Kisat floppaa

Kun kisat menee päin pyllyä.

Eilen tehtiin ex tempore -kisareissu Vaasaan. Päätettiin viisi päivää sitten, vikana ilmopäivänä, että mennään kisaamaan ja niin me eilen kisattiin tuulisessa ja hyytävän kylmässä Vaasassa. Ensimmäinen järkytys Vaasassa oli se, että agilitykenttä sijaitsi meren rannalla keskellä mitä parhaimpia lenkkipolkuja ja muuta ulkoilualuetta (viereisellä kentällä pelattiin pesäpalloa ja vain n. 100 m päässä kentältä ihmiset heittelivät palloa). Ja kenttä oli kaiken huipuksi aitaamaton. No, onneksi asia ei aiheuttanut yhdellekään koiralle ongelmia, sillä kaikki pysyivät kutakuinkin radalla, mitä nyt muutamat lähtivät tuulessa leijuvien lehtien tai roskien perässä vähän sinkoilemaan. Asia toi tilanteeseen kuitenkin oman pikku lisähaasteensa ja totta kai pienen turvattomuuden tunteenkin. Onneksi Riia ei ole karkaavaista sorttia.

Ratoja oli kolme ja tuomarina toimi Hilpi Yli-Jaskari. Radat olivat aivan ihanat, tosi helpot ja ykkösluokan tasoiset. Ja Hilpi on ihana tuomari. Mutta. Meidän ratamme, yllätys, yllätys ja rumpujen pärinää... kaatuivat kaikki keppeihin. Riia on tehnyt kolmissa edellisissä treeneissä niin hienot kepit tosi vaikeista kulmista ja olen saanut tehdä esimerkiksi valssia sinne keppien jälkeen jo eikä se ole häriintynyt siitä, vaan on suorittanut kepit loppuun. Siksi minulla oli melko luottavainen fiilis kepeille näissä kisoissa. Ekalla radalla Riia kuitenkin haki tokaan keppiväliin ja lopulta, kun sain sen lähtemään ekasta välistä, se lopetti vain kesken. Taas ikään kuin ei oltaisi keppejä kahta kertaa enempää harjoiteltu. 

Tokalle radalle yritin saada fiiliksen nousemaan, että ehkä tämä oli vain joku aivopieru. Mutta ei, tokalla radalla sama homma. Ikään kuin oltaisiin keppejä tehty vain pari kertaa aikaisemmin. Siinä vaiheessa radan jälkeen meinasi jo tulla itku. Laitoin koiran vaan remmiin ja lähdin kiertämään merenpoukamaa yksin itkua nieleskellen. Mikä tässä voi olla? Miten se voi aina olla kisoissa, kuin ei ikinä olisi keppejä nähnytkään, kun se treeneissä tekee jotain kolmosluokan tasoisia keppikulmia ihan ongelmitta? Kiersin poukaman ympäri ja kentän luona vastaan tuli treenikaverini, jotka lähtivät vielä kiertämään kanssani poukaman toiseen kertaan ja koittivat tsempata. Siinäkin vaiheessa olin vielä aivan, että ihan sama, en edes starttaa kolmannella radalla ja pidän kisataukoa siihen saakka, että me oikeasti osataan ne kepit. Enkä edes mene treeneihin maanantaina, kun nyt just lakkasi olemasta hauskaa. 

Vein sitten Riian häkkiin lepäilemään ja menin kavereitten kanssa katsomaan makseja loppuun ja seuraamaan seuraavan radan rakennusta. Minä edelleen itkua nieleskelin. Paska koira ja paska laji. Erityisesti harmitti se, että kaveritkin sanoivat minun tehneen juuri niin kuin koutsi on ohjeistanut: anna koiralle tilaa, anna sen hakea ne kepit, rintakehä auki, älä ryntää linjalle, odota, pidä ohjaus ja hoe. Tein parhaani, mutta se ei riittänyt. Taaskaan. Se vihlaisi kaikista eniten.

Muut kaverini kisasivat pikkumineissä ja mineissä, joten kun he alkoivat siinä virittelemään koiriaan ja valmistautumaan vikaan rataan, jäin yksin ja sain onneksi pikkuhiljaa koottua itseni. Lopulta, kun valmentajaparini ja läheisin agility-ystäväni meni ja otti viimeiseltä radalta luvan, sain oman fiiliksenikin nousemaan sen verran, että lopulta päätin pitää vain tosi kivaa vikalla radalla. Eikä me viimeiseltä radalta saatu kuin vitonen kepeiltä. Riia lähti taas tekemään keppejä tokasta välistä ja uudestaan otettuamme meinasi tulla välistä pois, mutta sain korjattua ja kannustin sitä vain tosi isolla tsempillä. Olin päättänyt, että en ala huokailemaan ja syyttämään koiraa, vaan totesin sillekin radalla vaan, että ei haittaa, kokeillaan vielä. Ja muu rata menikin tosi hienosti ja palkkasin koiran isosti loppuun. Että lopulta jäi kyllä ihan ok fiilis, vaikka edelleen harmittaa tuo keppiongelma niin paljon, että melkeen alkaa taas itkettää. 

Kotimatkalla puhuimme vielä ystäväni kanssa siitä, että minä varmaan kuitenkin, tiedostamattani, käyttäydyn erilailla kepeillä kisoissa kuin treeneissä ja ehkä jännitän niitä ja Riia aistii sen. Koen itse, etten olisi yhtään erilainen kuin treeneissä, mutta jossakinhan se syy on pakko olla, kun koira toimii kisatilanteessa niin erilailla. Tuntuu niin turhauttavalta treenata keppejä treeneissä, koska niissä ei siellä ole mitään ongelmaa. Siksipä päätimmekin, että minun on nyt vaan kisattava tosi paljon ja otettava kisat ihan täysin treenistä. Eikä saa ajatellakaan, että meillä olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia luvaan. Ja niinpä ystäväni sai suostuteltua minut ensi viikon sunnuntaina Pietarsaareen kisoihin. Niille aion asettaa tavoitteeksi vain sen, että kannustan Riiaa koko radan ajan, enkä huokaile yhtään, jos kepit menee päin mäntyä. Seuraavat kisat onkin sitten siitä kahden viikon päästä meidän omalla kotikentällä. Toivottavasti saan torjuttua ajatuksen luvista ihan kokonaan pois mielestä. Keskitytään nyt ihan vaan siihen henkiseen puoleen ja etenkin oman pään kestämiseen. Minä olen niin huono häviäjä, että siinä sitä onkin tekemistä. Uusi tavoitteemme onkin olla ensi kesänä kakkosissa. Sitä ennen pitää tehdä tosi paljon työtä oman pään kanssa, että alan kestämään näitä epäonnistumisia.

Epäonnistunut näyttelyposetus kuvituskuvaksi, koska ei ole tullut otettua kuvia pitkään aikaan. 

Ja vaikka tämä teksti onkin jo kilometrin pituinen, niin pakko kirjoittaa vielä tämän viikon toisesta harmistuksesta, jonka sain niinikään kuulla eilen: meidän lauantain tokokoe on peruttu liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Tosi harmi, koska olisi ollut mukavaa käydä tekemässä tälle keväälle vielä yksi avoluokan koe. Ajatelin nimittäin kesän aikana palailla taas rallyilyn pariin. Mutta saapa nähdä sitten, koska seuraavan kerran pääsemme starttaamaan tokokokeessa.