljon C ja jopa D -lonkkia. Kaikilla lonkat eivät kuitenkaan oireile, mutta suosittelen silti olemaan tarkkana ja mieluiten suosimaan yhdistelmiä, jotka olisi ensinnäkin kuvattu ja mieluusti vielä edes toisella vanhemmista lonkat priimaa (eli A tai vielä ehkä B:kin). Valitettavasti on sallittua käyttää myös D-lonkkaisia jalostukseen, jos toisella vanhemmista on A tai B. Itse pitäisin C:tä raja-arvona.



Mittelspitz on loistava harrastuskoira.
Kuten jo edellä mainitsin, mittelspitz on miellyttämisenhaluinen ja ahne koira ja sen vuoksi erittäin helppo kouluttaa. Mittelspitz on oppimiskykyinen ja energinen koira, jonka kanssa vain taivas (ja tietenkin pieni fyysinen koko) ovat rajana. Mitteleitä näkee agilityssä, tokossa, rallyssa, koiratanssissa, nose workissa ja oikeastaan missä vain lajissa, mihin kaikilla roduilla on osallistumisoikeus. SM-kisoissa mittelit olivat edustettuina tänä vuonna ainakin rallyssa, tokossa ja agilityssä. 

Agilityssä mittelit ovat useinmiten mini-luokassa, nartut pääsääntöisesti kaikki (viimeisen 12 kk ajalta kaikki medi-tulokset olivat uroksilta, mitkä siis näkyivät Koiranetissä. Olisihan Riiankin pitänyt siellä olla urosten joukossa, mutta ei vain näy).  Urokset näyttävät menevän 50/50 mineihin ja medeihin. Ja sitten on Riia. Lieneekö ainut medeissä kisaava narttu Suomessa?


Mittelspitz on vahtikoira.
Tämä historiallinen fakta määrittää mitteliä kuitenkin edelleen hyvin paljon ja tuo mukanaan pari ehkä vähemmän mukavaa ominaisuutta. Ainoat mittelin huonot puolet. Ensimmäinen niistä on herkkähaukkuisuus. Mitteli siis varoittaa kaikesta vähänkin epäilyttävästä ja varsinkin, kun niitä on useampia. Sanonkin, että meillä mittelien määrä lisääntyi 100 prosenttia, mutta äänen määrä lisääntyi 300 prosenttia. Riia nimittäin oli käytännössä ihan äänetön yksin. Nyt ne Veelan kanssa yllyttävät toisiaan ilmoittamaan jokaisesta peltikaton paukahduksestakin. Mittelspitz ei kuitenkaan ole turhan räkyttäjä. Ne eivät räkytä harrastuksissa tai ulkona. Ne haukkuvat vain aiheesta. Ja ne vain ilmoittavat. Eivät räkytä.

Mittelspitz on myös erittäin pidättyväinen ja epäluuloinen vieraita kohtaan, mikä omillani on jo melkeinpä arkuutta. Molempien kanssa olen joutunut ja teen edelleen paljon töitä sen kanssa, että vieraan annettaisiin koskea ilman, että tarvisi väistää ja kyyristellä. Kummallakaan ei ole vieraista huonoja kokemuksia (ainakaan meillä olon ajalta), mutta molemmat ovat ihan samanlaisia: vieraat kiinnostavat tasan, jos heillä on herkkuja tarjota. Ja silloinkaan ei mieluusti tarvi koskea. Käsittääkseni näin voimakas pidättyväisyys ei kuitenkaan ole valtavirtaa, vaan useimmat ovat luoksepäätävempiä. Elämää haittaavaa (ihmis)arkuutta ei omillanikaan kuitenkaan ole.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Koiran paras personal trainer

Riia ja Veela ovat kuin paita ja peppu. Ihan parhaat kaverit ja ne riehuvat käytännössä koko ajan, jos ovat vain valveilla. Tänä syksynä on ollut mahtavat ilmat ja me ollaan todenteolla panostettu vapaana lenkkeilyyn. Oikeastaan ollaan käyty tosi vähän hihnalenkeillä. Viimeksi toissapäivänä, mutta sitä edellistä kertaa en edes muista. Tytöt juoksevat irti ollessaan aivan päätöntä vauhtia toistensa perässä. Ylämäkiä, alamäkiä, umpimetsässä ja pellolla. Ne tekevät kaarroksia, kiihdyttävät ja pysähtyvät nopeasti. Siksi uskonkin, että tuo on juuri parasta treeniä, mitä agilitykoira tarvitsee. Itse en pystyisi ikinä samanlailla juoksuttamaan koiria väsyksiin, kuin mitä ne toisiaan juoksuttavat. 




Vapaana ulkoileminen tekee koiralle kaikin tavoin pelkkää hyvää. Sen mieli virkistyy ja kroppaa pääsee liikkumaan luonnollisesti ilman, että kukaan nykii remmistä tai hidastaa koiran vauhtia. Vapaana ulkoillessa koirat pääsevät myös haistelemaan juuri niin paljon kuin haluavat. Syksyn tultua ei tarvitse enää juuri pelätä käärmeitäkään, joten me ollaan liikuttu tosi paljon myös sellaisissa paikoissa, joissa kesällä ei vaan uskalla kulkea: pellon reunoilla ja järven rannoilla. Ihana, ihana syksy!

maanantai 17. syyskuuta 2018

Möllitoko ja ensimmäinen mätsäri

Meille on tapahtunut vaikka mitä tässä syyskuunkin aikana. Ehkä jopa vähän liikaakin, kun ei ole ehtinyt blogiin jokaisesta asiasta erikseen kirjoittelemaan. Ollaan treenattu ahkerasti agilityä, tokoa, rallya ja näyttelyitä. Olen Riian kanssa ollut juoksarikurssilla, josta on tarkoitus kirjoittaa vielä erikseen. Toistaiseksi olemme ihan juoksariprojektin alussa, joten siitä ei vielä pahemmin edes kirjoitettavaa ole. 

Veelalta loppui pentueskari ja oikein hyvät pohjat on kakaralle saatu agilityyn. Riian kanssa käytiin kisaamassa kolme kakkosluokan rataa, tuloksina kaksi hyllyä ja yksi tulos, ei kuitenkaan nollaa. Vauhtia oli tällä kertaa oikein kivasti, joten tuli ilmoitettua se syyskuulle toisiinkin kisoihin, syyskuun viimeinen viikonloppu. Kepitkin menivät kaikilla radoilla paremmin kuin hyvin, joten ei voi olla muuta kuin tyytyväinen. 



Viime torstaina kävin Riian kanssa möllitokokokeessa. Ruutu ja merkinkierto olivat aivan hakusessa ja niitä pitää kyllä ennen seuraavaa koetta harjoitella paljon. Tosin, en yhtään tiedä, koska olemme menossa seuraavan kerran kokeeseen, koska lähialueiden kokeet tulevina kuukausina olivat sellaisina päivinä, että minulla oli niille sovittuna jo jotain muuta. Mutta katsotaan. Muiden liikkeiden osalta möllikoe meni oikein hyvin. Riia voitti avoluokan ja sai pisteitä 226. Paikkaistuminen me nollattiin, mikä oli vähän yllättävää, koska se on meille aina niin varma liike. Riia meni makaamaan heti kun selkäni käänsin. Paikkamakuuksi se oli kyllä oikein hyvä!

Veela taas kävi korkkaamassa näyttelyuransa mätsäreissä eilen. Pentuluokassa oli ennätysmäärä koiria; 59. Siitä huolimatta sain olla ylpeä omasta pikku pennustani, joka suoriutui esiintymisestä mahtavasti. Se antoi tuomarin jopa katsoa sen hampaat, eikä väistänyt yhtään, kun tuomari kosketteli sitä. Punainen nauha me saatiin, mutta ei kuitenkaan sijoituttu. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen pennun käyttäytymiseen ahtaassa hallissa, jossa oli paljon koiria. Kehässäkin se jaksoi esiintyä niin hyvin, ettei olisi voinut paremmin mennäkään. Nyt uskallan varmasti ilmota sen pentuluokkiin. Tarkoitus olisi mennä ainakin Jyväskylän kansainväliseen ja Messukeskukseen.

Kuvan otti Jenni Koskela.


lauantai 8. syyskuuta 2018

Kohti hallikautta

Meidän seura järjesti agilityn pm-kisat viime viikonloppuna. Me ei mahduttu mihinkään joukkueeseen Riian kanssa, mutta kisojen yhteydessä oli yksi rata kakkosillekin ja se me käytiin tekemässä. Olin ennen omaa starttia noin kuusi tuntia kökkimässä ratamestarina ja tuomarinsihteerinä ja Riia pääsi radalle vähän yllättäen. J toi sen autolla paikan päälle noin puoli tuntia ennen rataa, lämppäsi sen ja sitten mentiin. Se rata oli fiasko. Jos hyllyjä voisi saada yhdeltä radalta enemmän kuin yhden, meille niitä olisi tullut kolme. Lisäksi virhepisteitä ainakin kymmenen, ehkä jopa 15. Tällä kertaa otan kuitenkin syyn näistä kaikista itselleni. Riialla oli vauhtia ja menohaluja, minä vain ohjasin tosi huonosti. 

Ensinnäkin radalla oli okseri, jonka jälkeen piti kääntyä 180 astetta putkeen. Ei olla ehkä koskaan harjoiteltu okseria muuten kuin suoralla pätkällä, joten minä en todellakaan tiennyt mitä teen. Lähin kääntämään Riiaa kuin normaalilla hypyllä ja se lysähti suoraan okseririman päälle ja kaatui. No, siitä toivuttuamme rata eteni jonkin aikaa hyvin, kunnes tultiin taas samaan kohtaan, jossa olisi pitänyt mennä saman putken samaan päähän. Sain ohjattua Riian väärään päähän ja sieltä tullessaan sain sen ohjattua puomille. Puomilta tuomari saatteli Riian alas asti ja siitäkös Vahtikoira loukkaantui. Se alkoi haukkua räkyttämään tuomarille vahtihaukkuaan, mutta haukkuessaan sentään eteni. Tehtiin se putki ja sen jälkeiset kepit haukkuen. Keppien jälkeen se pääsi tuomarista yli ja matka jatkui. Kerkesi se loppusuoralla leiskauttamaan lentokeinunkin. Että sellaista. 




Kuvat Sami Ritoniemi
Seuraavana päivänä meillä oli omat treenit ja otettiin tuota samaa rataa, koska se oli kentälle jäänyt. Paremmin se sujui seuraavana päivänä ja päästiin harjoittelemaan okseriakin ja varmistamaan, ettei siitä jäänyt traumoja.

Keskiviikkona meillä oli Veelan pentueskarin toisiksi viimeinen kerta. Teimme siellä jo lyhyttä kahden hypyn ja kahden putken rataa. Veela alkaa olla jo oikein pätevä aksakoiran alku, enkä malta odottaa, että päästään halliin harjoittelemaan. Minä itse tykkään enemmän treenata hallissa ja varsinkin pennun kanssa se on kivempaa, kun pystyy palkkaamaan maahan paremmin eikä lelutkaan ole ihan hiekassa. 

Odotan hallikautta siinäkin mielessä, että todennäköisesti tulen saamaan koirien treenit samalle päivälle peräkkäisiin ryhmiin. Näin ajamista tulee vain kerran viikossa ainakaan tuohon suuntaan. Nyt on jo pitemmän aikaa tullut ajettua tuo 50 km suuntaansa kaksi-kolme kertaa viikossa. Vaikka piteneehän se matka yli 10:llä kilometrillä, kun siirrytään halliin. Mutta onneksi meidän seura on muuten aivan paras. 

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Pentupäiväkirjat osa 4.

Veelan kanssa puuhaillaan tällä hetkellä melko paljon erilaisia juttuja. Näyttelykurssin tunneilla ollaan keskitytty siihen, että pöytä ei olisi enää kauhistus, vaan ihan mukava juttu ja lisäksi ollaan hienosti edetty ravissa ja esiintymisessä. Vieraan koskettamisen sietäminen on vielä työn alla. Suurimmaksi osaksi Veela sietää sitä ja hampaiden katsominen on ihan ok. Liiallinen tunkeileminen ja erityisesti takapään koskettaminen on kuitenkin epämiellyttävää ja sitä me joudutaan harjoittelemaan vielä kovasti. 


Tokoiltu me ollaan omalla kotipihalla ja Sporttirakin nettivalmennuksen avustamana. Kurssia on nyt takana noin viikko, mutta ollaan saatu hyviä vinkkejä pennun kouluttamiseen. Veelalla alkaa olemaan jo hyvät pohjat alokasluokkaa varten. 

Rallytoko-kurssi jatkuu ja siellä ollaan päästy tekemään jo lyhyttä radan pätkää. Toki seuraaminen  menee vielä aivan täysin namin kanssa, mutta erilaiset käännökset, eteen istuminen ja asennonvaihdokset menevät jo hyvin ilmankin. 


Agilityssä Veelan kanssa ollaan harjoiteltu eteenlähetystä ja mutkaputkea. Veela on kyllä hauska kaveri agilitykentillä, koska myös siellä se elää TÄYSILLÄ, mutta on samaan aikaan kuitenkin tosi kuuliainen. Se on pikku sähikäinen, joka on liukas kuin saippua ja pysyy hanskassa vain juuri ja juuri. 

Treenejä Veelalla on tällä hetkellä kodin ulkopuolella 2 - 3 viikossa. Siihen päälle tehdään tokoa kotona melkein joka päivä vähän. Nyt, kun olen saanut Veelalle jo melko hyvät pohjat tehtyä, on sen kanssa toimiminen jo yllättävän kivaa. Vaikka minä en tosiaankaan ole mikään pentuajan fani, niin kyllä tämä aika vaan on tosi palkitsevaa, kun koira oppii niin paljon tosi nopeasti. 

maanantai 20. elokuuta 2018

Pettymystensietokyky kasvaa


Ollaan Riian kanssa käyty elokuussa kaksissa kakkosten kisoissa. Edelliset oli viime viikonloppuna. Tuloksina meillä on viisi hyllyä (viidestä startista). Agility on vaativa ja pikkutarkka laji, eikä siitä hyllyn saaminen ole mitenkään harvinaista, vaan päinvastoin, todennäköisesti suurimmalla osalla koirista on enemmän hyllyjä, kuin tuloksia. Saatikaan sitten niitä nollatuloksia. Mutta kyllä se myönnettävä on, että taas jonkin sortin masennuskausi on nostamassa päätään.

Siitä olen onneksi päässyt yli, etten näytä koiralle tunteitani, enkä muutenkaan kisapaikalla. Enkä minä varsinaisesti pettynyt ole, koska huono tulos (tai hyl) on kyllä ollut odotettavissa. Pikkemminkin tunnen olevani ikään kuin alistunut kohtaloon tai menettänyt tietyllä lailla toivoni: me ollaan Riian kanssa vain hyvin keskinkertainen koirakko. 

Suuresti tähän tunteeseen viikonlopun hyllyjen jälkeen liittyy myös ääretön pettymyksen tunne siitä, kun jäimme alueemme piirinmestaruuskisoissa varsinaisen joukkueen ulkopuolelle, vain varakoiriksi. Medi-kokoisia ilmoittautui piirinmestaruuksiin meidän seurasta niin vähän, ettei kahteen joukkueeseen riittänyt koiria ja siihen yhteen valittiin kaikki kolmosissa kisaavat. Ja niin ollen jäimme Riian kanssa varalle, eli käytännössä emme tule radalle pääsemään. Jotenkin tämä vain on niin mun elämää, ollut nyt ja aina: minä olen se ihan hyvä, mutten koskaan riittävän hyvä tai ainakaan paras. 

No, työtähän suurin osa ihmisistä joutuu menestyksen eteen tekemään, enkä minä nyt sillä lailla ole luovuttamassa tai harrastusta lopettamassa, koska siitä nautin. Ei tämä masennus mitenkään vaikuta haluun treenata tai kisata. On vaan semmoinen olo, että turhapa se vissiin on kuvitella, että olisi jotenkin hyvä jossakin. Leuka rintaan ja kohti uusi pettymyksiä. Vinkkejä kepeille otetaan edelleen vastaan. 

perjantai 10. elokuuta 2018

Pentupäiväkirjat osa 3.: Rallya pennun kanssa

Eilen aloitimme Veelan kanssa rally-tokon alkeiskurssin. Ensinnäkin täytyy todeta, että innostuin lajista uudelleen ja innostuin ajatuksesta, että tässä koirassa voisi olla potentiaalia ylempiinkin luokkiin. Riian kanssa joutuisi tekemään aivan valtavasti töitä, että sen kiinnostus koko rallya kohtaan kasvaisi sen verran, että saisimme tuloksia avosta. Mutta Veelan kanssa on hyvä lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä ja koittaa tehdä parhaansa, ettei sille ehdi syntyä samanlaista asenneongelmaa lajiin, kuin isosiskolleen. Vaikka olen kisannut Riian kanssa rallyssa, toi heti ensimmäinen rallyn alkeistunti minulle uusia oppeja, mikä on tosi mukavaa vaihtelua vähän tylsän pentukurssin jälkeen. Ekalla tunnilla opiskelimme sitä, kuinka opettaa koiralle nopea maahanmeno alusta asti ilman käsiapua, koiran kiertämistä niin, että koira pysyy paikoillaan, oikealta sivulle tuloa, eteenmenoa ja ihan vähän seuraamisen alkeita. 


Maahanmeno ei tällä hetkellä Veelalla toimi, sillä se on jäänyt tosi paljon kiinni käteen. Saimmekin tosi hyvän neuvon alkaa harjoittelemaan maahanmenoa maahanmenoleikin avulla. Siinä odotetaan koiralta omatoimista maahanmenoa (siis ensin ollaan toki itsekin tosi alhaalla, polvilteen, kädet lattialla neutraalisti), palkataan se heittonamilla ja jäädään uudelleen odottamaan maahanmenoa. Ja täysin ilman käsiapuja. Nerokasta! Tätä lähdemme varmasti harjoittelemaan lisää.

Koiran kiertämiseenkin sain itselleni ihan uuden vinkin opettaa se. Siinäkin pyritään siihen, että koira hoksaa homman ilman käsiapua. Olin yrittänyt opettaa sen Veelalle vetämällä sitä namin perässä edestä oikean kautta sivulle ja hidastahan se on. Mutta tällä juuri oppimallamme tavalla koira houkutellaan oikealta vasemmalle puolelle ensin tosi helposta kulmasta ja sitten koko ajan vaikeutetaan kulmaa, kunnes lopulta se pystyy tulemaan suoraan edestä vasemmalle. Kuinka nerokasta tämäkin! 


Veela hoksasi tosi nopeasti sen, että sen pitää pysyä paikoillaan, jos minä kierrän sen, mutta tähän auttoikin, kun olimme harjoitelleet jo jonkin verran paikoillaan istumista ja odottamista. Lisäksi eteenmenoa olimme harjoitelleet sen kanssa jo perusasennosta, nyt harjoittelimme uutena kuitenkin suoraan edestä eteen tuloa (askel taaksepäin, koira eteen). Sekin meni tosi hyvin ja Veelalla on ihanan tiivis eteentulo, eikä sitä ahdista lähelläolo yhtään.

Viimeisenä otimme tosiaan vielä sitä seuraamista. Itse otin Veelan kanssa ihan yhtä ja kahta askelta ja pystyin jo hieman nostamaan kättä sen kuonosta ylöspäin, eikä se poikittanut. Sen olen päättänyt, että seuraamiseen panostan tämän pennun kanssa ihan täysillä, sillä tiivis ja hyvä seuraaminen on rallyssa se avainasia ja tokossakin auttaa enemmän kuin paljon. Seuraaminen on kuitenkin tokossakin jo avoluokassa pitkä liike ja vaikka siinä kertoimet eivät olekaan korkeimmasta päästä, niin on se sentään kiva lisä pisteisiin kuitenkin. Ja kun se on kuitenkin niin helppoa tehdä alusta asti hyvä seuraaminen vs. se, että koira oppii sen väärin ja sitten sitä pitää lähteä korjaamaan. 

Tämä superhuonolaatuinen kuva on pakko laittaa tänne kuvitukseksi, jotta jää jonnekin omiin arkistoihin muisto meidän harvahammas-ekaluokkalaisesta. 

Veelalla on ihanan innokas asenne tekemiseen ja se ei täydessä hallissakaan välitä muista koirista yhtään. Niin kuin jo aikaisemmin totesin, että jos tarjolla on karkkia, niin Veela todellakin valitsee ennemmin karkit kuin kaverit. Ja se on hyvä se! Mun pikku possu.