Tänä viikonloppuna on agilityn SM-kilpailujen aika! Luvassa on kaksi päivää tiukkaa livestreamin tuijottamista, sillä mukana on jonkin verran tuttuja. Meidän seurasta kisoihin lähti peräti kaksi joukkuetta, mikä on hyvin pieneltä seuralta. Lisäksi yksilökisoissa on mukana neljä koirakkoa: kaksi medeissä ja kaksi pikkumakseissa. Toinen medeissä starttaava ohjaaja onkin itseasiassa minun koutsini, joten peukkuja pidetään pystyssä niin tiukasti, että kramppaa! Omien seuralaisten lisäksi mukana on kivasti mitteleitä. Agility Spitz-facebooksivun listauksen mukaan mukana on 10 mitteliä. Ihanaa, kun mittelitkin alkavat olla noin hyvin arvokisoissa edustettuina. Toivottavasti niitetään vähän menestystäkin!
Sekä mitteleiden runsas edustusjoukko että oman seuran jäsenten menestys rankingeissa on tuonut todellista lisäboostia itsellekin (taas) lajiin. Voiko sitä tulla koko ajan enemmän ja enemmän? Nähtävästi voi! Kävimme eilen Riian kanssa ratatreeneissä, joissa oli vuorossa kakkosten rata. Kävimme vetäisemässä radan kahteen kertaan ja molemmilla kerroilla me saimme nollat. Elikkä taitoa meillä selkästikin on. Riia tosin oli edelleen perästä vedettävä lapanen juoksuhousujensa kanssa, eli se toki vaikuttaa paljon nollan saamiseen, kun koira laukkailee ihan hissukseen eteenpäin radalla ja itse kerkee miettiä varsin hyvin kaikki kuviot. Mutta toisella kertaa minä päätin juosta itse vähän enemmän ja vedättää koiraa ja se toimi. Sainpas minä kerran sieltä jo Riian perinteisen "ohjaa akka paremmin" pörähdyksen yhdelle putkelle, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että se on innoissaan. Ja kyllä se muun radan juoksikin suht lujaa, paitsi kepit. Eli ainakin ykkösten aikoihin olisi voinut aikakin riittää.
SM-kisat laittavat toivomaan myös sitä, että itse olisi jonain päivänä SM-kisoissa starttaamassa. Vaikka Riian kanssa on omat ongelmansa, eivätkä ne todellakaan kovin helposti ratkea, uskon kuitenkin salaa, että senkin kanssa voisi olla mahdollista vielä SM-radoille päästä. Ainakin joukkueessa. Riian suurin ongelmahan on motivaation puute kepeille ja vaatisi rutosti töitä, että sen asian saisimme kuntoon. Riia on kuitenkin vasta 3-vuotias, joten parhaimmillaan sillä voi olla vielä vaikka 6 vuotta kisauraa edessä. Sinä aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. Ja jokaisesta kisasta, mitä sen kanssa käyn, opin siitä jotain lisää. Minä olen vieläkin valtavan mindblown jälkimainingeissa viime kisojen jälkeen: on niin uskomattoman hienoa tajuta koirastaan jotain niin merkittävää. Ikään kuin saisi kohta kohdalta lukea sen käyttöohjeita. Ja nythän minä puhun siitä oivalluksesta, että kummalla puolella hyppyä minun kannattaa olla, jos Riia lähestyy hyppyä suoraan sivusta. Se kiertää herkästi takaakiertoon, eli eri puolelle kuin missä minä olen. Tämä voi olla jollekin ihan itsestäänselvyys, että koira tekee niin, mutta minä koin järkyttävän valaistuksen. Ja vaikka se olisikin hyvä opetella tulemaan myös samalle puolelle, tällä hetkellä tämä tieto riittää meille.
Sitten vielä pari sanaa tuosta tulevaisuuden toivostani. Veela on päässyt hyvin arkajalkuudestaan eroon, eikä se enää ole aivan kauhuissaan muista koirista. Pikkuisen epävarma se on, mutta se ei minua haittaa kyllä yhtään. Muuten se on nimittäin todella rohkea. Olimme juuri pari päivää mökillä, jossa tehtiin remonttia. Veela tasapainoili huojuvien lautakasojen päällä eikä pelännyt yhtään pauketta, poraamista tai sirkkelöintiä. Veela on myös hujan nopea: se pysyy oikein hyvin Riian laukkavauhdissa mukana jo nyt, 10-viikkoisena. Lisäksi aion jo nyt pentuaikana panostaa kaikista eniten agilityyn, toisin kuin Riian kanssa, jonka päälaji oli pentuaikana toko. Veelan kanssa ehdottomasti on tähtäimessä SM-kisat jonain päivänä. Riian kanssa ääneen sanottu tavoite on päästä joskus kakkosiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti