keskiviikko 16. elokuuta 2017

Unelmoi ja usko unelmiisi.

"Kaikista unelmistamme voi tulla totta, jos meillä vain on rohkeutta tavoitella niitä."
                                                                                                                          - Walt Disney

Viime aikoina olen törmännyt enemmänkin kehotuksiin unelmoida ja tehdä töitä unelmien eteen. Minä olen aina ollut todellinen haaveilija, mutta useimmat haaveeni ovat jollakin tasolla myös päässeet toteutumaan. Yksi haaveistani, joka odottaa toteuttamistaan, on ollut aina se, että voisin kilpailla agilityn tai tokon huipulla ja päästä mahdollisesti jopa kilpailemaan ulkomaille. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että panostan tulevina vuosina enemmän agilityyn ja varsinkin agilityn alkeisopetukseen seuraavan koiran kanssa. Koska toinen koira minulle kyllä tulee, se on vain ajan kysymys, milloin. Riian kanssa ollaan treenattu aina tavallaan hupimielessä agilityä ja edelleen ajatuksena on, että "kunhan kisoihin pääsisi", mutta seuraavan koiran kanssa aion panostaa myös agilityyn (tokon ohella) jo pentuaikana. Koiran omat ominaisuudet sen toki sitten parhaiten määrittelee, mikä tulee olemaan sen koiran ykköslaji ja mihin sen kanssa panostetaan, mutta jonkun verran siihen pystyy itsekin vaikuttamaan. Minä haluan olla hyvä sekä tokossa että agilityssä, mutta viime aikoina yhä enemmän on alkanut tuntua siltä, että varsinkin agilityssä. 



Agilityssä on hienoa etenkin se, että se on urheilulaji. Olen lapsuudessani ja nuoruudessani ollut erittäin epäurheilullinen, mutta salaa haaveillut siitä, että minäkin pärjäisin jossain urheilulajissa. Aktiivinen agilityn treenaaminen tekisi hyvää myös omalle kunnolle ja se voisi motivoida pitämään itsestään muutenkin parempaa huolta eli lähinnä syömään paremmin (nukkumisen kanssa minulla ei ole mitään ongelmia). Ihailen Suomen kärkiagilityurheilijoita: heidän treeneissään pukeudutaan aina urheiluvaatteisiin ja eväänä on proteiinijuomia ja hedelmiä (lähde: Instagram). Suomen maajoukkueella tuntuu olevan myös todellinen urheiluhenki: kaikkia kannustetaan ja oman joukkueen jäsenten menestyksestä iloitaan. Siihen yhteisöön olisi hienoa kuulua. 


Joskus aikaisemmin ajattelin tämän olevan vain haave muiden joukossa. Toteutuu, jos on toteutuakseen. Mutta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että minä haluan laittaa sen toteutumaan. Olen saanut uudessa seurassa valtavasti itseluottamusta ja oppinut arvostamaan itseäni agilityurheilijana. Meillä menee Riian kanssa ratatreenitkin yleensä putkeen ja minä olen melkein aina kartalla siitä, mitä minun pitää tehdä ja miten minun koirani kääntyy minnekin esteelle. Se on hieno tunne. Osaan myös sanoa meidän heikot kohtamme ja osaan paikata ne tarvittaessa. Tärkein huomio on kuitenkin se, että minä olen, tai minusta ainakin tuntuu siltä, että olen aktiivisimpia ja motivoituneimpia treenaajia meidän ryhmässä. Sekä tämän hetkisessä treeniporukassa että myös aikaisemmissa. Nimittäin, jos esimerkiksi kouluttaja on kysynyt jotain treeneihin liittyvää, kuten vaikkapa toiveita siitä, mitä harjoiteltaisiin, olen ensimmäinen, joka vastaa. Joskus jopa ainut. Olen myös treeneissä aina ensimmäisten joukossa paikalla lämppäämässä koiraa ja lähden kentältä viimeisenä (koska koira pitää jäähdytellä, moni muu vain lykkää sen autoon treenien jälkeen). Osallistumisprosenttini treeneihin on aina korkea, toki joillakin työt estää harrastamista, mutta sekin on yksi syy miksi minulla on täydelliset mahdollisuudet menestyä agilityurheilijana: minulla on säännöllinen päivätyö, jonka ansioista minulla on illat ja viikonloput aikaa treenata. 


Heti, kun minulla alkaa palkka kunnolla juoksemaan ja pakolliset muut menot on hoidettu alta, aion todellakin alkaa käymään vierailla kouluttajilla vaikka ympäri Suomea. Motivaationi oppia lisää agilitystä on valtava. Unelmien eteen on tehtävä töitä, mutta töitä agilityn eteen teen enemmän kuin mielelläni. Minusta mikään ei kuulosta paremmalta ajatukselta kuin se, että saisin töiden jälkeen pakata koira autoon ja hurauttaa vaikka jonnekin koulutusiltaan tai -viikonloppuun. Sitä paitsi, toisten koiraihmisten seura on paras seura. En malta odottaa sitä, kun päästään aloittamaan Riian kanssa kisaura. 

"Unelma on paras perusta tulevaisuuden luomiselle." -Victor Hugo.


2 kommenttia:

  1. Niinhän sitä sanotaan, että pelkkä haaveilu ja unelmointi ei auta, vaan on myös toimittava sen eteen, että haaveet kävisivät todeksi. Joidenkin haaveiden kanssa siinä voi mennä pidemmän aikaa, joidenkin toisten haaveiden kanssa vähemmän aikaa ja voi olla haaveita, joihin asti ei koskaan tule yltämään, mutta ainakin on yritetty ja se koiran kanssa yhdessä tehty matkahan sitä on tärkeämpää kuin määränpää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet aivan oikeassa. Tärkeintä on koiran kanssa yhdessä kuljettu matka. Ja jokainen koira on ja tulee olemaan tärkeä ja rakas ihan omana itsenäänkin, vaikkei sm-tuloksia tai edes ylipäätään mitään tuloksia koskaan sen kanssa saavutettaisikaan. Kuitenkin, jos haluaa saavuttaa paljon, täytyy olla valmis myös tekemään sen eteen paljon töitä. Mitään ei saa ilmaiseksi. Ei varsinkaan toimiessamme eläinten kanssa.

      Poista